Olen tosiaan ollut poikki. Ihan irtopoikki henkisesti ja fyysisestikkin.  Kolmeviikkoa meni virtaa keräillessä. Nyt sitä virtaa on alkanut palautumaan, mutta vain kotioloissa. Kun on pakko mennä vaikkapa kauppaan, tuntuu se vieläkin ahdistavalta ja kotiin päästessä tekisi mieli vain nukkua.

Tällainen yliväsymys on siitä metkaa, että aineksia joskus tulevaisuudessa on hyrähtelemäänkin omia reaktioita. Nyt tässä ei ole ollut mitään hauskaa.

Kun väsymystaso saavuttaa päätepistettään niin stressinkestävyys on ällistyttävän heikko. Käveleminen massiivisen hyytelökuution läpi kuvaa hyvin fyysissiä suorituksia. Päässä oleva kuumeneva sumuverho tukkii reitit luetun ymmärtämiseen tai ohjeiden toteuttamiseen. Yksikin aikataulu päivään saa haukkomaan henkeä. Lamaantumaan hetkittäin siihen asti, kun on toppuuteltava, että se on vain lääkärin soittoaika. Et missaa, pidä puhelin mukana. Jos ruoka loppuu ja on pakko lähtelä kauppaan. Matkalla tuntuu, että kauppa loittonee, joka askeleella kauemmaksi. Kaupan häly tuntuu vievän energian rippeet ja muistutat vain itseäsi, että muista ottaa kortti, muista maksaa, muista pinkoodi, jos tarvitsee. Toivottavasti ei tarvitse, jos unohdan sen sittenkin. Maksun hetkellä pää pyöriikin siihen malliin , että huimaa. Silmätkin tuntuvat painavan tonnin. Sitten kun pääset kotiin niin huomaat ostaneesi vain mandariineja ja tupakkaa. Syöminen on ollut vain pakollinen asia. En saa siitä mitään iloa, mikä on hyväkin, ettei tule ahmittua mitään.

Minä en pidä tästä.

Päivät ovat koostuneet lääkärin soitoista, etäpaltsuista terapeutin kanssa, ruuanlaitosta ja syömisestä. Siinä oli alkuun ehkäpä jopa liikaa yhteen päivään. Sitten olen asuntoasioihin liittyviä liitteitä lähetellyt, irtisanonut asunnon jne. Pelkästään irtisanominen kesti kohdallani kolme päivää. Ohjeissa kun oli kolme kohtaa liikaa niin en meinannut saada mitään tolkkua koko hommasta. Aivot eivät kertakaikkiaan tajunneet, jäsennelleet, eikä saaneet minua tekemään asiaa loppuun. Avasin netistä sivut aina vain uudelleen ja uudelleen ja pelkästään sanat "liitteet" ja "viipymättä" nostivat stressitasoa "entä jos mokaan"-tasolle. Nukuin taas yön yli ja odotin parempaan päivään. Sain kuin sainkin asiat hoidettua. 

Seuraava huolen aihe olisi seinän palautus. Se on maalattu ankean harmaalla, joten melko varmasti pitäisi palauttaa valkoiseksi. Pähkäilin, että maksanko maalauksen vai maalaanko itse. Rittääkö virta.

No mitä muutakaan tekemistä minulla olisi ja voisin omassa tahdissa maalata. Asensin teipit ja pähkäilin, että mahdankohan tehdä virheen. Mitähän tästä tulee, kun pelkän teipin laitto vei niin paljon energiaa, että maalaus oli pakko jättää toiseen päivään. Touhusin penen pläntin kanssa kolme päivää ja sain yhden kohsan valmiiksi. Isompi seinä on mennyt vauhdikkaammin. Pari päivää puoli seinää. Ja loppuseinään enää pari kerrosta. Sitten se on suoritettu. 

Nyt kun olen touhunnut niin väsymys on palannut, mutta siinä on onneksi fyysistä väsymystä mukana. Se ei ole niin lamauttavaa kuin henkinen.

Kaoottisia hetkiä koin, kun hain pakettia PostNordilta. Eipä se onnistunutkaan niin, että laitat kaappiin koodin. Nappaat paketin ja painelet kotiin. Tässäkohtaa piti ladata sovellus. Ping. Laittaa koodi sinne tänne, että saat sovelluksen auki. Ping. Sitten piti kuvata se hemmetin neliö-koodi. Kaappi aukesi kyllä, mutta mulle iski melkein paniikkihäiriö, etten selviä tästä. Ohjeet eivät vain kertakaikkiaan saavuta vastaanotintani. Kroppa tärisi, hiki alkoi valumaan ja haukoin happea. Sitten hetken aikaa rauhoituttua sain apin toimimaan ja paketin ulos.

Siis tämä on ihan karmeaa välillä. Minä en ole tämmöinen. Olen nokkela oppimaan asioita, joista en tiedä. Mun maailma ei ihan näin pienistä normaalisti romahda. Mun ei tarvitse normaalisti postin hakureissun jälkeen huilata tuntia makuuasennossa hiljaisuudessa.

Alkuun olin niin väsynyt, että luulin kuolevani. Olen pelännyt, että mahdanko tulla työkykyiseksi? Saanko itseluottamusta koskaan takaisin sitäkään vähää mitä on ollut, että mä pystyn tekemään asioita niin, ettei kaiken tekemiseen mene niin valtavasti henkistä energiaa?

Jopa muuten siivoaminen on ollut haasteellista. Kävelen edes takas asunnossa, että mihin olin menossa. Hae se rätti! Ai niin. Rätti kädessä mä ihmettelen mihin olen menossa. En muista, mutta vien sen keittiöön. Hetken huili sohvalla. Sitten muistin, että täytyy syödä. Keittiön työtaso on niin paskainen, että se puhdas rätti oli tätä varten. Missä se rätti on, en löydä. Tyhjennän tiskikoneen. Huilaan taas sohvalla. Tavoite on saada tiskit koneeseen ja pinnat puhtaaksi. Sitten muistan kolevani nälkään. Kokatessa hommat sitten sujuvat omalla painollaan, kun en ajattele. Roskat nipistävät jalkapohjaa. Ehkä sit huomenna. Rätin hakureissun aloituksesta on mennyt jo pari tuntia.

Ehkä mä saan energiani takaisin. Sain seinänkin maalattua vaikka se on hieman kesken. Olen saanut katseltua muutamia tavaroita valmiiksi kierrätyskeskukseen. Olen saanut jopa siivottua.

Välillä ahdistun. Tänään viimeksi eilisen lekuri-puhelun jälkeen. Perjantaina menen työpaikalle keskustelemaan lääkärin kera työhön paluusta ja siitä miten työnantajan on työtä helpotettava. Ainakin yhdenvertaisuus mielessä heidän on pakkokin tehdä jotain konkreettista, jos tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta jaksaa julistaa. Ahdistaa vietävän paljon kuitenkin mennä keskustelemaan kanssa mun terveystilasta ja oman työn kehittämisestä sellaisten henkilöiden kanssa, jotka ovat itse päätöksillään ajaneet tähän jamaan. Jotenkin absurdi ajatus. Vähän niin kun menisi tuomarin ja pyövelin kanssa, että listivätkö minut hidastetummin vai vähän vauhdikkaammin. Pistetäänkö pää poikki vai riistetäänkö vielä vähän.

Noh, se on tätä päivää, mutta tulee väkisinkin mieleen oma historia työrintamalla. Katselin dokumentti-sarjaa '''Riistetyt". Tuli väkisinkin mieleen aika tätini luona ja työskentelin hänen kahvilassaan. Palkaksi sain sohvapaikan ja katon pään päälle. Toki ruuatkin.  Tietenkin olin kiitollinen, mutta mietin sitä työmäärää. Aamu puoliviidestä ilta viiteen. Joskus puoli seitsemään. Viisi päivää viikossa plus sunnuntaisin siivosin kahvilan ja leivoin seuraavalle viikolle valmiiksi. Sen lisäksi siivosin asunnon ja hieroin tätini jalkoja joka ikinen päivä. Jossain vaiheessa muutin pois ja kävin auttamassa opiskelun lomassa. Sovimme palkan, mutta koulun päättyessä, kun työpäivät pitenivät 10-12 tuntiin niin laskeskelin, että sain tuntipalkkaa 2,5 markkaa. Elämä oli kaikkea muuta kuin harmoonista. Mun väsyminen lienee alkanut jo silloin tai ehkäpä jo aiemmin ädin toimista. Asuin siis alkoholistin kanssa, joka veti kännit kaikkina muina päivinä paitsi lauantaisin. Lauantait olivat suihkupäiviä. Silloin tuoksui muukin kuin vaha viina, paistettu jauheliha ja kovapuustit. Kahviloista tulvivaa korvapuustin hajua en siedä vieläkään. Tätini sai kilareta. Oli rahavaikeuksia. Oli kaikennäköistä muutakin, mutta hänellä olin myös minä, jota sai arvostella ja alistaa. Minulle pystyi raivoamaan ja valittamaan. joskus myös syyttelemään, koska kaikki oli aina kaikkien muiden vika ja välillä sain osuuteni.

Minulla ei ollut omaa rahaa ja sen pikkuruisen palkan sain aina hirveän huudon kera.Olinhan vienyt kaiken ja hän oli kuin joku sosiaalitoimisto, jonka täytyy muille antaa kaikki.

Sitten vihdoin menin muualle töihin. Sain vuokrattua kodin, omaa rauhaa, omaa elämää. Työskentelin jonkin aikaa läheisessä ravintolassa. Vieläkin on sellainen fiilis, että ravintolan omistaja taisi haluta auttaa ja napata minut pois siitä kahvilasta. Siellä opin tarjoilijaksi. Jossain vaiheessa aloin tekemään extraajan hommia keittiöissä eri puolilla pääkaupunkiseutua. Aluksi olin tiskaajana, sitten keittiöapulaisena, kerran jouduin pyörittämään koko keittiötäkin koko viikon. Se oli haskaa ja nautittavaa. Tuli haasteita ja tartuin niihin. Opin paljon ja sain tyydytystä onnistumisista.

Sitten meniin erääseen bubiin töihin ja se oli kummallinen paikka. Esimies oli yksi oudoimmista ja syytti joskus jopa siitä, että olin juottanut ihmiset niin humalaan edellisenä iltana, että tulivat kännissä aamulla pilaamaan tämän esimiehen päivän. Sain saarnan, että vastaan siitä, millaisessa kunnossa ihminen astuu ovesta sisään. Ihmettelin kyllä, että miten voin kotonani vapaa-ajalla hänen työvuoron aikana vastata siitä, että joku baarin asiakas toisessa kaupunginosassa on vetänyt ittensä tillin tallin yön aikana ja saapuu paikkaan aamulla, kun ovet aukeaa. Ehkä jollain on tällaiseen vastaus. Minulla ei vieläkään. Saapa nähdä, saanko joskus vielä syyt siitä, että joku on dokannut jossain päin maailmaa juuri tänään, tai joku toinen päivä.

Tämä on muuten hyvä esimerkki, minkä tyyppisiä syytöksiä olen nykyisessäkin työpaikassa saanut. Sellaisia, mihin en ole voinut vaikuttaa mitenkään. Viimeisin syytös on jotakuinkin se, että olen tehnyt sitä työtä omassa vuorossa, mistä minulle maksetaankin. Siinä on ollut jotain väärää, koska hän kierrellen ja kaarrellen huomautti, että häneltä olisi pitänyt kysyä ensin, jos hänen jäljiltään siinä kohteessa on ollut jotain korjattavaa. Noh hän on ollut kotonaan ja minä töissä korjaamassa ilmennyttä ongelmaa. Homma on pitänyt saada pelittämään, joten aika hankalaksi menee, jos työkaverilta täytyy erikseen lupa pyytää seuraavan päivän vuoron vaihteessa, että ethän loukkaannu, jos mä teen tän normihomman niin kuin tähänkin asti.

Bubi oli niin kaamea paikka, että seurasin työkaveriani toiseen ravintolaan. Siellä taas oli ehkä Suomen oudoimmat asiakkaat. Silloin aloin seurustelemaan exäni kanssa ja palasin keittiöihin. Muutaman vuoden keittiöitä rampatessa aloin kaipaamaan vakituisempaa ja varmempaa palkkakuittia. Olihan silloin perheenperustamisen kiilto silmissä. 

Noh perhettä ei perustunut ja silloin jo erotessa mietin, että jopikumpi lähtee. Työ tai mies. Heitin miehen, koska muutokseen tarvitsin työtä. Nyt odottelen sitä hetkeä, että pääsen tuolta pois.

Joskus kerron tämän työpaikan tapahtumat yhtenä rimpsuna. Ehkäpä toiseen ammattiin sijoitettuna. Ehkä en.

Tänään terapeuttini oli aivan järkyttynyt tapahtumista, mitä kerroin vuosien varrella räikeimmistä jutuista. On se ollut järkyttynyt nykypäivän toimistakin. Moni moni asia mitä on tapahtunut, ei missään muodossa ole hyväksyttävää. Ei työpaikalla, eikä muuallakaan. Mun terppis on jotenkin ihana. Mä olen tosi kova puhumaan ja ne ajat ovat venyneet joka kerta puolella tunnilla. Olen sanonutkin, että sinä määräät tahdin ja en loukkaannu, jos stoppaat. Mutta hän ei stoppaa.Hän kuuntelee ja antaa hyvää palautetta ja olemme saaneet todella rakentavia keskusteluja.

Ehkä tästä vielä jonkinlainen kalu tulee.. Kaipaan niin paljon sellaista hyvää enrgiaa. Sitä on onneksi tulossa jossain määrin muuton kautta.