Yksi on joukosta poissa. Pieni muruni, Nöpö, Snörrebröd, Huutajainen, Kaheli, Nuppu, Pieni Kissa.... Rakkaalla karvakaverilla oli monta nimeä.

Kisuni oli oireillut jo jonkin aikaa. Eläinlääkärin hunajaiset hinnat ja kissan iän, 15 v. huomioon ottaen tutkailin oireita netistä. Runsas juominen ja pissaaminen kertoivat munuaisviasta. Kuitenkin joka puolella todettiin, että vaivan kanssa voi elää ja oireita voi lievittää runsasproteiinisella ruokavaliolla, raikkaalla vedellä ja paljolla hellyyttä. Pientä kritiikkiä kohdistankin eläinlääkärimaksuihin. Jos kyseessä olisi nuorempi eläin niin kynnys hoidattaa olisi jokatapauksessa korkea ja varmaan monella onkin. Taitaa hipoa jo eläinrääkkäyksen rajoja. Omistajat taatusti hoidattaisivat, mutta kenellä enää on oikeasti varaa, jos nukuttaminenkin huitelee hunajaisissa mittaluokissa. Tämä oli vain pieni välihuomautus vain tähän väliin, en sen enempää voi rahassa tätä asiaa miettiä.

Jokunen viikko sillä netistä tulkitulla hoidolla mentiinkin. On ollut vaikeaa tulkita itse kissaa, missä mennään, kun kyseinen katti on ollut melko melskaavainen ja puhelias koko ikänsä. Jos olen ollut pitempää päivää pois kotoa, on dramatiikkaa löytynyt ja niinkin pieni eläin on omannut itseään suuremmat eleet ilmaista mielipiteensä pienestä pitäen. Jos joku on pänninyt, sen on kyllä kuulleet kaikki. Jos hellyyspuuska on iskenyt, sen olen tuntent koko ruumiissani, jos kisuni on ollut iloinen, on sen riemu täyttänyt koko kodin.

Nyt olen kurssini takia tehnyt pitkää päivää ja välillä ajatellut, että kyse on myös eroahdistuksesta. Kuitenkin toinen reppana on yrittänyt aikansa kertoa, ettei ole kaikki hyvin.

Kun oireet huomasin runsaasta juomisesta niin olin silloin viemässä jo piikille. Mutta kuinka vaikeaa tämmöinen päätös onkaan oikeasti tehdä. Hätiköinkö, onko oikeutettua ja tarpeellista, vienkö sittenkin terveen kissan, mitä muut ajattelee, olenko julma tai itsekäs? Odottaisinko kuitenkin talvilomaani niin saan surra rauhassa.....? Hölmöin ajatukseni oli, että voi kun isäni eläisi niin tekisi ratkaisun ja veisi sen pois. Hoitaisi homman niin kuin lapsena hamsterin kanssa. Jotenkin se ajatus vaan kävi mielessä, että isät pystyy tämmöiseen paremmin. Sitten muistin, että olen aikuinen ja itse isäni paikalla. se on ollut varmasti hänelle yhtä raskasta. ellei jopa raskaampaakin, kun lisänä on lemmikkinsä perään ulvova lapsi.

Mietin siis asiaa itseni kautta. Keskiviikkona ja torstaina kuitenkin huomasin, ettei muruni enää saa kuin pienen papanan aikaiseksi. Syökö ja juoko tarpeeksi? Kokeilin vielä tassuun laittaa parafiiniöljyä. Oli aiemmin auttanut pakkasilla. 

Tuli perjantai aamu, olin tehnyt pitkää päivää ja nyt huomasin, että muruni istuu vesikupilla nenä kiinni vedessä, muttei enää juo. Käveli arastellen ja katsoi minua surullisesti ja naukui pyytävästi. Vielä tiristin toiveenrippeitä, enkä halunnut vieläkään nähdä, että nyt on mentävä. Tulkitsin pummaamiseksi ja annoin kissanminttua. Kun se ei maistunut oli ratkaisu väistämätön.

En voi enää pitkittää toisen kärsimystä omiin aikatauluihin sopivaksi. On ajateltava eläimen kannalta ja otettava sen huoltajana vastuu. En voi ajatella, että mihin ajoitan oman suremisen. On mentävä nyt. Soitin eläinlääkäriin ja pääsimme heti. 

Olin paikalla loppuun asti ja vaikka surinkin niin toisaalta olin helpottunut, ettei se kärsi enää. Pieni perheenjäseneni, joka on mukanani kulkenut 15 vuotta nukkui rauhallisesti pois. Matkasi kohti kissanminttuparatiisia, missä on paljon paljon tyynyjä, joiden päällä pötköttää. Hyvin on työnsä pienenä kissana hoitanutkin ja pääsi ansaittuun lepoon.

Se epävarmuus, mikä tällaisessa tilanteessa tulee, tai oikeastaan päätöksen teossa, joka on kaikista kamalinta, lievittyi. Lääkäri oli miellyttävä ja asiallinen ja vakuutti, että olemme oikeaan aikaan ja päätös on oikea.

Kävelin kotiin raskain sydämmin ja perille päästyäni itkin. Hoitajakisuni hyppäsi oitis reidelleni ja piti kynsillä kasassa, etten taas romahtaisi. Onhan minulla vielä kaksi perheenjäsentä jäljellä. Nyt tuo hoitsu-tyttö on ollut pari päivää vaisu, eikä tullut kyljen päälle nukkumaan niin kuin yleensä. Sekin suree siskoaan. 

Pitkitin nukkumaan menoa. Onhan tämä menetetty tullut melkeimpä jokainen yö "nukuttamaan" tyynylleni. Se on aina painanut päänsä otsaani ja pitänyt tassullaan naamastani kiinni. Kuitenkin surussa on kaikki kohdattava ja menin nukkumaan. Poikakissani ottikin tyynypaikan urheasti vastaan ja nukutushommat näköjään periytyivät automaattisesti hänelle. Nyt kahtena yönä se on köntsähtänyt naamani viereen "lusikkaan" kehräämään. Siihen olenkin sitten nukahtanut.

Kotona on hiljasta, kun huutajainen on poissa.Tottuminen kestää kai jonkin aikaa, mutta kyllä se tästä. Muu perhe saa nyt huomionsa niin kauan kun tuossa keikkuvat. Elämään kuuluu menetyksiäkin. Niin se vain on...