Ja vieläpä ihan itte tein. 

Kesälomareissun jälkeen huomasin parvekkeellani harmillisen ongelman. Leiriydyin illaksi parvekkeelle läppärin kanssa ja mukana tunnelmaa luomassa lasillinen viiniä. Ei! Ei ole vieläkään alkoholiongelmaa vaikka silloin tällöin tässä lasillisen viiniä nautinkin. Harmi on meinaan toistunut myös kahvi- ja teekupin kanssa ja kerran jopa jäätelöläjän.

Läppärille on ollut pienokainen terassipöytä. Ihan pätevä ja pystyssä pysyvä, mutta sille pakolliselle leirintärekvisiitalle eli eväille ei löytynyt enää tilaa. Ratkaisin siis asian asettamalla pienokaispöydän viereen vieläkin kapeamman virityksen, kukkapöydän. Sellainen korkea, kapea ja pyöreä. Ihan toimiva viritelmä pientä miinusta lukuunottamatta. Se kukkapöytä ei ole meinannut pysyä pystyssä. Joka ikinen kerta, kun olen noussut tai istuutunut niin kukkapöytään on tullut osumaa hipaisun verran ja lasi tai muki on huojunut heilahtaakseen alas. Onneksi sirpaleilta on vältytty. 

Eli, minulla on aivan liian pieni pöytä. Siispä kirppareille. Ajattelin, etten viitsi ulkokalusteisiin ihmeemmin satsata. Monen monta kirpparia koluttuani olin jo hommaamassa massiivisen polyrottinki-pallo-nojatuolin, joka veisi parvekkeesta puolet ja maksaisi ainakin 350e. Ja sekin oli Bauhausista eikä kirpparilta.Top top top... Äläpä nyt mene hankkimaan lisää tuoleja vaan sä tarttet pöydän!

Sopivan kokoista halpapöytää ei näkynyt ja aloin pohtimaan, että jos itse virittäisi. Hommaisin jalat ja päälle jotain. Olin jo kuolannut pitkän aikaa Pinnijalkapoikien pinnijalkoja. Sellaisia metallisia, vähän 50-lukuun viittavia. Yhtenä yönä iltavuoron jälkeen kävin Pinnijalkapoikien sivuilla ja pikkualen hurmoksessa sitten tilasin jalat. Pastellin vihreät ajattelematta asiaa sen kummemmin. Jos olisin ajatellut niin olisin saattanut huomata, että muutkin värit olisivat olleet pikkualennuksessa. Hyvä etten ajatellut enempää, olisin tilannut mustat. Mustat olisin halunnut sisälle ja olisin tilannut toiset toisen väriset ulos ja sitten mulla olisi ollut monta jalkaa ilman pöytää.

Jalat tulivat ja vaikka se vähän kirpaisikin niin olin tyytyväinen. Nyt pitäisi löytää joku levy.Taas kirpparikierrokselle. Loputonta selaamista netistä. Valmislevyistä ei ollut hajuakaan, millaisia ne olisivat. Haaveilin salaa jostain vanhasta ovesta, johon lasi päälle. Haaveilin hyllylevyistä, jotka pitäisi jollain liittää yhteen. Yhdellä reissulla piipahdin rakennustarvikeliikkeeseen ja tutkailin halvimpia tammiliimapuulevyjä. Hmmm. Oisi ollut mitä ihanimpiakin levyjä, mutta aina palasin tuohon halvimpaan. No hitto tilaan tommosen. Autoton kun olen niin pakko tilata kaikki kotiin kuljetuksella.

Kotona pähkäilin mittoja. Kukahan urvelo on päättänyt, ettei metrin mittaa myydä. Minä vain kysyn. Myyntimitat 600, 800, 1200.mm Mihin se 1000 tuhlaantui? No, otin sitten 50cm leveän, että tuolit mahtuu ja 120 cm pitkän, että voi joskus pätkäistä, jos siltä tuntuu. 

Sitten saapui pöytälevy. Viinilasi huojuen kukkapöydällä pähkäilin väriä. Haluaisin värejä. On mun tuoleissa väri. Se on Taube. Ikinä ei koulussa opetettu, eikä missään muuallakaan, että mikä on taube. Taube on jonninjoutavan harmaan ruskea. mutta tarjolla olevista vaihtoehdoista ( Valkoinen, harmaa, ruskea, musta ja taube) värikkäin. Koristeltu raikkailla harmailla pehmusteilla. Tuolin väriä ei voisi muuttaa, mutta muun ympäristön voi. Villitsin itseäni värikarttojen syövereihin. OOH! Vaalean punainen... Jaiks, liian imelä pastellin vihreisiin jalkoihin. Tumman sininen hmmm. Voisi toimia. Oranssi. 

Rintarottingilla päätin lähteä maalikauppaan hakemaan metsän vihreää, jotain kuultavaa.Maalikaupassa olinkin sitten ihan pihalla. Olisi öljyjä, vahoja, lakkoha maaleja. Jotkut huiman kalliita ja jotkut halpoja. Millä hitolla mä ton levyn suojaan. Jostain mallikappaleesta nappasin maalitiedon ja haaveilin varmaan puoli tuntia sävyjen edessä. Sitteen rohkaisin itseni kysymään, että millä kannattaaisi parvekkeen pöytä maalata. Myyjä antoi purkin lakkaa ja sanoi sävyjen olevan ihan toisessa paikassa. Jäi siihen odottamaan ja hätäpäissäni päädyin johonkin vaan. Palasin kotiin harmaanruskean lakkapurkin kera. Varmaan joku taube.

Ensimmäinen sipaisu ja olin aivan öklönä. Voi perhana tästä tulee tunkkainen. Hetken aikaa toljottelin ja alkoi näyttää paremmalta. Kun sain illan pimeydessä ruuvattua jalat kiinni niin olin iloinen, että minulla olisi sentään sopivan kokoinen pöytä.

Aamulla kurkkasin varovaisesti ikkunasta ja ihastuin. Vaaleahkon ruskeanharmaa läpikuultava pöytä, pastellin vihreillä jaloilla. Oi kun söpö. Ihan itte tein. Tosin, joku taitavampi teki levyn, mutta ihan itse hioin reunat pehmeämmiksi ja päällystin loppujen lopuksi kauniilla värillä. Ruuvasin ihan itse jonkun muun tekemät jalat, mutta silti tässä on itse tehdyn makua. Hinnaksi tuli noin !50e postimaksuineen, muttei tuntunut pahalta. Yhdestä tilistä jalat. Toisesta pöytälevy ja kolmannesta lakka, mitä jäi pienestä purkista reippaasti yli.

Tänään siivosin loputkin partsista ja olen istuskellut kynttilän valossa nauttien mukavasta harmoniasta.Ooh, tähän mahtuu kynttilätkin, eikä ne huoju alas.

 

Ihan itse istutin siemenistä mun kasviksetkin. Ensimmäistä kertaa ikinä kokeilin tomaattia ja avomaan kurkkua. Nyt ihmettelen, että miksen ennen. Miksi? Asuin omakotitalossa, missä olisi voinut kokeilla vaikka mitä, mutten sitten kai vain jaksanut ottaa hoitaakseni mitään ylimääräistä. Joskus taisin myös ajatella, että tomaatti tuoksuu pahalle. Nyt olen toista mieltä. Reissusta tullessa, tomaattini toivotti tervetulleeksi tertullisella punaisia tomaatteja. Sitten menikin pitkän aikaa, ettei punaisia ollut, mutta vihreitä ilmaantunut aina ja vain enemmän ja enemmän.Nyt ne ovat alkaneet punastelemaan pallukka kerrallaan.

Kurkku yllätti. Se on levinnyt pitkin parvekkeen seinustaa ja kukkinut kauniisti. Sitten alkoi pompsahtaa aivan älytön määrä kurkkuja. Jos saan työkaverini lupaamat mustaviinimarjapensaan lehdet niin säilön purkillisen. Ne tosin on niin hyviä rouskuttaa ihan sellaisenaankin että jääköhän mitään talletettavaa.

Jotenkin ihanaa, että voi napata omalta parvekkeeltaan päivän vihannekset. Ensivuonna laitan uudelleen tomaattia ja kurkkua ja ehkä kesäkurpitsaakin. Sitten meinasin täyttää osan uudesta pöydästä yrteillä ja niiden kastelusysteemillä, Narua ja vesiastia. Toimii. Meinasin myös väkertää jonkinlaisen laatikon, minne voisi laittaa ostetun salaatin kannat. Ajattelin myös paria maissia koristeeksi. Nyt minulla on yksi. Se juuri ja juuri mahtuu korkeudeltaan. Ei siihen ehkä tähtää tule, mutta kaunis kasvinakin..... Ehkä vielä hernettäkin, jos tilaa riittää. 

 

Eka kertaa vuosiin olin taiteiden yössä. Kamera, vesipullo, urheilujuoma ja villatakki repussa läähätin kolmenkympin helteessä bussiin. Muuten ihan kiva juttu, mutta jo bussissa istuminen alkoi väsyttämään. Sitten metroon. Metroasemilla sentään on vilpoista. Hieman virkeämpänä ulostauduin metrosta vain ihmetelläkseni, mikisi huojun. Olenko kipeä vai onko vain kuuma. Jälkimmäinen todellisempaa.

Eka kertaa uppouduin paremmin Kaapelitehtaalle.  Olen siellä käynyt, mutta aina pintapuolisesti tai yhdessä kohteessa. Löysin nyt lempparini. Ravintolamuseo. Siellä oli jotenkin niin nostalgista tai sitten olen vain siinä iässä, etä innostui lapsuuden ajan resepteistä, baaristaa, joka oli sisustettu juuri niin kuin ne joskus olivat. Tummaa puuta ja kosketuspintaa. Kotikeittiön mallissa oli tismalleen samanlaiset kaapin ovet kuin lapsuuden kodissani. Tuli aivan karmea nälkä. Kaapelitehtaan pihalla viihdyin Stella Polariksen seurassa. Sitten tallailin kohti keskustaa.

Raahasin kameraa ja helteessä se todellakin painoi. Loppujen lopuksi kuvia tuli vain muutama. Toisaalta olen niihin oikeastaan tyytyväinen. Tiesin etukäteen, että erään vaatekaupan näyteikkunassa olisi mannekiineja, jotka heräisivvät eloon. Kaksi naista keikkui helmat hulmuten esitelleen myytäviä vaatteita. Nappailin heistä hetkeen kuvia kunnes tajusin että se juttu on ne ohikulkijat. Hitsit, mun valokuvausideologiani heräilee taas henkiin. Ainut mutta on se, että jos on yleisöstä vain yksi tunnistettava ja lupaa en ole kysynyt julkaisuun niin niitä ei voi julkaista. Pari sen verran hyvää otosta kuitenkin sain, että saatan jopa teettää omalle seinälleni. Sarjana tuo olisi aika mainio.

Kymmenen aikaan kertakaikkiaan hyydyin. Olisi ollut vielä pari juttua nähtävänä, mutta kroppa kieltäytyi kulkemasta enempää. Ajattelin kuitenkin palkita askelista jollain juomalla terassilla ja jonotin erään ravintolan tiskillä. Olin toinen asiakan ja kassalla ilmeisesti harjoittelija ja asiakas tukkuostaja. Kun vihdoin vuoroni olisi tullut niin tiskille oli tullut pari muutakin. Viimeinen alkoi huutamalla kailottaa tilaustaan. Ärsyynnyin jonkin verran (nollasta sataan), että öö mä olin kyllä seuraava. Konkari tarjoilijakin siitä huomautti kun harjoittelija oli aivan pihalla. Se kailottaja totesi, että hän ei tiedä miten nämä jonot täällä menee, mutta hän ottaa sitä ja tätä. Minun nollatoleranssi- mittarini kusipäitten suhteen pinkaisi punaiselle ja nostin kädet pystyyn ja sanoin heippa ja lähdin vartin jonottamisen (toisena) jälkeen ulos.

Ehkä johtui helteestä ja väsymyksestä, mutta ajatus tällaisen urpon kanssa samoissa tiloissa ei välttämättä tietäisi hyvää. Saattaisin ulostaa sieluni sisäisen huudon ihan vaikka jonottamisen perusteista.

Mikä siinä on niin vaikeaa? Kun menet vessaan tai kassalle niin muiden ihmisten siinä seisoessa, ennen päämäärää, jäät viimeisen taakse odottamaan vuoroasi. Kannattaa myös rekisteröidä edellä olevan ulkonäkö, sukupuoli, pituus, vaatteiden väri niin tietää sitten seurata tätä henkilöä. Jos se edellä oleva lähestyy määränpäätä niin se paikka on ihan heti seuraavana tulossa.

Vessajonothan on kyllä viritetty älypelien vaatimustasossa aste ylemmäs. Jos on jono niin sama pätee, kuin edellä mainittiin. Kinkkisempi tilanne tulee siinä kohtaa kun jonoa ei ole. Aina vessojen lukkojen väreistä ei voi mennä takuuseen, mutta kokeiltaessa kerran... Jos ovi aukeaa, niin siellä ei yleensä ole ketään. Joskus on, virheitä sattuu, odotetaan silloin, että se henkilö tulee ulos. Jos vessankopin ovi aukeaa ja pytty on ilman istujaa niin sinne voi mennä. Nyt mennäänkin siihen ydinfysiikkaan. Olet vessan oven takana. Ei jonoa. Ei ketään, kenen esimerkkiä seurata. Kokeilet ovea tempaisemalla kovaa. se ei aukeakkaan. Miten voi olla, kun ei ole ketään missään. Täytyy tempoa toisen kerran, kolmannen, ei aukea ei. Nyt on kyllä iso pulma. Hankkiakko lukkoseppä, henkilökunta, huoltomies....? Muuten! Kirjoittajan huomautus.Se ajatuksen kolina kuuluu muuten sinne pytylle asti! Sitä ovea täytyy tempoa irti saranoistaan juurikin siihen asti, kunnes joku huutaa pää punaisena sisältä, että tämä on varattu!!!!!! ...Aijaa En mä tajunnu.

Kaiken kaikkiaan kuvia nappasin varmaan parikymentä, mikä on todella vähän siihen nähden, että niitä yleensä tulee monta sataa. Nyt jotenkin taide-elämyksen täytti viisi museota, Improvisaatioteatteri, samba (josta en saanut yhtäkään mielenkiintoista kuvaa), tolkuton määrä katusoittajia. Jos olisi ollut viileämpää ja aivot skarppina niin olisin poiminut yleisöstä sen jutun mitä lähdin hakemaan- Koko päivän kestäneestä päänsärystä ja huojuvasta olosta huolimatta olin onnellinen, että ylipäätään pääsin koko hommaan mukaan. Gollegaani H:ta myös kiittäminen seuraavankin päivän pekkasesta. Olin jotenkin niin pois tolpiltani jalat kipeänä ja pää pyörällä kuumuudesta, etten jaksanut kuin vasta iltapäivästä askarrella ihanaa pöytääni ja palautua.

Palautuminen on toisaalta metkaa, kun koko päivän näillä helteillä pöhisee jossain rajamailla ja vasta yöllä alkaa normalisoitumaan. Ja silloin pitäisi nukkua. 

Mitäpä jos? Nukuttaisiin kesäpäivät ja kukuttaisiin yöt. Koko talveksi voisi sitten käpertyä viltin alle kynttilän valoon katselemaan vain hyviä leffoja. Huonoja ei ollenkaan.

 

Vielä yksi ekakerta.....

Eka kerta vuosikymmeneen. Olen ajatellut energian säästöä. Kuivausrumpu. Sille sanon hetkeksi hyvää lomaa! Olen kai tilan puutteesta antanut pyykkitelineet pois. Nyt päätin, että jos meillä kerran palaa luonto ja kuollaan nestehukkaan niin aurinko saa kuivattaa pyykkini. Kumma, ettei koko asiaa ole tullut ajatelleeksi kuin vasta eilen pyykätessä ja kuivatessa. Olemme oppineet liian koneelliseen maailmaan. On se hyvä apu välillä, mutta säästöä tämäkin. Kävin ostamassa pyykkitelineen parvekkeelle ja mennessä kauppaan, vastaan tuli kolme henkilöä, jotka kantoivat juuri ostamaansa pyykkitelinettä. Tätä on liikkeellä. Katsotaan minne se vie...