Tunnelmia matkalta Sloveniassa

 

Vielä kotona. Kello on jo yli kymmenen illalla ja herätys olisi 3.30. Taksi on tilattu neljäksi ja kone lähtisi klo 6.30. Pitäisi nukkua. Koti on siivottu siistiksi. Laukut pakattu. Kaikki on valmiina. Vain uni puuttuu. Vaikken sinänsä stressaa matkaa niin kuitenkin ajatukset pyörii päässä. Onko liikaa vaatteita. Riittääkö ne sittenkään. Kumman vaihtoehdon puen koneeseen. Ehdinhän perille.

Kun kaikki on vasta edessäpäin niin jossain aivojen poimussa pientä jännitystä sittenkin on. En oikeastaan nukkunut koko yönä. Makasin vain ja pidin silmiä kiinni. Jos nukuinkin niin todella vähän ja havahduin milloin mihinkin. Kolmen aikaan luovutin ja aloin pukeutumaan. Taksi oli ajoissa ja suuntana lentokenttä. 

Turvatarkastuksessa ei mennyt kauaa. Ilmeisesti ruuhkat ovat vähän myöhemmin. Ehdin hyvin juoda kahvit ja puraista aamupalaa. Sitten hyppy koneeseen ja kohti uusia seikkailuja.

Lensin Frankfurtin kautta ja hieman jännitti, että eksynkö sinne. Se on niin valtava. Kumma kyllä löysin portin helposti vaikka saikin jonkin aikaa vaeltaa. Sitten hyppy taas koneeseen ja reilun tunnin lento kohti määränpäätä. Kiire minulla ei olisi minnekkään. Laskeutuisimme kymmeneltä ja huoneen saisin vasta kolmelta.

Laskeutuessa ehdin ihastumaan. Juliaaniset Alpit näyttivät valtavan kauniilta lentokoneen kierrellessä kohti kenttää. Pikkukyliä siellä täällä. Kuulin kentällä jonkun muunkin huokaisevan, että tänne minä muutan. Pari vuorta tai kukkulaa tervehtikin somasti saapuvia matkailijoita.

 

Ljubljana

Hyppäsin ensinmäiseen bussiin ja suuntasin kohti pääkaupunkia. Jo pelkästään matka kentältä kaupunkiin oli viihdyttävä. Tolkuttoman kauniita maisemia. Pieniä kyliä pienine kirkkoineen. Ja ne vuoret. Valvottu yö ja kohtuullisen lämpimässä lentokoneessa nuokkuminen.... Jo ne vuoret antoivat virtaa, ettei väsyttänyt yhtään.

Perillä nakkasin matkalaukun säilöön ja klompsin tutkailemaan kaupunkia. Todella viehättävä kaupunki. Leppoisa tunnelma ja kaunista. Kirkkoja siellä täällä. Joki, jonka varrella lukuisia terasseja. Useampia siltoja. Toinen toistaan kauniimpia.

Nousin vanhaan linnaan rinnettä pitkin kulkevalla hissillä. Räpsyttelin kuvia ja jämähdin ihailemaan maisemia. Nuo vuoret. voi jukra mä muutan tänne. Sitten pohdin, että miksikäs ei voisi asua muuallakin. Sitten mietin, että jollain pitäisi elää. No ei tarttis, kun ne vuoret antavat niin paljon virtaa.

Käväisin syömässä salaatin, hain laukun ja sitten olikin huoneen etsinnän vuoro. Majoituspaikka löytyi yllättävän helposti. Jotenkin tuolla oli helppo liikkua. Kaupunki ei ole suuren suuri. Minä joka eksyn jopa Helsingissä, (varsinkin googlea katsellessa) missä olen asunut niin en ihme ja kumma eksynyt täällä vaikka majoitus sijaitsi viistolla poikkikadunpätkällä. Ihan kuin olisin kotona käppäillyt. Matkan varrella bongasin liikkeen, joka myi aurinkorasvoja. Niitä tarvitsisin. Myyjä oli ihana. Höpötteli niitä näitä ja lätkäisi vielä reilun määrän erilaisia näytteitä mukaan. 

Yövyin kaksi yötä alussa ja yhden yön lopussa tässä samassa paikassa. Huone oli edullinen, 41 euroa yö ilman aamiaista. Plus kaupunkivero kolme euroa ja rapiat yötä. Huone oli todella siisti omalla vessalla varustettu. Ainut mikä aiheutti hämmennystä kokemattomalle, oli avainkoodisysteemi. Yhdellä koodilla avattiin ulko-oven avainlokero. Lokerossa olevalla avaimella avattiin etuovi. Toisella koodilla avattiin sisällä oleva lokero, missä oli huoneen avain. Ulos rakennuksesta pääsi kolmannella avaimella, mikä sentään oli huoneen avaimen kanssa samassa. Koodisysteemi on mekaaninen rullista rakennettu härpäke ja kun palasin itakäppäilyltä niin oli kyllä haasteellista nähdä ne numerot hämärässä. Ja koodit menivät jotenkin sekaisin koko aika. Sain ne vasta ollessani Ljubljanassa ja ilman ilmaista WIFIä meinasi koko koodien sisäistäminen paperille ja aivokoppaan tuottaa hankaluuksia. Mutta empäs hermoillut. En koko reissun aikana kuin kerran. Siitä tuonnempana.

Suihkun jälkeen en malttanut olla menemättä kaupungille takaisin. Aukiolla ja joen läheisyydessä kulki paljon ihmisiä. Jotkut kulkemassa määrätietoisesti, toiset hengailemassa ja ihailemassa maisemia. Värikkäitä taloja, vehreyttä. Aukiolle oli viritetty tekosade, jonka alla lapset kirmailivat kastumassa. Jäätelökojuja siellä täällä. Humalaisia ei missään. Silloilta oli kuhinaa mukavaa seurata ja joellakin riitti liikennettä. On suppilautaa, kanoottia, jokiristeilypaatteja. Vähän harmittaa, etten mennyt paattiin istuskelemaan, mutta jotenkin tuntui, että kaikkina kolmena päivänä aika loppui siihen hommaan kesken. 

Viinille kuitenkin istahdin ja opin sellaisen asian, kuin että jos tilaa viiniä niin kannattaa mainita paikallisuus. Sain todella hyvää valkoviiniä, mutta se maksoi 7 euroa lasillisen. Ehkä pari desiä. Ajattelin, että se sitten maksaa täällä tämän verran. Toisessa paikassa desi maksoi 1.80e. Jaahas, opin sitten taas jotakin. Molemmat olivat hyviä, mutta se kallis oli niin hyvää, etten ikinä ole moista maistanut.

Koko päivänä syöminen oli jäänyt vähemmälle huomiolle. Aamulla puoli viisi sämpylä. Kahdeksan kieppeillä pikaisesti hodari. Kahden aikaan kevyt salaatti. Kello ylitti kahdeksaa ja jotain pitäisi syödä. Mutta kun mitään ei tee mieli. Käppäilin aikani ja löysin paikan missä myytiin italialaista pitsaa. Pari euroa pala. Hitto syödään sitten pitsaa vaikka edellisenä iltana sitä olin jo syönyt. Voi jummi. En ole ikinä välittänyt italialaisesta paksupohjaisesta pitsasta, mutta tämä oli hyvää. Jotenkin miellän sen leiväksi. Paljon juustoa ja rapeaksi paistettu.

Tarjoilija luuli minua kreikalaiseksi ja jäi pitämään seuraa. Höpistiiin aika pitkään kaikennäköisestä. Haaveili Kreikkaan muuttamisesta. No ei päässyt luokseni asumaan Kreikkaan, koska en asu siellä. Hemmo oli kuitenkin hirmu mukava vaikka oli aika kypsä jo työntekoon. Valitti, ettei ole moneen vuoteen pitänyt lomaa. Ilmeisesti oli sitten mennyt lomille, kun viimeisenä iltana ajattelin mennä moikkaamaan niin paikalla oli joku muu. No ehdin toki siinä miettimään, että on kyllä komea 52 vuotias hemmo. Ei sellainen tyrkky kuitenkaan, jotenkin aito. Niin miksi ei voisi muuttaa muualle ja ottaa sitten vaikka tuollainen. No olin siis juonut pari viiniä ja pitsan kanssa oluen. Niiden voimalla juolahti mieleen myös syvällinen viisaus, kun keskustelimme pitsan terveellisyydestä ja tarpeellisuudesta. Noh, pitsassa on juustoa ja juusto on tärkeä aines. Jos kuukin on juustoa ja maapallo tarvitsee kuuta. Kukaan ei voi väittää, etteikö juusto ole silloin elintärkeä jotakuinkin kaikelle. Hmm. Kuulosti tuo miete englanniksi ajateltuna pienessä hiprakassa todella älyllisestä. Ruuan jälkeen alkoi uni kolkuttelemaan ja pyysin laskun. Hemmo totes, että istuskele nyt siinä vaan ja relaa. Hän alkaa sulkemaan paikkoja ja siivoamaan. Istuskelin relailemassa jonkin aikaa, mutta oli sitten pakko lähteä nukkumaan relailemaan vähän syvällisemmin. Kävin maksamassa ja hemmo harmitteli. Halasi ihan ja tarjosi yhden juomani juoman ja sitten mun piti lähteä. Lupasin käydä moikkaamassa seuraavana iltana vaan en kerennyt. Joku vain, jossain toisessa maassa valittamassa työntekoa ja haaveilemassa hiekkarannosta ja kuuntelemassa sujuvasti, kun vinoilin hänen haaveista saada hiekkaa persvakoon harva se päivä. Silti vähän harmi, kun en käynyt aiemmin moikkaamassa. Olihan tuo ystävällinen.

Linnanmuurilta otettu. kuvan laatu saatta olla heikko panoraamayritys. Haluamiani kuvia en suuren koon vuoksi tänne saanut laitettua. Pahoittelut.

Bled-järvi

Annoin itselleni luvan nukkua vähän pidempään. Kello oli soimassa puoli yhdeksän, mutta jotenkin sitä vain heräili jo seitsemän aikaan. Keitin pikakahvit ja heräilin rauhassa. Levittelin aurinkorasvat ja pikkuhiljaa alkoikin olla nälkä. Mikäpäs tässä, kuin lähteä suunnittelemalleni päiväretkelle Bled-järvelle. 

Suuntasin kohti bussiasemaa ja matkan varrella ostin aamiaiseksi hillittömän kokoisen sämpylän. Mutustelin kävellessä puolet ja loput jätin evääksi. Miksiköhän muuten leipä maistuu niin paljon paremmalle muualla kuin kotona?

Bussilippu Blediin maksoi karvan päälle 6 euroa suunta. Menopaluu olisi ollut hieman halvempi, mutta luulin, että paluu aika täytyy tietää etukäteen. Eipäs tarvinnutkaan. Menopaluu kelpasi mihin tahansa aikaan lähtevään bussiin. Noh, se selvisi vasta myöhemmin. 

Kuuntelin sivusta kun eräs nuorempi herra jututti kahta irlantilaista turistia. Esitteli itsensä venäläiseksi ja samaan hengenvetoon ilmaisi, ettei tue sotaa. Hitto mä olin jo unohtanut kaiken maanpäälisen murheen täysin. Rupattelun jälkeen  Irkkutytöt menivät toiseen bussiin ja se hemmo alkoi juttelemaan minulle. No juu, mä olen sun naapuri Suomesta. Hän oli kovin pahoillaan, että Suomeakin on kohdeltu huonosti viimeaikoina. Bussi tuli ja hyppäsin siihen. Poika tuli perässäni viereeni ja esittäytyi Danieliksi.. 36 vuotias italialais-venäläinen psykiatrian opiskelija. Siinäpä me sitten reissattiin Blediin kimpassa ja vietettiin siellä siihen asti yhdessä aikaa, kunnes Daniel lähti aikaisempaan bussiin keretäkseen vielä tutkimaan Lubljanaa tarkemmin. 

Vähän nolo juttu tuli eteen bussissa, kun siellä haisi todella voimakas hiki. Haistelin itseäni ja totesin ääneen, että apua, haisenko minä näin voimakkaalle. Daniel totesi, ettei se haittaa. Ilmastointi meni päälle ja haju hälveni, mutta se palasi perillä kumman usein ja tajusin, että se oli tuo opiskelijapoika.Dubbiduu.

Jollain tapaa oli ihan kivaa, että oli juttuseuraa, mutta välillä olin toivonut saada olevani yksin. Jotenkin se huomio meinaa mennä siiihen jutusteluun.Välillä huomauttelinkin bussissa maisemista, että katso ny kuinka upeaa.. Ne olivat niin mahtavat, että meinasi happi kadota. Välillä juttelimme. Keskustelut olivat kyllä mielenkiintoisia. Hän uteli aika paljon henkilökohtaisuuksia ja mun maailmani kun ei ole smaltalkista tehty niin minähän kerroin aina vastauksen niin kuin se on. Siinä sivussa kävimme todella mielenkiintoisen ja avaavan keskustelun äidistäni.

Bledissä istahdimme kahville ja keskustelimme ihmissuhteista ja kertoilin jotain juuri niin kuin ne ovat olleet. Kun Danielin oli aika mennä niin hän totesi, että juu, sinä olet ihan tervepäinen, mutta jos haluat parisuhteen niin kannattaa maksaa terapeutille kokemuksistasi niin sitten saat kunnollisen ihmissuhteen. Nauroin ajatuksissani, että pitää kyllä paikkansa, että olisi tarpeellista ihan oikeasti käydä purkamassa parit läjät pois, mutta se tuskin auttaa tuohon ihmissuhdetarjonnan laatuun millään lailla. Jos tarjolla on nykyihmisiä niin ehkäpä jokin lobotomian poikanen olisi paikallaan, jos ihan välttämättä on pakko olla joku ja sitä pitäisi sietää.

Mutta siihen Blediin. Maisemat tosiaan olivat jo matkalla upeita, mutta vieläkin upeampaa paikan päällä.  Vehreyttä joka puolella. Alpit yhdellä suunnalla, kukkuloita toisella. Ja se järvi oli käsittämättömän kaunis turkoosin ja sinisen sävyissä. Reunoilla oli niin kirkas vesi, että kalat ja pohjakasvillisuuden erotti helposti. Jokin isompi musta kalakin käväisi toivottamassa tervetulleeksi kadotakseen lumpeiden alle. Sellaisia lummemättäitä siellä täällä. Sorsapoikueita siellä täällä. Toisesta suunnasta näkyi kirkko ja mäen päällä linna. Toisella puolella oli hotelleja ja puistoaluetta. Järven toisessa päässä on pieni saari, missä on soma kirkko. Tuli tunne, että olen astunut satukirjan sivuille. Kohta joku prinssi uljas käy pelastamassa neidon jostain linnan tornista.... Ihan varmasti.

Kävelimme jonkin matkaa ja vastaan tuli opaste linnaan. Tahdoin kävellä sinne ja sinneppä mentiin. Hitsit, että olin ylpeä itsestäni kun pääsimme perille. Nuori mies seurassanikin sanoi, että hienosti vedit vaikka olet tolkuttanut olevasi vanha. Minä pää märkänä hengailin hurmoksessani. Nousu on meinaan pitkä ja jyrkkä. Polku, joka vaihtuu portaiksi siksakkailee edestakaisin. ja aina vain ylöspäin. Kun pääsimme linnan kohdalle niin kiipesimme vielä jonkin matkaa vain toteamaan, että linnan sisäänpääsymaksu on tolkuttoman kallis. Olisi sieltä nähnyt hienot maisemat, mutta sai niitä kuvia pihaltakin. Ja sitten alas. Hui kamala. Ehkä pahempi, kun näki kuinka korkealla on.

Urheilusuorituksen jälkeen myhäilin tyytyväisyyttä. Jalatkaan eivät kipuilleet yhtään. Jatkettiin matkaa, kunnes totesin, että mun vesi alkaa olla kohta loppu. Ja kappas, Vesipiste oli aivan heti edessä. Tuollahan siis on vesi juomakelpoista missä vain. Rannikolla ehkä vähän huonomman makuista, mutta muualla hyvää. Vesipullot täyttöön ja menoksi. 

Sitten vastaan tuli pari paikkaa, mistä olisi voinut mennä uimaan. Arvaappa otinko uikkareita mukaan. No en, kun luulin, että olisi viileämpi päivä. Mittari keikkui kuitenkin 25 asteessa ja olisi niin tehnyt mieli mennä uimaan. Daniel empi hetken ja kyseli jostain kumman syystä lupaa. Minä olin ihan, että herra jee, jos sä voit uida niin ui ihmeessä. Menisin taatusti itse, jos olisi uikkarit.. Hän hyppäsi järveen ja nautti niin onnellisena, että nauroin olevani kyllä kateellinen, mutta pääsen huomenna mereen niin selviän tästä hengissä.

Uinnin jälkeen palailtiin takaisin ja kävimme kahvilla. Söimme paikalliset kermakakut, Mikä oli yllättävän hyvää siihen nähden miltä se näytti. Sitten seurani poistui ja jäin vielä joksikin tunniksi hengailemaan. En kiertänyt järveä. Kävelin ensin melkein toiseen päähän. Käännyin takaisin ja jatkoin toiselle puolelle melkein päähän ja käännyin takaisin. Melkein siis kaksi kertaa ympäri vaikken sitä kiertänytkään..

Välillä istahtelin nauttimaan tunnelmasta. Jotenkin niin leppoisaa, harmoonista ja satumaista yhtä aikaa. Nauratti päivän terapiaistunto, mikä tuli täysin suunnittelematta. Olin tyytyväinen päivääni. Jotenkin energia vain on pikkuhiljaa alkanut valua kroppaan ja mieleenkin. Pitäisi vain malttaa lähteä takaisin päin.

Kävelin bussiasemalle ja lippuluukun virkaa hoiti pikkuruinen pöytä ulkona, missä poika myi lippuja. Ostin lipun ja jäin odottelemaan. Edellinen oli juuri mennyt, joten puoli tuntia menisi. Odotteluun mahtui rempseä sadekuuro, mikä ei viilentänyt, mutta hitusen raikasti. Ihmisiä alkoi olla aika paljon paikalla ja bussi oli myöhässä. Se jäi kokonaan pois ja harkitsin mennä jonnekkin syömään. Koko päivänä olin syönyt sämpylän ja kermakakun ja kello alkoi olla jo yli kuusi. Äh syön sitten perillä. Bussi vihdoin tuli ja täyttyi tupaten täyteen. Sain paikan edestä ja joku nuori heppu, joka joutui seisomaan, oli närkästynyt. Hän videoi bussia ja kuskia ja puisteli päätään. 

Kuski oli jollain tapaa hauska. Huudahti, että, Hei! Tällasia nää slovenialaisbussit on. Sitten kuski pisti hyvää letkeetä musiikkia soimaan ja ajeli kohti kaupunkia. Välillä noukki ihmisiä kyytiin ja paikallisille ilmeistä päätellen heitti jotain vitsintynkää. Ei tuollaiselle voi olla närkästynyt. Ja myöhästyminen on ollut taatusti, jonkun torvelon turistin syytä. 

Musiikkia kuunnellessa ihailin taas maisemia. Pieniä kyliä siellä täällä. Kauniita kirkkoja. Jotkut vaaleanpunaisia. Maissipeltoja, metsikköjä. Auringonkukka-peltoja, jokia. Jukra, että tunnin matka voi mennä nopeasti.

Kaupunkiin palattuani sain kuningas-ajatuksen etsiä ravintolan, missä voisi käydä vessassa. Kaikki ravintolat olivat tupaten täynnä. Hirveä nälkä ja mielessä kävi vaihtoehtoisesti hakea jotain pikaruokaa. Pikaruoka ei tuolla aina ole epäterveellistä hampurilaista, mutta olisi ollut helposti ostettavissa. Joku kuitenkin tökki ja halusin pöydän, lautasen, haarukan, veitsen ja vessan. Ja ennenkaikkea pestä kädet. Pyörin varmaan tunnin kunnes löysin tilaa. Istahdin ja ehdin tilata jo juotavan ja aloin tutkailemaan listaa. Voi ei. Tämä on joku hienosto ranskalainen ravintola. Hinnat annoksilla yli ja alle 30 euroa. Otin sitten halvimman, kun en kehdannut poistuakkaan. Söin  hikisenä ja nuhjuisena hmmm... 22e maksavan...hmmm.... Kukkakaali siivun. Dam.  Kukkakaali oli paistettu ja siinä oli sivussa parit soosit sitä itseään eri tavoin maustettuna. Jotain pähkinöitä ja siemeniä sekaan ja siinä se oli. Ei perunaa, ei lisukkeita, ei mitään. Söin, maksoin ja häippäsin. Noh naureskelin itselleni, että vastaavassa tilanteessa, ole hyvä ja mene sille katukeittiön luukulle ja ota sieltä joku vitosen annos mukaasi niin hetken päästä et voi olla kuin onnellinen. Kas, oppitunti nro biljoonas

Tein vielä kävelyleenkin kaupungilla ja melkein menin sitä italialaista pizzamiestä moikkaamaan. En kuitenkaan kehdaannut ja kaarsin risteystä ennen hotellille päin vain huomatakseni, että nurkan takana olisi ollut kelpo ravinteli ja vapaa pöytäkin. Eiköhän yhdelle päivälle ollut jo riittävästi tapahtumaa ja kello lähenteli kymmentä. Aamulla olisi ehdittävä yhdeksän junaan.

Koper

Pääkaupungin ja Bledin jälkeen tieni vei rannikolle. Valitsin kaupungin nimeltään Koper oikeastaan vain yhteyksiensä ansiosta. Bussilla olisi päässyt suoraan  kolmessa tunnissa viimeiseen kohteeseen, mutta jotenkin viehätti ajatus junailusta. Järkeilin myös matka-aikoja. Koperiin matkaa kestäisi junalla n.2 tuntia ja vartti. Ihan hyvä määrä silloin, kun ei tiedä vielä minne on menossa.

Ping. Heräsin ennen seitsemää. Keitin kahvit ja pakkailin loput kamppeet kasaan. Suihkun raikkaana lähdin hyvissä ajoin bussiasemalle ja nappasin taas aamiassämpylän matkanvarrelta mukaan. Olin turhankin aikaisin paikalla ja istuskelin vielä kahvilla kaikessa rauhassa.Välimatkat kaupungissa tosiaan ovat pienet. Pieni kaupunki ja jotenkin selkeää liikkua.

Kun aika koitti niin hyppäsin junaan. Lähtö viivästyi hieman, mutta lähtihän se. Siitä alkoikin parin tunnin pään pyöritys. Ei tiennyt minne katsoa, kun joka puolella oli aivan mahtavia maisemia. Mietin, että tästä puuttuu vain taustamusiikki. Välillä juna noukki matkanvarrelta ihmisiä kyytiin. Viereiseen loossiin nousi neljä teinityttöä ja he ilmeisesti joko harjoittelivat jotain varten tai lauleskelivat muuten vain. He lauloivat itseasiassa niinkin hyvin, että oli ilo kuunnella. Siinäpä ihailin huikeita maisemia toivotun taustamusiikin kera. Olin ilmeisen turisti, kun välillä haukoin henkeä, kun olimme korkealla ja alas avautui pudotuksineen kauniita laaksoja kylineen ja vuorineen. Juna kiemurteli reittiään välllä sukeltaen tunneleihin ja kierteli jossain korkealla sukeltaakseen taas alas. Välillä korvat menivät lukkoon, joten korkeuserot olivat ilmeisen suuret. Juna itsessään oli siisti ja nykyaikainen. Muistutti pääkaupunkiseudun lähijunaa kaukojunien penkeillä.

Pikkuhiljaa rehevä vehreys alkoi vaihtumaan kuivempaan maastoon. Mäntyihin ja olivipuulehtoihin. Ellen arvaa väärin niin saattoi pilkahtaa Italian rannikkoakin jossain kohtaa. Saavuin perille ja lämpö ympäröi koko kropan. Kyllä, täällä tosiaankin on lämmin. Jos Ljubljanassa oli noin 25-28 astetta niin täällä oli yli 30 astetta. Jotenkin siihen kuitenkin tottuu ja se lämpö on erilaista. Suomessa kun on kuuma niin melkeimpä aina siihen liittyy ukkonen ja on hiostavaa. Tuolla oli vain kuuman lämmin. 

Pohdiskelin hetken, että mihkäs sitä sitten lähtisi ja olin jo tutkaillut kotona karttaa.  Olen maailman huonoin suunnistaja, mutta löysin ainakin ostarin, mikä oli aivan vieressä. Aikaa huoneen saamiseen oli kolmisen tuntia, joten voisin hakea juotavaa ja pyöriä siellä hetken muutenkin. 

Ostari oli samanlainen kuin Suomessakin ostarit yleisesti ovat. Joitakin samoja liikkeitäkin ja melkein samoilla valikoimilla. Yhdessä italialaisessa liikkeessä oli aivan järjettömän kaunis pusero, mutten raatsinut ostaa sitä, koska se maksoi viitisen kymppiä. H&M ja New Yorkkerin tapaisia liikkeitä lukuunottamatta kaikki ne ihanat vaatteet olivat aina sen 40 eurosta eteenpäin. Tässä vaiheessa matkaa myös jarruttelin shoppailua, koska minulla oli vain kahdeksan kilon verran matkalaukussa tilaa. Olin lentolaukun ja repun kanssa liikkeellä. 

Jossain vaiheessa päätin lähteä hotellille päin. Juna-asemalta sinne olisi n. kolmisen kilometriä. Voisin ottaa taksin. Ihmetellä busseja, mutta mieluummin kävelen. Seurasin kylttejä keskustaan ja arvoin ns. Vanhan kaupungin portilla, että menenkö sen kaupungin läpi. Samalla lähestyi joku nainen ja päätin kuitenkin kysyä., Hyvä kun kysyin, koska olisin kiertänyt pitkän lenkin rantaviivan toiseen päähän ja sieltä vaeltanut toiseen päähän. Nainen oli mukava. Oli  "siestaa" viettämässä ja matkalla rannalle. Totesi, että kävellään yhtämatkaa niin hän näyttää mistä menen.. Vähän hän oli epäuskoinen kävelemisestäni hotellille asti, koska oli niin kuuma. Ei hätää. Juotavaa on ja kiirettä ei niin voin pysähdellä välillä. Nainen oli tosi mukava ja avulias ja juttelimme niitä näitä. Sitten tiemme erkanivat ja jatkoin matkaa lahden toiseen päähän. 

Matkan varrella oli pitkä ja leveä..hmmm.. voisiko sitä betonilaituriksi sanoa. Raitti? Penkkejä ja puita tasaisin välein, että istahdin minäkin hetkeksi ihailemaan merta. Sitten kävelin ulkoilualueen ohi. Siellä ihmiset ottivat aurinkoa. hengailivat ja chillailivat välillä pulahtaen uimaan. Joka puolella niin siistiä. Ranta/ulkoilualueen jälkeen olinkin jo hotellilla ja onni suosi. Sain huoneen ennen määräaikaa. Olin aivan likomärkä ja hikinen ja niin onnellinen ilmastoinnista. Ah. Pari yötä sitten täällä aamiaisineen. Hieman hemmottelua väliin.

Siistiydyin ja päätin käydä syömässä ja sitten hyppäisin mereen. Hotellilla oli oma ranta-alue kadun toisella puolella ja päätin pari päivää rentoutua melko hektisen loman alun jälkeen. Pyyhettä matkassa ei ollut, mutta löysin hyvän paikan pötkötellä ilman pyyhettäkin. Välillä loiskauttaen itseni mereen. Voi vitsit se uiminen pitkästä aikaa suolaisessa meressä oli ihanaa. Välillä pidin huoneessani tai ravintolassa pausseja auringosta ja sitten taas takaisin. 

Aamiainen oli hyvä ja runsas, mutta huomasin koko matkan aikana, ettei se niin tarpeellinen ole. Tästä hotellista oli kuitenkin matkaa hakea aamiaissämpylä, joten aamiainen oli ihan hyvä juttu. Harvemmin aamulla syövänä tulee kuitenkin ähmittyä liikaa buffetista ja sitten on hetken öhkyinen olo. nautin kuitenkin valmiista eväistä ja suuntasin seuraavana aamuna kaupunkiin. Vitsit miten mageita kapeita kujia. Kauniita taloja. Päiväkoti-ikäisiä lapsiryhmiä siellä täällä kulkemassa jonnekkin. Kujilla oli erilaisia liikkeitä ja arvelin tämän olevan siis itse kaupunki vaikka se vaikutti vanhalta kaupungilta.. Kurkkasin sataman, missä nostokurjet lastasivat rahtialusta. Olin aikaisin aamulla liikkeellä, joten ihmisiä kyllä oli liikkeellä, muttei sellaista kuhinaa kuin illalla. Muutaman tunnin kierreltyäni kaarsin takaisin hotellille. Menin bussilla ja se olikin sitten pientä ihmetystä aiheuttava toimenpide. Lippu ei maksanut kuin 80 senttiä. mutta saadakseen sen lipun on ostettava kortti mihin sen lipun hinnan lataa. Ja se kortti maksoi 2.80e. Eli varsin kallista kulkea pari bussireissua parin päivän visiitillä. Kysyin samalla, että paljonko Piraniin maksaisi bussilippu ja ladataanko kortille. Ei ladata, kun se maksetaan kuskille ja se maksaa 2.80 e. Katsoin tyhmänä korttia ja myyjäpoikaa. Poika nosteli hartioitaan, että niin, onhan se vähän hassua, mutta kun meillä on tämä korttisysteemi.

Jaahas. Olkoot bussiliput mitä vain, mutta minä hyppään mereen. Muutama tunti siinä vierähtikin ja opin taas jotain. Oppitunti nro biljoonakolme. Kun kiertelee auringon alla ja vaikka aurinkosuoja olisi 50. Niin laitappa silti jotain suojaavampaa, kuin toppi. Jossain vaiheessa rannalla tuli stoppi auringonotolle ja hassu olo. No just. Poltin selkäni.

Upotin selkään kokonaisen purkillisen aloe vera- geeliä ja iho huusi lisää. Mietin, että kauppaan voisin mennä vaan en tuonne kuumaan lähde. Upotin selkääni ihan kaikki naamarasvat ja silmänympärysvoiteet. Sitten onneksi alkoi aurinko laskemaan. Hitto vie. Onhan siellä kauppa kohtuu lähellä. Voisin hakea jotain juotavaa ja iltapalaa samalla, 

Koska lähdin vain kauppareissulle niin jätin tietenkin kameran ja puhelimen hotellille. Auringonlasku oli upea. Kun pääsin sinne laiturihässäkälle niin katusoittajat virittivät soittimiaan. Kauppa oli tottakai kiinni ja kurkkailin kulmille, että saisikohan jotain ruokaa. Jonkun kojun edessä oli hirmuinen jono. Kalaruokaa noutona. Tuon on pakko olla hyvää. Vaikka jonkin aikaa joutui odottelemaan niin odotus palkittiin ja maistelin jotain pikkukaloja soosin kanssa. Juuri sopiva suolapala iltaan. Niitä oli niin paljon, että täytyin jo puolesta annoksesta ja jouduin heitämään loput pois. Jälkkäriksi olisi saatava jäätelö.

Siitä se jäätelöhana sitten aukesi. Ihanaa italialaistyyppistä jäätelöä loppuloman jokaiselle päivälle.Miksiköhän edes panttasin tätä riemua. Auringon lasku. Katusoittajien säestyksellä. Ihmisiä viettämässä iltakävelyllään iltaa. Tunnelma oli niin rento ja viehättävä. Syötyäni jäätelön, joku mies seisoskeli melkein edessäni odottamassa. Kun olin valmis ja nousin jatkaakseni matkaa, niin hän höpisi jotain. Heittäydyin kysymysmerkiksi ja totesin, englanniksi, etten puhu samaa kieltä. Sitten mies kohautti hartioita ja lähti eri suuntaan. Voisin  lyödä vetoa, että hän pyysi mukaansa. En olisi lähtenyt millään ymmärrettävällä kielellä. 

Lähtöaamuna yllättäen heräsin puoli seitsemän. Aamiainen nassuun ja päätin tutustua hotellin vesipuistoon. Se oli ihan mukava pikkuruinen vesipuisto. Kokeilin kaikki altaat ja liu `uin liukumäen. Hetken kirmasin kuin pieni lapsi. Sitten olikin aika kerätä kamat ja jatkaa matkaa.

Ehkä kuulostaa työläältä pakkailla parin päivän välein laukkua, muttei se ollut. Olin aika ptkälle katsonut vaatteet kohteiden mukaan ja olin pakannut vaatteet kuutioihin ja tarvikkeita pusseihin. Näin laukku pysyi aika hyvässä järjestyksessä ja otin ulos vain tarpeellisen. Vaikka kotini on ajoittain kuin räjäytys niin olen kuitenkin kaapissa piileskelevä organisoija. Yleensä matkoilla  ja töissäkin tämä organisoija-puoleni hyppää esiin. Tällä reissulla se oli sellainen mukava rituaali, josta seurasi jotain uutta ja jännää. Olen huomannut ennenkin reissuillani samassakin paikassa oleskellessa viikkaavan käytettyjä vaatteita siististi valmiiksi laukkuun pitkin viikkoa. Jää se kiire pois lähtiessä.

Matkanvarrelta junan ikkunasta. Alpit<3

Piran

Suuntasin takaisin bussi/ juna-asemalle. Ostin lipun Piranin bussiin asemalta ja se maksoi  vain 2.70e. N. 45 minuuttia parin kymmenen kilometrin päähän. Bussi lähti melkein saman tien ja taas sai niskat liikuntaa, kun tähyilin joka puolelle. Matkan varrella bussi koukkasi eri paikoissa ja jos ikinä menen tuonne uudelleen niin haluaisin kurkata Izolan. Pieni kaupunki tai kylä Koperin vieressä. Niin viehättävän vehreä ja kaunis rantakohde. 

Reitti kiemurteli yös ja alas mutkaisia teitä ja kerran ähkäisin ääneen. Ehkä pienestä pelosta. Aivan tien vierestä oli melkoinen pudotus alas. Kuskeilla täytyy olla lehmän hermot ajaakseen noilla teillä. Muuten tiestö oli hyvässä kunnossa joka puolella, mutta nuo mutkat ja jyrkänteet. Matkat itsessään olivat elämyksiä. Minä, jota on vaivannut joskus pahakin vaiva busseissa, ihmettelin päätepysäkillä, että mitä ihmettä. näin nopeastiko tämä meni.

Minulla on siis ollut jonkin asteinen paniikkihäiriö.Ilmeisesti jonkinlainen ahdistuneisuuden oire.  Olen ristinyt sen vessaneuroosiksi. Se on ilmentynyt paikoissa, joista ei pääse helposti vessaan. Bussit ja elokuvateatterit esimerkkinä. On saattanut kestää viisi minuuttia siitä kun on suljettu jonnekkin, mistä ei pääse muualle. On noussut paniikin oloinen olotila ja joskus olen haukkonut henkeä ja melkein pyörtynyt. Ja kun on sitten juossut vessaan niin ei ole oikeasti ollut edes hätä. Kai siinä on ollut sellainen, että mun takiani ei muiden tarvitsisi häiriintyä ja sitten olenkin itse valkoisena kuin lakana tärissyt oirehtien sitä häiritsemisen pelkoa. Ja se on liittynyt juurikin tällaiseen ihmisen normaaliin toimintaan. 

Nyt se on poissa. On ollut jo jokusen vuoden. Varmaankin kun olen ollut tilanteissa, ettei ole tarvinnut vastata kuin itsestään. Ja ne pahimmat arvostelijat, tätini ja äitini ovat poistuneet elämästäni. Olen opettanut itseäni, että jos on pakko mennä niin hyppää bussista pois ja jatka seuraavalla. Siksi käytän mieluummin junaa tai reittejä, missä on mahdollisuus käydä vessassa matkan varrella. Elokuviin en ole sen jälkeen mennyt kun juoksin kesken kaiken pois haukkomaan henkeä ja tärisemään.

Nyt ei vaivannut mikään. Jo maisemat antoivat aivoille muuta tekemistä, kuin stressaaminen. Matkat olivat sopivan mittaisia ja nautin joka hetkestä. Saavuin Piraniin. Bussi jäi kaupungin laidalle. Olin googlannut hotellin nimen ja se näytti kaupungin toiselle puolelle. Varmin reitti olisi rantaa pitkin. Laukun pyörät kolisten ja hien virratessa kiersin niemen toiselle puolelle ihmettelemään, että missäköhän ihmeessä se huone oikein on. Kysyin paikalliselta ja hän tutki osoitetta. Se olisi lähellä bussiasemaa. Voi ei.. Ystävällinen mies tarjosi kaverinsa kyytiä osoitteeseen, mutta kieltäydyin kohteliaasti. Kävelen mieluummin. Hän neuvoi suorimman  reitin kaupungin läpi. Kävelin nyt niillä ihanilla kujilla ja kaduilla, mistä olin haaveillut. Oli vain aivan tolkuttoman kuuma.Katujen varjoissa vielä meni, mutta matkan varrella oli kolmisen aukiota ja niillä palvaantui. Koko reissun aikana en ollut hermoillut mistään, mutta nyt nousi ensimmäisen kerran paniikki. Melkein itkin mielessäni isääni, että miksi en vain voi olla se pikkutyttö ja isi kantaisi minut perille. Silmät kostuivat. Kuumuus ja pieni epätietoisuus, että onko mulla ylipäätään huonetta, nostivat stressipäätä pystyyn.Muut majoitukset olivat olleet paremmin yhteydessä. Tältä tuli vain viesti, että milloin tulet. Vastasin, mutten saanut mitään ohjeita miten saan avaimen. Silloin pysähdyin. Sanoin itselleni, että rauhoitu. Juo vettä. Istu vaikka jonnekkin hetkeksi. Sinulla on aikaa. Ei mitään paniikkia. Rauhoitu. Juo vettä! Seisoskelin hetken varjossa. En aio istuskella vaan etsin sen majoituksen. Juon vettä. Seiso vielä vähän aikaa. Jos huone on huijausta niin mene siihen, minkä kyltin näit, että vapaita huoneita tarjolla. Rauhoitu! Ei paniikkia. Sitten rauhoitun ja jatkoin matkaa. Loppujen lopuksi paikka löytyi helposti, kun tiesi mistä etsiä. Kaiken kukkuraksi olin napannut tullessa kuvan juuri tästä kadusta ja kävellyt ohi. Koputtelin oveen. Ei vastausta. Ei koodia mihinkään. Mitä hittoa. Odottelin siiheksi, kun olimme ajan sopineet ja sitten soitin. Parissa minuutissa tuli nainen, Otti maksun ja antoi avaimen. Aaah... Suihkuun. 

Huone oli aika kiva. Katutasossa näillä ihanilla kujilla oleva yksiö pesukoneella ja keittiöllä. Nakkasin pyykit saman tien ja lepuuttelin ilmastoinnin alla. Pikku paniikista ja hankaluudesta huolimatta tunsin tulleeni kotiin. Kun sain pyykit pestyä lähdin uimaan.

Piran. Olin siellä kolme yötä ja olisin voinut olla pitempäänkin. Ihastuin katuihin ja rantaan ja koko paikan henkeen. Ranta ei ole perinteinen ranta ranta. Niemen rantaviiva on sellaisia aallonmurtajalohkareita täynnä. Tasaisin väliajoin on valettu portaita, mistä pääsee uimaan. Pari isompaa "betoni-rantaa". Kuulostaa ankealle, muttei se ollut. Ihmiset ottivat aurinkoa lohkareiden keskellä. Siellä oli tasaisia kivoja paikkoja. Myös penkeillä kadun varrella tai niillä tasanteilla, joihin sai vuokrattua aurinkotuolin. Välillä pulahdin uimaan n. 25-26 asteiseen kristallin kirkkaaseen veteen. Vesi oli niin kirkasta, että kalat näkyivät selkeästi. Kuten myös meduusat. Ne olivat kilttejä meduusoita vaikka ehkä vähän epämiellyttäviä pallukoita osuessaan iholle. Ei polttanut kuitenkaan. Siellä täällä oli kirjava joukkio kotiloita ja simpukoita. Ravintoloista kaikui sopivalla volyymilla musiikkia ja ihmisten iloista puheensorinaa säestämään aaltojen loisketta.

Tein niin kuin moni muukin. Jätin vaatteet ja kassin milloin minnekkin. Kiven päälle tai penkille ja menin uimaan. Kuivattelin ja siirryin seuraavaan uimakohtaan. Pyyhkeettömänä en vitsinyt tuoleja vuokrailla. Ei ollut tarvetta. Jotenkin paikallaan paahteessa makoilu ei houkuttannut. Jos tuli liian kuuma niin pistin mekon päälle ja menin kujille talojen suojaan. Talojen keskellä, kapeilla kujilla virtasi ilma mukavasti. Sitten taas takaisin. Jos veteen oli leveämmät portaat niin istuskelin osittain vedessä tai betonilaiturin reunalla uittamassa jalkoja. Ketään ei kiinnostanut toisten kamppeet. Ei tietenkään mitään arvokasta kannattanut kantaa uimareissulla mukana, muttei ollut kertaakaan sellaista oloa, että pitäisi varoa taskuvarkaita. Järjellä kun kulkee niin eipä siinä mitään tapahdukkaan.

Illemmalla auringon laskiessa, ihmiset kerääntyivät rantaviivalle. Osa nauttimaan rantaraitilla oleviin ravintoloihin drinkkejä tai syömään. Osa kuljeskelemaan jäätelötötterö kädessä. Osa istuskelemaan ja nauttimaan rauhasta. Vaikka ihmisiä oli paljon niin paikkaa voisi luonnehtia rauhalliseksi. Vaikka ravintoloita on paljon niin sellainen ns. perinteinen bileaurinkorantameininki puuttui. Ei sisäänheittäjiä. ei oikeastaan sellaista kännäämistäkään. Enemmän sellaista tunnelmasta ja olemisesta nauttimista. Yhdessäoloa, jos oli enemmän seurueessa. Katusoittajien soitantaa.

Minä kuuluin niihin jäätelötötterön kera ajatuksiin uppoutujiin. Tai ehkä enemmänkin mielen tyhjentäjiin ja sivusta seuraajiin. Auringonlaskettua on sellainen purppurahetki ja siinä on jotain taikaa. Mieli rauhoittuu vastaanottamaan iltaa. Siirryin, niin kuin moni muukin Tartinin-aukiolle. Istahdin drinkille ja katselin ihmisiä. Lapset purkivat energiaansa juosten ja leikkien aukiolla. 

Seuraavana aamuna heräsin taas kukonlaulun aikaan. Aamukahvin jälkeen nappasin kameran ja suuntasin St.Georgen kirkolle. Kiipesin kapeita kujia ylös rinteelle, meren viereen rakennetulle kirkolle. Kiittelin itseäni aikaisista heräämisistä, ettei ollut niin kuuma kiipeillä. Ylempänä ihailin horisonttia koristavaa italiaa toiselta puolelta ja Kroatiaa toiselta puolelta. Tuuli niin mukavasti, että ylhäällä olisi voinut olla vaikka kuinka pitkään. Kirkon kellot kolisivat kahdeksaa. 

Pikkuhiljaa valuskelin alas ja tutkailin tarkemmin katuja ja taloja. Kaupunki on täynnä yksityiskohtia. On pikkuruisia parvekkeita täynnä kukkia. Kauniita koristeita. Kiinni toisiinsa rakennettuja taloja erilaisine väreineen. Piran on kuulunut joskus Venetsialle, joten arkkitehtuurissa sen näkee. muutenkin Italian vaikutus on vahva. 

Kiertelin kujilla ja aukioilla räpsimässä kuvia ja kaarsin rantakadulle. Nautin rantaravintolassa kahvia ja croisanttia ja jatkoin matkaa aquariumiin. Ah, hetki viileydessä tutkailemassa välimeren asukkeja. Ulos tullessani juutuin vaatemyyjän kanssa höpöttämään ja hän sai kuin saikin minut ostamaan pari puseroa. Koska olin huomannut, että toppi ei ollutkaan niin hyvä idea niin löysin pari olat peittävää, mutta ohuen viileää puseroa. Juttua tuntui myyjältä tulevan niin paljon, että puolen tunnin päästä totesin, että nyt olisi varmaan mentävä uimaan.

No ei se ihan niin mennyt, että olisin kipittänyt suoraan uimaan vaan juutuin toiseen kauppaan ja löysin sieltä silkkimekon ja puuvilla-tunikan. Tunika oli kyllä loisto ostos.Siinä viihdyin pari päivää ja kuljin sillä kotiin tultuanikin hellepäivät sujuvasti. Veikkaan, että itku tulee, kun tiemme joskus eroavat. Ja taas höpötimme myyjän kanssa ja kaupassa vierähti melkein tunti.

Vihdoin muutaman tunnin aamulenkin jälkeen sain ylleni aurinkorasvat ja uikkarit ja loppupäivä menikin sitten kelluessa merivedessä. Ja illalla taas nauttien niin kauniista auringonlaskusta ja iltatunnelmasta jäätelöineen.

Toisena aamuna päätin kiivetä kaupungin muureille. Siinä olikin reippaasti enemmän kapuamista, mutta kyllä kannatti. Näköalat olivat todella kauniit jaa koko kaupunki ikuistui kuviin. Palatessa kuuntelin yhden monista kirkoista vieressä aamumessua. Valuskelin pikkuhiljaa alas Tartinin aukiolle. Kaupunki on siinä mielessä metka, että vaikka onkin sokkeloinen niin siellä ei voi eksyä. Aukio tai meri tulee aina vastaan. Välillä yritin tarkoituksellakin eksyttää itseäni vaan en siinä onnistunut. Löysin kuitenkin aina jotain kiehtovaa katsottavaa. Koska oli sunnuntai ja ruokakaupat kiinni niin en tajunnut varautua ostamaan huoneeseeni mitään juomaa ja purtavaa, joten päätin nauttia kunnon aamupalan aukiolla. 

Olin alittanut vaateostoksista ja kukkakaalista huolimatta budjettini, joten en laskenut vaan päätin nauttia. Tilasin omeletin, suolaisen croissantin, tuorepuristettua appelsiinimehua ja pari kuppia kahvia. Siinä istuskellessa tajusin kuinka onnellinen olin. Olin niin tyytyväinen itseeni, että olin monen vuoden jumiutumisen jälkeen päässyt sinne asti. Saanut nauttia merestä ja auringosta. Matkustanut itsenäisesti ja melkeimpä kaikki oli mennyt nappiin. Nauttinut huikeista maisemista. Kävellyt hurjan määrän, vaikka kantapäässä oli luupiikki ja polven paraminen oli kestänyt pitkän aikaa. Kantapään kanssa pärjäsin loistavasti pienellä kikkailulla, josta kirjoitan seuraavaan artikkeliin. Mikään ei estänyt siis liikkumasta ja lomaa ja nähtävää olisi vielä jäljellä. Ja suussani suli ehkä siihen asti herkullisin croissantti, jonka viimeisiä rippeitä nautiskellessani liikutuksen kyynel kohosi silmänurkkaan. Alkoi naurattaa, että olen rakastunut croisanttiini niin kovasti, että eron hetken koittaessa alan pillittämään. Kasasin kuitenkin itseni ja liikahdin huoneistooni vaihtamaan aamukävelykamppeet päiväkävelykamppeisiin kera uikkareiden.

Hyppäsin ilmaisbussiin, joka veisi niin bussipysäkille, kuin kaupungin laidalla olevalle parkkipaikalle. Päättäriltä lähdin kuljeskelemaan pitkin rantaviivaa kohti Portorozia. Piranista n. 2-3 kilometriä sijaitseva lomakeidas. Ajattelin zekata rannat siellä. Matkan varrelta löytyi kuitenkin sellaisia helmiä, etten viiitsinyt jäädä Portorozin rannoille. Ihan ok paikkana varmaankin, muttei sellaista tunnelmaa ole mitenkään päin kuin Piranissa.Vähän liian uutta makuuni. Kaunista kylläkin niin kuin kaikkialla. Istuskelin ajoittain puiden varjoissa ja pulahtelin uimapaikoista uimaan. Nappasin parin euron pitsan evääksi ja lontustelin kuumuudessa. Jossain vaiheessa käännyin takaisin. Matkan varrella bongasin katukissahostellin, josta heräili asukki venyttelemään. Oli varjopaikkoja ja turkoosia rantaviivaa. Sitten jäinkin viettämään vähän pidemmäksi aikaa rannalle, josta en meinannut malttaa lähteä pois. Se oli ilmaisbussin päättärin vieressä. Jossain vaiheessa jatkoin matkaa kuitenkin Piranin tutuille rannoille.

Ilta vierähtikin tuttuun tapaan. Ja huomenna olisi palattava Ljubljanaan. 

Ihanaa kirkasta, lämmintä vettä

Piranin auringonlasku

Katukuvaa illalla

Viimeisenä aamuna luovutin huoneen yhdeltätoista. Suuntasin bussiasemalle, missä bussi meni juuri nenän edestä. Kiire minulla ei olisi, koska saisin huoneen vasta iltapäivällä. Suora bussi menisi, mutta päätin katsastaa juna-aikataulun Koperista. Piipahdin vielä syömään kala-aterian ennen bussiin nousemista. Sitten piti sanoa hyvästit Piranille. Vähän sielussa läikähti. Pari päivää olisi mennyt kevyesti vielä. Lohdutti kuitenkin, etten vielä matkustaisi kotiin vaan Ljubljanaan. Nyttenkin kun olen kuvia katsellut ja kirjoittanut niin sellainen lämpöaalto sisusksissa läikähtää Piranin kaupunkia kohtaan. Busseilin kohti Koperia ja vaihdoin parin tunnin odottelun jälkeen junaan. Odotellessa vielä pikavisiitti ostarille. 

Junassa nautin rentoutuneisuuden tilasta. Siihen asti, kunnes viereen tuli kaksi nuorta naisturistia. Toinen nosti jalkansa toisen yli ja alkoi heiluttelemaan nopeaan tahtiin jalkaansa. Ilmeisesti hänellä oli pakon omainen tarve heiluttaa jalkojaan tai rummuttaa käsillään. Ei siinä heiluttelussa niinkään mitään, mutta se tarve naputtaa nopeaan rytmiin sandaalin solkea matkalaukkuunsa ihmetytti. Alkoi vähän jo ärsyttämäänkin ja teki mieleni siirtää se matkalaukku kauemmaksi jalasta. Nak naknaknaknaknaknaknaknaknaknaknaknak. Teki mieleni sanoa nätisti, että voisiko nakutuksen lopettaa, mutta tajusin, että jos avaan suuni niin tunnin nakutuksen jälkeen en ehkä pystyisi sanomaan nätisti vaan sävy voisi olla toisenlainen vaikka yrittäisinkin. Tyydyin sen sijaan tuijottamaan nakuttavaa jalkaa ja ruttaamaan naamani ärsytykseen. Naisen kaveri huomasi ilmeeni ja vaivihkaa siirsi laukun. Kun jalka ei ylettänyt nakuttamaan niin tarve heilutteluunkin loppui. Loppumatkan uppouduin hetkeksi loitontuneeseen harmoniaani takaisin.

Perillä olin kuuden aikaan illalla ja lähdin vielä iltakävelylle. Piipahdin vehreässä Tivoli-puistossa ja nautiskelin joen varrella Ljubljanan tunnelmasta. Ehkä takana vierähtänyt viikon mittainen kävelylenkki sai sen verran raukeaksi, että kotiin lähteminen ei tuntunut niin pahalta ajatukselta. Seuraava kerran tosin aion varata aikaa kaksi viikkoa. Ajoissa nukkumaan ja aamulla kohti kotia.

Aamulla perinteinen aamukahvi. Matkan varrelta perinteinen aamupalasämpylä ja vähän muutakin puputettavaa matkan varrelle. Ja kohti lentokenttää. Aavistuksen haikeutta, mutta rutosti mielen energiaa täynnä saavuin ajoissa lentokentälle.  Ljubin lentokenttä on jotenkin pieni ja söpö. Kallis kylläkin, että viime hetken ostokset jätin väliin. Ruuhkat puuttuivat kuitenkin täysin. Nousin pikkuruiseen koneeseen ja ihailin alppeja tunnin matkalla Muncheniin. Munchenissä olikin jo sitten suuren lentokentän tuntua. Valtavasti ihmisiä. Valtavan kokoinen paikka. Löysin portin helposti ja hain salaatin syötäväksi. Samalla kun aloin salaattia pureskelemaan niin huomasin lähtöportin muuttuneen. Hups. Tulisikin kiire. Nappasin salaatin mukaan. Löysin portin ja ahmin sen vauhdilla. Kohta noustaisiin koneeseen. Noh, se kohta siirtyikin tunnilla eteenpäin. Viimein nousimme koneeseen kohti Helsinkiä.

Kotona olin pyörällä päästäni pari päivää.Organisointi-minäni piiloutui takaisin jonnekkin missä silloin tällöin lymyää. Niin siisti kotini meinaan räjähti. Vaatenyttyä siellä täällä, purkkia ja purnukkaa. Kameravarusteet hujan hajan. Hetken siinä menikin kun sain kaikki paikalleen. Huomasin jo reissullani ja viimeistään kotona, kuinka tarpeeseen tämä retki oli. Olen selkeästi ollut jollain tapaa masentunut. Nyt piristyin ja sain samalla rutkasti itseluottamusta. Välillä täytyy lähteä kauemmaksi nähdäkseen lähelle. Vaikkapa itseensä. 

Kohteena Slovenia on upea. Riippuu tietenkin, mitä lähtee hakemaan. Jos tykkää maata vain rannalla ja bilettää niin tämä ei ehkä ole se paras paikka. Jos hakee aktiivilomaa niin siihen on lukuisia mahdollisuuksia toteuttaa. Jos elämyksiä muuten vain ja rentoa reissaamista niin täysi kymppi. Samalla reissulla Alpit ja rantaelämä historiallisine rakennuksineen ja vehreine luontokohteineen yhdistyivät mainiosti Sloveniassa. Julkisilla on helppo kulkea, englannilla pärjää sujuvasti. Turvallinen ja ahdistavat perkärpäset loistivat poissaolollaan. Monta kohdetta jäi vielä näkemättä ja toisaalta hyvä niin. Joskus voi mennä vaikka uudelleen.