Varmaankin monelle on apinapatsas tuttu. Kolme apinaa,  "En näe, en kuule, en puhu". Vaikka merkitys taitaa enemmänkin olla, ettei kuule, näe, puhu pahaa, taitaa minulle olla merkitys olla hieman taas toisenlainen. Jos liikaa sulkee kaiken, ei näe mitään. Kun avaa silmät, näkee enemmän. Kuuntelen nykyään vain toisella korvalla, toinen läppä kuitenkin höröllä. Ei siksi, että se olisi kuuro. Alan vain suodattamaan turhan pois. Puhun todella paljon. Ehkä välillä se käsi pitäisikin olla suun edessä. Höpisisin silleen sormien läpi. Mutta minkäs sille mahtaa, että on niin paljon asiaa. Joskus ihmettelen itsekkin, että mistä sitä tarinaa oikein riittää. 

Joskus jostain luin, että patsaalla olisi epäonnea tuovia vaikutuksia. Voi olla, mistäpä tuon tietää. mutta oivalsin juuri, että kun ne peittävät kädet avaa... ottaa riskejä... heittäytyy mukaan. Tulee paljon hyvääkin. Taidan unohtaa siis koko patsaan. Ennen annoin sille enemmänkin merkitystä.

Vietin Vappuaaton melkeimpä kokonaan sohvan pohjalla. Jossain onnellisuustilassa. Väsyneenä fyysisesti, mutta nyt tuntuu tosiaankin siltä, että sellainen painava henkinen väsähdys on melkoisen kaukana. Koko viikon imuroin itseeni oppeja, kulttuuria, taidetta jne. Olin lauantain kurssimatkalla Tallinnassa ja vaikka räntämyrsky paukahti päälle niin reissu oli kuitenkin todella antoisa.

Tallinna on ollut jollain lailla loppuun kaluttu, eikä enää niin innostava paikka. Huomasinpa kuitenkin, että vain se tyypillisin kohde, vanhakaupunki on niin nähty. Onhan tuolla muutakin. Kävimme tutustumassa Telliskiven "hipsteri"-alueelle. Sinne suuntaan toisella kertaa, paremmalla säällä uudelleen. Hippuloitiin melko pikaisesti ympäri ämpäri ja joka kerta kun katsoi ympärilleen osui aina vain uusia seinämaalauksia. Todella mielenkiintoinen alue kirppiksineen ja vaatii ehdottomasti lisätutkimuksia. Kävelimme Kalamajan alueen läpi merimuseoon... Lennusadama se taitaa olla. Kävimme myöhemmin syömässä ja suuntasimme Kumu- taidemuseoon.

Kertaakaan koko päivänä ei tullut sellaista oloa, että milloin tämä loppuu (paitsi myrskyisestä säästä ja räntälumiryjästä mitä luontoäiti räki päälle) ja pääsiskö omaa aikaa viettämään tai muuta vastaavaa. Ei vaikka päivällä oli pirusti pituutta. Opettaja kysyi jossain vaiheessa fiiliksiä reissun annista niin sanoin mitä silloin ja nytkin ajattelin. "Ihan kuin olisi kotona".

Kurssikaverit ovat todella ihanaa porukkaa. Kaikki erilaisia. Opettaja sai bointsit ohjelman suunnittelusta ja museossa saatiin ihan kunnolla opetustakin. Avasi taas lisää silmiä ja ajatusmaailmaa.

Kuitenkin se "ihan kuin olisin kotona"-ajatelma tarkoittaa hirmuisen paljon enemmän. Mitä enemmän imuroin tietoa, näkemyksiä, kokemuksia.. Saan kuvata ja toteuttaa itseäni. Kehittyä. Niin sitä paremmin voin ja hengitän. Vieläpä tuollainen reissu, missä on mukana ihmisiä, joille sama on yhtä tärkeää, on todella rentouttavaa ja elähdyttävää. Ei tarvitse murehtia takaraivossa jylläävää huolta, että viihtyykö joku muu. Mulla onkin kumma tapa ollut aina asettaa jokun muun hyvinvointi oman nautinnon edelle. Kukaan ei arvostellut, valittanut, mennyt kenenkään edelle tai jäänyt taakse. 

Välillä se yhdentoistavuoden suhde on tullut väistämättä mieleeni useampaankin otteeseen. Olin niin tukehtua siihen. En oikeastaan elänyt ollenkaan. Kaikki se intokin mistään kuolla kupsahti. Kiva, että se kevät on ollut itsessäkin. Onhan se välillä ollutkin, mutta nyt vieläkin kauniinpana. Nyt tämä on niin puhtaasti oma juttu. Ei kenestäkään riippuvainen tai tosiaankaan keneltäkään pois.

Aiemmin viikolla kuuntelin luentoa taiteesta ja luonnehdintaa taiteilijoista. Hieman eri mieltä olen siitä ajatuksesta, että taitelija ei ole taiteilija, ellei hän ole koulutettu. Lahjakkuuksia on olemassa ihan ilman sivistyssanaluettelon ulkoa opetteluakin. Jos sen lahjansa saa ulos ja muut pitävät taiteena niin tuskin se tausta tausta taidottomaksi tekee... Ehkä se kärsimys  ja taiteilija-nimikkeen vaatima sekavuus voi olla ilman koulutustakin. Ihan luonnostaan. Jotenkin miellän itse taiteeksi sellaisen, mihin on nähty vaivaa ja tuotoksesta löytyy ajatusta. miks ei nokkeluuttakin ja pistää myös katsojan ja kuuntelijan töihin oivaltamaan asioita. En välttis pidä niin arvossa joitakin nykytaiteilijoita, jotka pumppaavat barbarat täyteen ilmaa ja liimaavat sen seinälle. Siinä on joko koulutus tai pään avausaineet menneet hippasen liian pitkälle. Tuskin elämisen tuskaa... enemmänkin laiskuutta.

Saimme viikolla myös yksilöllistä ohjausta tulevan taidenäyttelyn kuva ja aihevalintoihin. Olin paria aihetta pyöritellyt mielessäni ja odotellessa kouluun lähtöä raapustin runonmuodossa ( se tosin oli tahaton vahinko) vielä yhden aiheajatelman.  Olin kasannut satunnaisen kasan kuvia. Mukana lempikuvia ja sellaisia, mitkä olivat vain viiteellisiä mahdollisiin aiheisiin. Kaksi lempikuvaani sai hyväksynnän samantien, mutta parin muun kohdalla täytyi vain hyväksyä, ettei ne istu mihinkään vaikka kuinka haluaisi. Kuitenkin kiva, että jäi tavoiteltavaa lomillekkin. Taidan teettää lempparini ihan omalle seinälleni. Siitä ajatuksesta intoutuneena aloinkin jo tyhjentää seiniä omille kuvilleni. Joskus yritin tauluni maalata itse, mutta vain yksi pääsi seinälle asti ja exäni pölli sen. Nytpä saan seinille tunnelmaa, josta pidän ylipaljon. Kunhan rahnat riittää.

 Lisäksi kävin kurssin kautta Kiasmassa. Ja pitkin viikkoa alkoi itselleni avautumaan käsite taide ja kulttuuri entistä enemmän, mitä se minulle merkitsee. Samalla siellä kierrellessä avautui opettajankin ajatusmaailma. Jotenkin taidan sittenkin ymmärtää, mitä hän meille tarjoaa. Duunarina olen tekijä ja olen kaivannut teknisyyttä ja tehtäviä enemmän. Hän onkin avannut juuri niitä ovia ja ikkunoita. Väyliä ja välineitä, miten sitä omaa jutua tehdä ja kehittää. Ei siis valmiita vastauksia.  Kiasmaan menin työpäivän jälkeen. Jalat aivan älyttömän kipeinä kokopäivän turvakengillä tallomisesta. Kun olin aikani kiertänyt niin kipu höllentyi ja vaikka olinkin muuten poikki niin mieli oli virkeä. Tunneillekkin kun olen suihkinut menemään olen saattanut olla kuin nukkuneen rukous. mutta ne tunnit ovat antaneet virtaa. Energiaa ja happea. Sitä se on minulle. Tunnen sen koko kropassa. 

Joillekkin se voi olla jotain muuta. Kun löysin tieni kuntosalille, ymmärsin sen treenien jälkeisen euforian tuntiessa, että miksi se on joillekkin elämä. Tai mikä tahansa liikunta. Kun menen metsään niin ymmärrän luonnon antaman energian. Toiset menee kalaan tai rakentaa tai arkartelee jotain. Tai vaikkapa lukeminen on intohimo... mitä tahansa mikä tuottaa hyvää fiilistä. Minulle on sopinut liikunnan ja kuldurellisen juttujen lisääminen luomisen kera. Olen niin onnellinen, kun löysin kamerani kaapista. Monta ikkunaa se on ainakin minun pikkumaailmassani avannut.

Löysäilin sohvallani sunnuntain ja pohdiskelin niitä näitä ja taas huomasin hymyileväni. Laiskotti, mutta en ottanut tekemättömyydestä ressiä. Se tunne kun ei rasitu aivot mistään negatiivista tuottavasta on aika huikee. Tänään kävin kuntosalilla ja viihdyin hups melkei kaksi tuntia. Kävin suihkussa ja siivosin. Tein hyvää ruokaa ja painelin ulos. Naseva kävelylenkki nauttien siitä, ettei sormet palellu... Ei maha mittään. Olen itse aina ärsyyntynyt onnellisuushehkutuksesta, mutta nyt vain on pakko hehkuttaa, että on ihan mahtava fiilis tuntea olevansa ehjä. Kaikin puolin. 

 

Sorryt, jos meni liian koukeroiseksi pohdinnaksi, mutta olen hieman pyörryksissä kaikesta uudesta itsekkin. Polvi vielä kipeä eli kärsimystäkin... olisinkohan siis taiteilija. No en. Opiskelen toistaiseksi harrastuksen hieman perusteellisemmin :)