Koko viikon olen ollut pahalla tuulella. Ehkä hieman väsynyt edellisen viikonlopun hommailusta maalla. Ehkä jalkakivun tuomaa ärtymystä. Kyseenalaistin jo tätä Hermannihommaakin ja sihen on syynsä. 

Jalassa taisi olla tulehdus päällä, koska lääkekuuri ja lepo auttoi. Eilen perjantaina aloittelin omaa viikonloppuani ja pääsin kuin pääsinkin rentoon tunnelmaan. Ei siihen tarvittu kuin sauna, saunaolut, pikkasen pitsaa ja paljon kynttilöuitä. Kevyt leffa pyörimään ja taas oli fiilis normalisoitunut suorastaan hymyasteelle.

Tajusin, etten ole viettänyt kokonaista viikonloppua vain itselle ja omiin juttuihini heinäkuusta lähtien. Tämä tekee hyvää. 

Ehdin jo meinaan ihmettelemään tätä Hermannijuttua. Olemme viettäneet aikaa yhdessä aika paljonkin yhtä ylityöviikonloppua lukuunottamatta. Kuitenkin meno on välillä painottunut touhuamiseen. Siis siivoiluun, maalaamiseen, pihan raivaamiseen. Viekkuun olen päässyt nukkumaan ja on ilmeisesti halunnutkin seuraa, mutta jotenkin siitä puuttuu sellainen, mitä itse tarvitsisin. Oma-aloitteinen kosketus. Välillä tuntuu, että, se olen minä joka halaa, minä, joka antaa suukon jne. Joskus vain tarvitsisi sen pienen eleen, että halu olla kanssani tulisi muutenkin kuin viestinä kutsu luokse tai tulla käymään. Ja sitten seuraan sivusta, kun esim. kotia siivotaan. Joskus olisi nastaa, että se fiilis olisi viestin jälkeen siinäkin kohtaa, kun olen paikalla. Hoksasin juuri äsken, että näin on ollut kaikkien miesten kanssa. että kun en ole läsnä, olen tärkeä. Kun olen läsnä niin silloin ollaan niin mahdottoman väsyneitä ja aletaan touhuamaan jotain ihan omaa juttua mihin ei aina pääse edes mukaan. Olen vain motiivi, osa jotain johonkin, mihin en ehkä sitten kuulukkaan. Hieman skitso fiilari tällaisesta. No nyt on ollut noita projektejakin, mutta olenko sittenkin vain mahdollisuus vain työhommeleihin vai olenko ihan omana itsenäni tarpeeksi. 

Viihdyn mainiosti seurassaan, mutta väkisinkin mietin.... Ehkäpä ne vanhat asiat pulpahtaa mieleen... Että inspiroinko siivoamaan ja järjestelemään kotia olemalla paikalla muistuttamassa, että maailmassa on muitakin naisia ja tässä järjestyy paikat heitä varten. Onhan hän luottamusta kasvattanut kertomalla asioistaan enemmän, mutta se luottamus hieman kärsii niin kauan kun  on profiili aktiivisena nettideittailun puolella. Sitä minä mietin paljonkin. Eikö hetkeksi voisi laittaa sitä pois ja tutkailla tuleeko tästä mitään vai ei. Välillä käyn jossain mielen sopukoissa ja olen huokaillut itsekseni, että ole kiltti, älä tee minulle enään sellaista, mitä silloin joskus. Rehellisyys kannattaa aina, jos niikseen tulee.

Olen tätä ihmetellyt ääneen jo parikin kertaa, muttei kuulemma etsi seuraa. No sittenhän sen voisi pistää hetkeksi edes piiloon. Jo ihan vain silläkin, ettei tarvitse sitten syytellä, että minulla on jännitteitä heittäytyä mihinkään tunnejuttuihin mukaan. Se jännite johtuu vain ja ainoastaan tuosta. Voisin meinaan olla kuluttamatta aikaani turhaan, jos olen vain varalla siihen asti kunnes jotain parempaa löytyy. Jo pelkkä ajatus tällaisesta asetelmasta saa kuristusotetta kurkustani. Ei ihan hirmuisen reilua. 

Noh, ärtsyilin viikon ja nautiskelin perjantain. Aamulla kun heräsin niin olen ollut täynnä tarmoa. Ajattelin, että hommaan taas salikortin. Olen jumppaillut aamulla menemään ja piru vie se tuntuu hyvältä. Nautin pimeistä illoista. ja aamusta, ettei aurinko paista liian aikaisin herättelemässä. Pimeys on tervetullutta. Jotenkin rauhoittavaa.

Sitten bongasin Linnanmäen Iikweek- mainoksen. Sinne! Tarttukoon rutto, kuppa tai pumppernikkeli. Ihan sama tuonne minä aion mennä. Hetkeksi kokemaan jotain elämystä joka solulla. Pelkäämään ja nauramaan yhtäaikaa. Kävin kaksi vuotta sitten ja fiilis käynnin jälkeen oli niin magee, että ajattelin tehdä perinteen. Noh, niinkuin kaikki menot mitä löysin ja ajattelin, että tulisi jokavuotiseksi hauskaksi katosivat hetkeksi. Nyt vihdoin pääsee tapahtumien makuun. Olen kahden vaiheilla, että ottaisinko kamerankin mukaan. Sen kanssa olisi kyllä kiva kulkea vaikka vähän painaakin.