Viime viikonloppuna kuulin sukulaiseni nukkuneen pois. Olihan hän jo 101 vuotias ja virkeämmillä hetkillään kaipaili pois.

Pistää miettimään pitkän iän salaisuutta. Tämä ainakin on elänyt suurimman osan elämästään maalla ja syönyt koko ikänsä puhdasta ruokaa. Muutenkin tainnut viettää melko terveellistä elämää.

Vaikka sukulainen oli melko etäinen niin silti poismeno sai haikeaksi. Jokajouluinen joulukorttiressi ja perinteeksi muodostunut osoitteen metsästys on poissa. Se on muuten ollutkin kummallista, miten olen onnistunut hukkaamaan osoitteen joka ikinen kerta. Haikkkkkeus kuitenkin iski. Tuli isääni ikävä. Ja kissaani. Kaipa nämä ovat niitä portteja, milloin voi lähettää terveiset sinne jonnekkin. Jotain erityistä tässä mummelissa on kuitenkin. Olen hänen kummityttönsä ja vaikken itse niin kummiudesta ole koskaan ymmärtänyt niin ilmeisesti uskonnolliselle ihmiselle olen ollut kuitenkin melko tärkeä. 

Jännä persoona siinä mielessä, että puhelimessa tuntui ihan uskomattoman töykeältä. Puhelut loppuivat kuin seinään. Kun hänellä ei ollut enää asiaa niin saattoi kesken lauseen iskeä luurin korvaan. Mutta kun nähtiin livenä niin hän oli aika metka tapaus. Pilke silmäkulmassa virnuili aina jotain.Ja aina niin iloinen nähdessään.

Se on kuitenkin hienoa, että olen näiden sukulaisten kautta saanut kerran elämässä kokea sitä ihan vanhaa maalaismeininkiä. Vaikka olin ihan älyttömän pieni niin muistan kun mentiin puisella lavalla Suomen hevosen vetämänä heinätöihin. Navetassa lehmät lypsettiin käsin ja oli siellä sikojakin. Se tuntui sen ikäisenkin lapsen silmissä eksoottiselta. Olimmehan saaneet tutustua maatalon elämään jo mökkeillessä, mutta siellä työt tehtiin silloin hieman nykyaikaisemmin traktorilla ja lypsykoneilla. veikkaisin, että olen ollyt jotain viiden vanha, jos sitäkään.

Myöhemmin vanhempana olin hullaantunut heppoihin ja kylässä käydessämme höpisin hevosista. Isosetäni katosi hetkeksi jonnekkin ja hetken kulutta pelmahti pihaan pyörimään se sama Suomen hevonen, jonka pienenä olin nähnyt. Luulin, että se oli mennyt jo aikaa sitten makkaratehtaalle. Voi upeus, kun heppa juoksenteli pitkin pihaa upea harja hulmuten.

Aika kivoja muistoja vaikka siellä maalla oli aina pieni pelko mukana. Siellä oli paljon käärmeitä ja ne pelottivat.

Toinen etappi on tämän jalka-asian kanssa saavutettu. Vihdoin ratkaistui sekin, että polvi leikataan. Nyt kuntoutan sitä leikkauskuntoiseksi ja vaikka tiedän, että tilanne muuttuu liikkumisen suhteen vieläkin huonommaksi niin se on kuitenkin hetkellistä ja kaikki työ on elpymistä varten eikä vain selviytymistä varten. 

Vähän mietitytti, kun lekuri sanoi, että vuorokausi pitäisi olla jonkun seurana. Aloin mielessäni nauramaan ja pokkakin meinasi pettää, kun ajattelin, ettei minulla sellaista henkilöä ole, mutta pitäisiköhän pistää Tinderit laulamaan. Sopisi treffit leikkauspäivälle, että nouda sairaalan ovelta. Siinä sitten kotona lojuis sohvalla kepit ojossa ja vaatisi huomiota ja palvelua. Sitten heittäytyis vain hankalaksi, kun tarvitsee päästä eroon, mutta toki niin kauan, kuin palvelua tarvitsen niin heittelis säännöllisin väliajoin, kuin ihana ja mahtava tää tyyppi on ja rakastan rakastan. Siis ihan normi treffit vaikkakin kotioloissa ja roolit toisinpäin. 

Niin, ensin ajattelin, että ei ole ketään, mutta nyt on tullut jo monta ihmistä sanomaan, että, jos apua tarvitsee niin ilman muuta, sen kuin pyydän vain. Aika mukavaa kuulla. Ja helpottavaakin.Kyllä ne asiat aina tuppaa järkkäytymään.