Niin se vain vierähti tämäkin viikko. Mikäpäs siinä vapaudessa liihottaa. Käytin loput pekkaset viikon lomaan. Täytyy myöntää, että tarpeeseen tuli. Noita episodeja kun ei näköjään voi välttää. Joka päivä jotain. Nurkan takaa. Mulle kiukutellaan jopa siitä, että joku toinen on omin päin vaihtanut työpistettä ja kieltäytyy jelppaamasta tämän vuoksi meikäläistä. AAAAArg. Tämän viikon tavoite on ollut katsella työpaikkoja. En ole vielä siihen päässyt. Ehkäpä huomisen päivän puhitän aiheelle ja alan paukuttamaan hakuilmoituksia läjäpäin. Ikää ropsahti taas, joten voi olla haasteellista, mutta pakko yrittää.

Loma alkoi alavireisesti. Episodit töissä ja olin ollut aiemmin kipeänä. Vei ilmeisesti virtaa sekin. Perjantaina töiden jälkeen vetäsin viinipullon huiviin. Ykäsin ja aloin selviämään jo kahdeksan aikaan illalla. Sellainen pikayritys nollata. Eipä se ihan onnistunut, kun lauantaina taisi vaivata pienimuotoinen krapula ja nukuin aivan tolkuttoman huonosti. Heräsin jo kuudelta. Lento lähtisi vasta puoli kahdeksalta illalla. 

Päivällä arvoin vaatteita. mitä ihmettä ottaisi mukaan. Täällä on talvi, mutta mitä se siellä olisi. Säätiedotteet ilmoittivat iloisesti vesisateesta ja lämmöt plus yhden ja kuuden välillä. Huomasin kaiken kukkuraksi, että saappaani ovat aivan heti kohta hajoamassa, joten vaihtoon men pari vaatetta. Ehkä pikkasen liian kevyisiin , mutta pärjäsi niilläkin kiikun kaakun.

Kohti lentokenttää. Taputtelin itseäni olkapäälle. Valikoin lentoliput aikataulun mukaan. Ei olisi aamuista taksia ja takaisinkin pääsisi yleisillä. Lentoliput maksoivat yhteensä noin viisikymppiä enemmän kuin aamulennot. Samalla valikoitui bisnes-luokka. No kokeillaan tämäkin. Saatan kokeilla uudelleenkin. Olihan se helppoa. Se viisikymppinen olisi mennyt kentällä sämpylään ja kahviin. Aamu-taksin kanssa melkein satanen. Nyt istuskelin aikaa tappamassa loungessa nautiskellen tarjottavia eväitä. Jos en olisi kumauttanut viinipullollista niin olisin voinut tehdä itselleni drinkinkin. Olihan siinä oma hohtonsa vaikka tarjottavana oli aika vaatimatonta pöperöä. Salaattia, sämpylää leikkeleineen, sipsejä, hedelmiä, keittoa, marjarahkaa yms. Kahvia, teetä viiniä, drinkkejä baarista yms. Maistelin niitä näitä ja säästin tilaa lennolle. Tällä kertaa olisi tarjolla lämmin ruoka.lennon aikana ja se on ihan mukavaa ajanvietettä nautiskella pöperöitä. Ihan kiva oli kuitenkin rauhallinen tukikohta odotella lentoa.Ainut miinus oli se, että joka ikinen astia, minkä otin käteeni oli likainen. Haarukassa klöhnää, lautaseen jäänyt tiskissä roskaklimppi. Lasissa rantu jne. Ilmeisesti tiskikone on ihan duunaritasoa.

Parasta noissa lipuissa oli laukun jättö helposti. Saada se ensimmäisten joukossa. Olisi voinut olla parikin laukkua ja painoa riittävästi. Ei tarvinnut punnita laukkua jatkuvasti, että onkohan nyt hyvä vai nou.

Koneessa oli mukavasti tilaa. Yksi penkki oli tyhjänä vieruskaverin välissä. Ruoka oli hyvää ja alkuhärdellin jälkeen oli nastaa katsella ikkunasta tähtitaivasta.  Härdelliä aiheutti lennon myöhästyminen. Koneessa oli hämärää ja ihmiset eivät meinanneet nähdä paikkaansa. henkilökunta oli aika hermona ja hoputti ihmisiä. Silleen olis kyllä hyvä, jos ihmiset katsoisivat etukäteen paikkansa. Viereeni ja taakse levittäytynyt perhe oli sen verran pihalla paikoistaan, että meinasi jono jäädä kyydistä heidän arpoessa penkkejään. Loppu hyvin kaikki hyvin. Pääsimme lähtemään.

Saksa, Munchen. Perillä lentokentällä minun vuoroni oli olla pihalla. Seurasin muita, mutta mieleen juolahti, että mahtaakohan kukaan tietää minne olemme menossa?Käytävää sinne tänne, junaa ja rappusta ja ovia. Ja kappas. Laukkuosastolla. 

Sitten suuntasin juna-asemalle.Sen löysin helposti, mutta lipunostossa tuli pulmia. Jostain syystä automaatti ei suostunut vaihtamaan englannin kielelle ja jouduin arpomaan lippua. hinnaksi posautti yli 24 euroa ja peruutin kaupat. Ei voi olla niin kallis. Bongasin vanhemman pariskunnan ja pyysin tulkkaamaan. Pähkäiltiin yhdessä ja siltikin hinta tuntui kalliilta. juna seisoi jo lähtövalmiina ja alkoi tulla kiire. Yhtäkkiä joku mies takanani tuuppasi kouraani lipun ja sanoi, että tällä pääset keskustaan. Hän ei tarvitse sitä enää. Pariskunta tarkisti lipun ja totesi, että voimassa on. Nauroivat hyvälle tuurilleni. Olin itsekkin hippasen häkeltynyt. Hyppäsin junaan ja kohti hotellia. 

Koska kuljen julkisilla muutenkin niin itse matkustaminen ei ollut hankalaa. Vain lipunosto. Unohdin katsoa etukäteen, että montako vyöhykettä lippuun pitäisi kuulua. Pysäkki oli selkeä, Isartor ja hotelli olisi pysäkin lähellä.Googlemappia tihratessa on kuitenkin kaikki niin erilaista kuin paikan päällä. Hyppäsin oikealla pysäkillä pois ja nourin liukuportaita ylös. Sitten jouduin hetken pohtimaan. Neljä uloskäyntiä. Mikä piru sen kadun nimi oli? Hetken etsin pientä vihkosta ja plarasin kännykästä karttaa. Sitten tuli sellainen epämiellyttävä olo. Asemalla pyöri nuorisoporukoita. Perhana mene ulos jostain. NYT. Kohensin ryhtiä, että täällähän minä aina olen ollut- asenteeksi ja marssin ulos. Hotelli löytyi parin harha-askeleen jälkeen melko helposti. Luulin olevan kauempanakin ja pimeässä lähdin kävelemään väärään suuntaan sekoittaen parit vanhat tornin tötteröt, joista toiset osoittautuivat sillanpäädyiksi. 

Hotelli Isartor. Olen perillä. Hilpaisin huoneeseeni aika tarkalleen puoli kaksitoista illalla. Vain huomatakseni, että huone on aivan tolkuttoman kylmä. Paketoin itteni lämpöisimpiin vaatteisiin ja villasukkiin ja peiton alle. Yöllä heräsin yskimään ja olin melko varma, että kupsahdan sitten sinne. 

Aamulla kaupunki oli täydessä sumussa ja tolkuttoman kylmä. Huone alkoi onneksi lämmetä ja yskäkin häippäsi. Taisin olla vain herkkä huovalle ja kosteahkolle kokolattiamatolle.Aamiaista kitusiin ja kohti uusia seikkailuja.

Tykkäsin kylmästä ensikohtaamisesta huolimatta hotellista. Sijainti oli täydellinen. Siitä oli lyhyt ja selkeä matka vanhaan kaupunkiin tai keskustaan. Mikä se sitten onkaan. Hyvät maamerkit ja mikä parasta, täydellinen aamiainen. Juuri se mitä tarvitsi, muttei liikaa, ettei syönyt itseään tärviölle. Henkilökunta kiikutti termarillisen kahvia pöytään joka aamu. Siinä jos missä on luxusta. Koko termari tyhjeni ilman hyppimistä ja oli vieläpä hyvää kahvia.

Aamulla ja seuraavanakin suuntasin tieteen ja tekniikan museoon. Sisään ei kuitenkaan päässyt, koska siellä oli jokin tekninen ongelma ja kiinni ehkä koko päivän. Sama epämääräinen lappu luki molemmilla yrityskerroilla. Sinänsä harmi, mutta olisihan sitä nähtävää muutenkin. Seuraava museo, mikä osui kohdalle, oli juutalais-museo. Sinne menin sitten, koska ovet kerran aukesivat. Oli kyllä erikoinen kokemus. Jotenkin tunsin olevani väärä ihminen väärässä paikassa. Arkkitehtuuri oli bunkkerimainen. Narikassa palveli vanha mies, jonka likkeet olivat hyvin hyvin hitaita ja hyvin hyvin tarkaan harkittuja. Yhtäkkiä saain oppaan hetkeksi, joka ei meinannut päästää etenemään. Jutteli pitkään niitä näitä. Opasti, kuinka joitakin teoksia tutkitaan, kyseli suomalaisista juutalaisista. Mieleen ei tullut kuin Ben Zyzkoviz vai miten lie kirjoitetaan ja Ruben Stiller. En ole ihan varma heistäkään. Totesin, ettei itse juutalaisuus ole henkilöittänyt näitä tyyppejä vaan se mitä he tekevät. Uskonto on sivuseikka. 

Niin se taitaa aikaa usein olla. Monessa muussakin asiassa. Uskontoon, seksuaaliseen suuntautumiseen ja joskus ihonväriinkään ei nykypäivänä kiinnitä mitään huomiota, ellei tämä henkilö itse sitä erikseen tuo esille.

Museosta en ihan saanut mitä hain. Jäi jotenkin pintapuoliseksi. Muutama esine. Aikajana seinällä historiasta Munchenissa. Parit jutut Hitlerin ajalta. Kiitin papparaista, joka hitaasti, mutta varmasti kuljetti hienovaraisesti takkini narikasta ja hilpasin ulos etsimään sitä itse asiaa.

Joulutorit. Niitä tuolla riittää.Jokaisella markkinapaikalla on oma nimensä, mutta mainitsen vain Marienplzin ja keskiaikaiset markkinat. Ne ovat helpoimmat. Koko keskusta oli oikeastaan täynnä kojuja. Paahdetun mantelin ja hehkuviinin tuoksua. Marienplazilla toi tunnelmaan lisäpöhinää Rathaus. Sorry kirjoitusvirheet, jos niitä on. En jaksa tarkistella. Rakennus oli kuitenkin komea ja ehkä jopa pelottavankin näköinen. Siellä täällä kirkkoja melkeimpä joka kulmassa ja niiden kellot kilkattivat säännöllisesti. Keskiaikaisilla markkinoilla oli oma tunnelmansa ja tuoksunsa. Siellä oli kuitenkin jo niin paljon porukkaa, ettei meinannut eteensä nähdä. Oli sunnuntai ja varmaankin kaikki liikenteessä. Kuuntelin katusoittajia hetken ja palasin hotellille. Tajusin rampanneeni aamu yhdeksästä ilta kahdeksaan. Toki istahtelin välillä tai pysähdyin nauttimaan hehkuviiniä tai paikallista makkaraa.

Maanantain pyhitin shoppailulle. Löysin edullisia vaatteita ja sorruin neuleeseen ja gollege-housuihin. Ulkona oli meinaan todella kylmä. Sumua ja pikkasen päälle nollan. Nyt tarkenisi klompsia enemmänkin. Piti tietenkin paikallisessa Lidlissä käydä ja löysin jotain pikkuherkkuja kotiin tuotavaksi. Jotenkin aika humahti taas liian nopeaa ja kello oli noin puoli kuusi, kun päätin lähteä kurkkaamaan Tollwoodin winter festivaalit. Alkoi sataa ja nappasin sadetakin päälle. Olisin päässyt metrolla nopeiten tai oikaisten ruuhkaisen joulutorin kautta. Katsoin kartasta kuitenkin selkeimmän reitin. Ei siinä muuta vikaa ollut kuin, että se reitti oli tolkuttoman pitkä. Kaatosateessa vaellettua tunnin verran ja todettuani olevani vasta puolessa välissä luovutin. Takaisinkin pitäisi tulla ja nyt on jo sellainen päänsärky koleudesta, että taidan jättää väliin. Vähän harmitti, mutta toisaalta sain tallattua maisemakävelyä. Löysin lisää pikkujoulutoreja ja näin muhevia rakennuksia matkalla.

Viimeisenä päivänä löysin kaupan, joka myi muistikortteja. Jo saapuessa huomasin kameran muistikortin lukkiutuneen ja kamera oli pois käytöstä, kunnes sain uuden kortin. Kipaisin ennen kentälle lähtöä napsimassa huonolla tuloksella vielä muutaman kuvan. Samalla löysin taas uusia reittejä ja tutustuin Viktualmarkettiin paremmin. Se on paikallinen ruokatori. Vihanneskojut olivat hienoja, juustokaupat idyllisiä ja leipäkauppa aivan ihana. Ostin leipää kotiin ja kannatti. Kukkamyyjien kojut toivat tunnelmaa ja kaiken kaikkiaan siellä oli ehkä kaikista kivin tunnelma. Aidoin kaiketi. Nappasin joulujutuista vielä maistiaiseksi perunapannareita. Aivan sairaan hyviä. Olin niitä kaksipäivä jonottanut ja aina joku etuili jonossa ja poistuin paikalta. Nyt oli tilaa siihen herkutteluun.

Vaikka aikaa oli reilusti niin hiippailin vähin äänin kohti lentokenttää. Tällä kertaa lipunosto onnistui mutkattomasti. Jännä muuten, että kaikki nuo metro/juna-asemat tunnistaa hajusta. Niiden luona haisee paska. Tai sellainen mätä/home/ eriteseos. Onneksi laiturilla ei kauaa tarvinnut seistä vaikka toiseen suuntaan lentokentälle kulkeva juna oli peruttu. Seuraava toista kautta menevä tuli melko nopeasti.

Harmittelin matkalla, että Alpit taisi jäädä näkemättä. Kaupungissa niitä ei näkynyt. Ehkä sitten olisi nähnyt jos olisi kivunnut johonkin torniin. Jonkin aikaa matkustettua kurkin ikkunasta maisemia ja siellä ne olivat. Ihanat Alpit. Vaikkakin kaukana, mutta aivan selkeästi erotettavissa. Siellä ne ovat vieläkin.

Jotenkin tuli täydellinen fiilis. Vaikka alussa tuntui, etten millään pääse reissufiilikseen niin kyllä se pikkuhiljaa sieltä sitten tuli. Olla jossain muualla. Voisin olla nytkin. Eri paikoissa. En tosin tiedä, johtuiko kylmyydestä, vesisateesta vai mistä, mutten ihan päässyt siihen hekumaan kuin kesällä. Kesällä tosin olin pidempään ja näin aikalailla kaiken. Kaupunki itsessään mielenkiintoinen ja paljon annettavaa. Ehkäpä keväällä tai syksyllä voisi olla magee nähdä uudelleen. Joulutoreja menin katsomaan ja niitä näin. Vähän alkoi tulla ehkä yli äyräiden se jouluhössötys. Pohdin, että koristelenko kuustakaan tänä vuonna. Sen verran överiä.

Muttei siinä vielä kaikki. Lentokentällä oli oma joulutorinsa. Oikein viimeisen päälle klassikkojoululauluilla höystettynä. Pömppömahainen joulupukki pyöri lapsia kiusaamassa. Oli lasten kuoroa, luistinrataa, hehkuviiniä, makkaraa, manteleita uuh. Rupes kyllä naurattamaan ääneen se överiys.Toisaalta, koska olin ajoissa niin ehdin katsomaan tarjolla olevaa ohjelmaa. Väittelemään itseni kanssa, että syönkö ihanan uuniperunan höysteillä vaiko odotanko loungen tarjoilua. Voitin kiistan ja päädyin jälkimmäiseen. Myöhemmin kyllä harmitti hiukan, koska se tarjoiltava, millä ne senaattoreitakin ruokkii ei Saksan päässä ollut mitenkään hyvää. Haaleaa pastaa, retiisejä ja kurkkua, haaleaa kurpitsakeittoa, Jälkkäri oli ok ja drinksu jäi tälläkin kertaa nauttimatta. Oliivit ja juustot upposi niin hyvin että piti hakea vähän lisää. Yllättäen soodavesi oli parasta ja puhtaat astiat. En palauttanut kuin yhden lautasen ja taisi olla hirmuinen jano.

Syöpöttelyjä ennen sattui sellainen pikkuonnettomuus, että kulkiessa turvatarkastukset, käytävät, portaat, junat ja taas portaat ja kaikki niin rullaportaissa kävi yhdelle mummolle köpelösti. Oli  minua edellä ja puolessa välissä hän horjahti ja kaatui selälleen ja alkoi valumaan alas. Yritin ottaa mummelia kiinni, mutten saanut kuin laukusta otteen. Jännä, että hän piti laukusta tiukasti kiinni, muttei sujannut käsillä vaikka päätä. Ilmeisesti tyttärensä, joka oli aika kaukana edellä tuli ja kiitti. Puhuivat venäjää. Jäi vähän auki se sävy, että kiitos kun yritit auttaa vaiko kiitti v..sti, että tää mummelin kaatuminen oli taatusti sinun syysi, etkä ottanut mummoa kiinni, kun lähti kaatumaan. No he jäivät ihmettelemään, kun mummeli kielellään antoi ymmärtää, että kaikki hyvin eikä luitakaan mennyt poikki.

Lentäessä ihailin henkilökuntaa. Tällä kertaa osui jotenkin niin hyvä tiimi, joka selkeästi nautti työstään ja tiimikaveruudesta. Kiitin tästä ääneen lähtiessä. Eipä se kiitos varmaan kiellettyä ole. Sitten hyppäsin taksiin. Matkan alussa kehumani säästö kulkea julkisilla karahti pyhäpäivään. Hyppäsin siis taksiin ja kiitin kotona onnea, että olen hengissä. Ajettiin karmeassa kelissä vain kerran mutkat suoriksi.

Yhden päivän olin tekemättä yhtikäs mitään. Lojuin katsoen telkkaria ja lämmitelin peiton alla. Loppuloma menikin sitten laatikoita väsätessä. Kai sittenkin joulua vietän. Koristellessa kotia ja piipahdin uimassakin. Nyt toivon, ettei huku lumeen. Sitä on tullut, on tuleva ja loppuuko talvi koskaan.

Jännä, että matkakuume hellitti. Mietin kyllä, että ensi vuonna voisin viisikymppisiäni viettää jossain muualla. Nyt ei ole se aika kuitenkaan hekumoida, kun ei tiedä tulevaisuudesta mitään. Asuminen kallistuu, sähkölasku triplaantuu, naapurin sedästä ei tiedä mitä se keksii ja onko työpaikkaa. Muutanko muualle vai mitä teen? Kaikki on sen verran auki, mutta jokin muutos tässä täytyy tapahtua.

Joulun odottelua ainakin.