Voin vain ihmetellä, että kuinka minä ajaudunkaan kaiken paskan keskelle silloin kun olen muiden ihmisten mukana? En sitten helkkarissa voi käsittää. Alkuun niin hauskalta ja tavoiteltavissa oleva vanhan maatalon siivous ja raivaus tuntuikin niin loppua kohden alkoi tuomaan enemmän ahdistusta kuin mukavaa puuhastelua. 

Ihme ja kumma, tällä kertaa ei palanut Hermanniin hihat. Välillä nyt joo silleen normaalimittakaavassa hänen huseeraamiseen. Onhan tuolla tapana välillä kiljua maailmanloppuja, kun asiat eivät mene just prikulleen oman mielen mukaan. Mutta jotenkin noiden maailmanloppujen sietokyky on ollut tällä kertaa korkeammalla tasolla. Paitsi pari kertaa minulla meni hermo väsyneenä ja nälkäisenä. Jos ihminen höyryää montaa asiaa kerralla ja se asia muuttuu samassa lauseessakin välillä niin on joskus mahdotonta pysyä perässä. Varsinkin, jos omaa heikomman keskittymiskyvyn ja väsyneenä perässä pysyminen on haasteellista. 

Jotenkin ne hetkelliset maailmanloput ovat olleet jopa virkistäviä. Varsinkin kun ne eivät lopeta sitä maailmaa vaan yleensä saavat jopa nauramaan suuressa dramaattisuudessaan asiaan nähden. 

Eilen meillä oli tosin huutomatsi ja lähdin tilanteesta itkien pois. Otettiin vähän tilaan ja sitten taas pystyi keskustelemaan järkevämmin. Siinä suhteessa olemme kyllä samanlaisia, että jos noin niinkuin yleisesti on rauhallista niin isommissa asioissa pamahdetaan nollasta sataan sekunnissa.

Se matsi aiheutui niinkin typerästä asiasta, kuin kulujen laskemisesta. Olisin tehnyt omalla tavallani ja toinen toisella. Lopputulos kuitenkin ihan sama. Utelin kuitenkin tököteistä, mistä enedes tiennyt mihin niitä käytetään. Toinen taas tulkitsee asian omalla tavallaan ja paineistettu huutokonsertti oli valmis.

Paineita taas on tuonut kasvavat kulut. Puuttuvat välineet, joita on, muttei saada käyttää.

Mummeli, jolle tätä hommaa alettiin tekemään, on hyväksynyt kaikki hommat, mitä siellä olisi jokatapauksessa tehtävä. Sovimme työmies- Hermannille pieni palkkio. Itse tein talkootyönä sillä ajatuksella, että voisin joskus paikkaa käyttää. Ja mummeli lupasi hoitaa kulut. 

Paikkaan jo hommattuja välineitä ei kuitenkaan saanut lainattua, joten jouduin hommaamaan paljon asioita itse. Kaivon pumpuista, johdoista, letkuista, trimmereistä, sulakkeista yms. tarvikkeista alkoi kertymään reippaasti kuluja. Käyntejä tuli viisi, joista kolme oli varsinaista työtä. Yhden laskin omakustanne piipahdukseksi ja viimeisellä haettu omat tavarat pois ja tarvikkeet jätetty sinne. Kerran hommailuja varten jouduttiin vuokraamaan auto. Ja jokainen kerta on maksanut polttoainetta. Pyöristimme  bensat kolmella kerralla alaspäin viiteen kymmppiin vaikka kuluja tuli enemmän.

Kun saimme pihaa kulkukelpoiseksi niin tarkoitus oli viedä mummeli paikan päälle, minne hän halusi. 

Hermannille lupasi auton edellisenä päivänä niin voisi pakata varusteista auton valmiiksi. Avaimia ei ollutkaan sovitussa paikassa ja juokseminen sinne oli turhaa. Seuraavana aamuna olisi lähtö ja soitin vielä junasta, että onko kaikki ok, että voidaan lähteä, ettei turhaan tulla. Juu kyllä me lähdetään. Perille kun päästiin niin mummeli alkoi voivottelemaan oloaan, ettei voikkaan lähteä. Puolituntia aiemmin näin ei ollut.

Kun Hermanni meni tutkimaan auton kuntoa ja ilmaamaan renkaat niin annoin hieman noottia. Totesin, että olisi ollut mukavaa sanoa puhelussa, kun tullut jo toinen hutireissu. Kun Hermanni tuli takaisin niin mummeli tarjosi autoaan käyttöön hutireissuista. Se oli helpotus. Herkku pääsi viikolla tekemään korjaushommia ja menimme yhdessä yhtä 140 euron lisälaskua auton vuokrasta vähemmän. 

Auto oli niin paskanen kuin olla ja voi. Putsattiin ja sille annettiin hoivaa. Saihan sillä muutakin helpotusta arkeen hetkeksi. Kävimme viikonloppuna maatilalla taas touhuamassa ja vihdoin alkoi jälkikin näkyä. Paitsi, että piippu oli tukossa, emmekä siinä savussa voineet mitenkään yöpyä. Tiedottelin mummolle tilanteita ja kulujen kivutessa omalta kohdaltani tuhannen euron kieppeille niin aloin kyselemään kainosti alle puolta summaa. Eritellen myös polttoainekulut. Mummo lupasi laittaa rahan tilille. En edes pyytänyt kokosummaa mitä oikeasti on mennyt miinus ne mitä itselle jää.

Eilen mummeli ilmoitti, että auto pitää palauttaa heti ja alkoi epäilemään Hermannia vilpistä. Sekoitti bensakulut kilometrikorvauksiin. Kai sitten kuvitteli, että autonsa liitää pyhällä hengellä tai töitä aamusta iltaan ajoineen tekevä maksaa palkkiostaan puolet kuluihin, että saa tehdä töitä. Olkoon Hermanni välillä hermoihin käyvä kaikessa ihanuudessaan, mutta tuo oli liikaa. Olimme antaneet jo sydäntä paikalle, ettei tuhoudu enempää mitä oli seuraavien perillisten käsissä jo käynyt välinpitämättömyydessä. Kaiken kukkuraksi mummeli pyysi työpaikkani tuotteita. Mitä ihmettä!! Aiemmmin ihmetteli, että auton lainaaja ei ilmoittaudu?!!?! kuinka usein pitää ilmoittautua ja miksi? Ihmeellistä vallankäyttöä.

Vietiin auto ja sitten riitti. Penniäkään kuluihin antamaton henkilö, kun rupeaa vielä nillittämään bensakuluista oman paikkansa kunnostuksessa niin latasin kaikki mahdolliset kulut ruokaa lukuunottamatta eteen. Selvityksen mitä olemme kolmella kerralla jo tehneet ja kuvia tehdyistä töistä. Siellä oli jopa tie kaivettu auki, mikä oli melkein kasvanut umpeen. Puhumattakaan siitä pölyn ja paskan määrästä, minkä seassa on kiireisillä kerroilla jouduttu yöpymään. Kaipa tuolla oli ruusuiset kuvat, että kaikki on samanlaista kuin kaksikymmentä vuotta sitten.

Olen vihainen. Kuin helvetissä näitä löytyy, jotka jaksaa kuppaa multa kaiken pois ja kuin helvetissä mä en sano mihinkään ei??!!! Jos näitä raatajahommia vielä tulee niin ennen en liikahda mihinkään ennen kuin saan palkan ja tarvikkeet etukäteen.

Ahdistuin tuossa välissä, kun toinen innoissaan listaa tehtäviä ja hankkii tavaroita ja toinen hyväksyy ja maksattaa minulla. Sitten oli pakko puhaltaa peli poikki.

Suututtaa sekin, että vaikkei edes antanut kuluihin mitään ja käänsi bensakulut huijaukseksi niin silloin kun käytin kuolinpesien hoidossa hänen valtakirjaansa varten kolme kymppiä omaa rahaa julkisiin niin vasta kolmannella kerralla suostui valtakirjan antamaan.

Voi luoja, että mä inhoan joskus ihmisiä, jotka eivät näe kuin oman napansa piittaamatta mitä muille se navankaivuu maksaa. Hyppyytetään ja juoksutetaan ja käyttäydytään kuin matriarkka.

En yhtään ihmettele enään, ettei ne omat lapset tee minkään asian eteen mitään.

Kaiken kukkuraksi kotona haisee. Kaikki ne vaatteet mitä reissuilla on ollut päällä. Tavarat mitä on ollut siellä mukana. Sain oireita keuhkoihin, ellei sitten le vain flunssaa. Tuntuu, että homeinen savunhaju leijailee joka paikassa missä kuljen. Mutta juu kyllä tonni kannattaa aina maksaa surkeemmastakin seikkailusta. 

Parasta oli kuitenkin seura. Mun on pakko sanoo edelleen, että mä pidän tosi paljn tosta tyypistä ja olen alkanut pitämään itsestänikin hänen seurassa. Onhan se sellainen huithapeli, joka räjäytää mun hermot säännöllisin väliajoin, mutta kaiken sen kaaoksen alla on kuin onkin pohjimmiltaan kiltti mies. Empaattisuudesta en kuitenkaan lähtis samalla suulla puhumaan. Kuitenkin tuntuu välillä aukeavan hänellekkin jotain toisesta ihmisestä. Ainakin ilmeestä päätellen. Voin ehkä kuvitella, mutta joskus on tilanteita, joissa on ajanut sitä omaa ajatustaan jääräpäisesti eteenpäin. Sitten onkin tullut täältä se oma kanta, mikä ei ole ollutkaan ehkä sellainen ajatus, mitä on luullut niin olen huomannut ilmeestä oivalluksen. Ja sitten on muuttunut se jääräpäinen kanta hieman pehmeämmäksi. Muutenkin arvostan ihmisiä, jotka ovat tekeviä ja osaavat asioita. ja opettelevat, jos eivät osaa. Kuunetelevat, mutta saavat myös nauramaan. Kyllä mulla hermo siihen vielä menee. noh valitan sitten tänne. Taas!