Taas lomalla. Tällä kertaa virallinen talviloma ja vieläpä terveenä. Pitkäksi aikaa kotiin jumiutuneena alkoi ulostautumisen vimma kasvaa ja vihdoinkin jaksaa touhuilla ja mennä sinne tänne.. 

Pieni munkki kävi siinä mielessä, että ylitöitä oli tarjolla. Ensin ajattelin, että olen sen verran heikossa kunnossa, etten jaksa kuin sen pakolliset pari päivää töissä. Pari päivää sillä, että sairasloma loppui viimeviikolla keskiviikkona. Tein kuitenkin perjantaina nelisen tuntia yli ja viikonlopun siihen päälle. Olin kyllä aika poikki vaikkei päiviä tullut kuin neljä yhteensä. Siinä kohtaa kuitenkin, kun makselin laskuja ja palkka hupeni niin otin ilolla hieman tasoittavaa vastaan.

Terveempi vapaus koitti siis maanantaina. Pyhitin päivän eteiselleni, joka alkaa vetämään vertoja Iisakin kirkon rakennusprojektille. Sain kuin sainkin siirrettyä raskaimmat huonekalut listojen maalaamisen tieltä. Samalla hioin puolivahingossa lipaston odottelemaan uutta maalia. Tai no en ihan. Laatikot jäivät kesken, mutta tällä viikolla saan senkin tehtyä. Olin jo valmis uusimaan lipaston ja ison kulmakaapin uusiin vermeisiin, mutten vain raatsi vielä. Laskeskelin, että ilman huonekaluja eteisestäni löytyi viittä eri sävyä ja kalujen kanssa seitsemää. Rauhatonta. Nyt sävyjä on enää kolme. Lattia, listat ja seinä. Ja huonekalut pääsevät valkoisiinsa listojen seuraksi. Joudun ostamaan enää kalustemaalia ja ehkä jonain kauniina päivänä kenkäsäilytyssysteemin.

Eilen tiistaina sain itseni liikkeelle. Olen hommannut museokortin ja painelin ensiksi Kansallismuseoon. Sieltä talloin katuja Eläintieteelliseen museoon. Seuraavaksi Kiasmaan ja vielä sain päähänpistona mennä kierrätyskeskukseen, Olihan siinä puolikuntoiselle ihan passeli lenkki. Puolesta päivästä iltaan asti.

Kansallismuseossa olen käynyt joskun yläasteella. Paikka oli jonkin verran muuttunut ja edukseen ainakin. Oli nastaa ihan ajatuksella tutkailla paikkoja ja tarinoita. Siinä pyöriessä tuli sellainen ajatelma nykypäivän asenteista mieleen, että mahtaisikohan asenteet maahanmuuttoa ja pakolaiskriisiä kohtaan tulla osittain ainakin meidän historiastamme. Tiivistettynä historia: Alkuajoista lähtien on eletty äärirajoilla. Jäänreunalla. Tehty kovasti töitä selviytyäkseen. Sitten kun jotain on saavuttanut niin milloin mikäkin sitä onnea on sitten painanut alas. Milloin minkäkin hallinnan alla ollutta elämistä. On koettu sotia. Rakennettu maa uudelleen. Saatu nousukausi, jonka lama romautti. Taas kurjuuden kurjuutta jne. Aina kuitenkin tämä kansa uhreista huolimatta on selviytynyt. Mutta stten tuli uusi "lama" vai miksi tuota voisi sanoa, kun yritykset alkoivat tehostaa tuotantonsa ulkomaille tai tiiiviimpään muotoon ja työt vähenivät ja/tai muuttuivat epävarmemmaksi. Pörssihässäkkää, mitä ei tavis ehkä välttämättä sen hienoutta ymmärrä. Samaan aikaan tänne tulee valtava määrä ihmisiä. Osa oikeasta hädästä ja osa paremman elämän toivossa. Ei ihme, että huoli kasvaa, että kuinkas sitten pärjätään. Riittääkö raha kaikille ja ketkä sitä kykenee enää keräämään, koska työtkin vähenevät. jne. Voisi ajatella, että kaksi tuntematonta, "tehokkuuslama" ja etninen massamuutto säikäytti monet varmaankin ajattelemaan ehkä jopa niin, että tätä emme kykene enää korjaamaan. Sisusta huolimatta. Tähän voisi vaikka kuinka ajatelmaa syventää, mutta se olisi helpompaa vuoropuhelun kautta. Tuli vain mieleen asian syvempiä oletuksia pohtien.

Hevi-musiikin mukaanottaminen näyttelyyn oli piristävää ja sainkin päähäni hommata joskus kunnon kuulokkeet. En kuuntele musiikkia kotona oikeastaan ollenkaan. Tv on hälynä. Joskus jos pistän pelkkää musaa soimaan niin se ei saa oikein arvoistaan kuuntelijaa.. Koin noilla kuulokkeilla, että pääsin lähemmäksi biisejä ja olin osa sitä musiikkia. Ostoslistalle oitis.

Eläintieteellinen oli mukava yllätys. Vaikken täytettyjen eläinten suurfani olekkaan niin jotenkin vain pidin paikasta. Tuli lapsuuskin mieleen, kun kävimme usein Kuopion museossa, missä oli niin eläimiä kuin ihmistenkin historiaa. Jollain vinksahtaneella tavalla hurmioiduin niistä purkeissa lilluvista mystisen näköisistä öllöistä. Ja tietenkin dino-osastossa on vain niin jotain. ne kasvit olivat ihanan kiehtovia. Illalla kotona luontoasiat jatkuivat A-studion keskustelulla muoveista. Olen asiaa jonkin aikaa miettinytkin, mutta ajattelin jopa alkaa toteuttamaan omalta osaltani sitä mitä jälkeeni jätän. Nythän se viimeinen sarvikuono-uroskin jätti aikakautensa niin kuin joskus muinoin dinotkin. Ehkäpä voisi yrittää edes vaikuttaa omalla toiminnallaan, ettei kehitys menisi niin nopeasti eteenpäin ja huonompaan suuntaan. Vaikka fakta on kai sekin, että maailma muuttuu joka tapauksessa. Vain vauhtiin voimme vaikuttaa.

Hiippailin vielä Kiasmaan vaikka jalat alkoivat huudella aarioita. Kerkesin katsoa vain Mellors & Nissinen, The Aalto Natives- teokset. Video oli aivan pähkähullu. Vuoronperään olin monttu auki, että voi herra jee ja välillä repeilin nauramaan. Vanhojen äijien puhuvat päät olivat niin hyviä, että olisin voinut kuunnella niitä vaikka kuinka pitkään. Englanniksi, ei suomennoksia. Mutta hyvin pärjäsi. 

Sitten se meni kiinni. Viideltä jo. Harmitus. Valuin junaan ja pähkäilin, etten vielä halua kotiin mennä. Kierrätyskeskukseen siis. Löysin taas yhden puseron ja löysin diapohjia lisää. Muutama oli ennestään ja leikkasin niihin yksityiskohtia valokuvista. Kunhan noita on tarpeeksi niin kasaan niistä jonkinlaisen kivan sommitelman.

Olen suunnitellut mielessäni tapaa kehystää kuviani. Löysin siihenkin tarkoitukseen tarvikkeitä. Tarvitsen vai enää maalia ja liimaa.

Kotiin päästessä oli mieli virkeä. Ihan kuin oliin imuroinut taas joka soluun ihan uudenlaista energiaa. Jatkoin tänään kuldurellisia retkiä käymällä Emmassa ja koukkasin Kiasman kautta kotiin. Katsoin Kiasmassa loput näyttelyt, mitä jäi eilen vajaaksi. En tiedä tuliko yliannostus vai mikä. Mutta jotenkin ei uponnut enää. Teokset valuivat jälleen kerran siihen ahdistusmeininkiin niin liiaksi, että taidan pitää aiheen osalta paussia. 

Emmassa nautin "Kosketus"- näyttelyn uudelleen. Ja Meret Oppenheimistä pidin paljon. Oikeastaan se avasi ajatuksen itselleni. Olen himmaillut omaa luovuuttani aivan liikaa. Milloin milläkin syyllä. Noh, jos se luovuus on kateissa kokonaan niin onhan se hyvä syy,  mutta yksi syy on myös, se, että voinko pitää esillä. Eli pidänkö itse ja missä säilytän, jos tulee liikaa. M.O:n näyttelyä katsellessa sain jotenkin varmuutta, että kokeile ja vain tee! Niputa vaikka laatikkoon ja kellariin, jos et muuta keksi. Tiedä vaikka, sitten, kun minusta aika jättää ja joku ne löytää. Joku joka arvostaa. Tiedäppä vaikka ne joskus näyttelyksi kelpaisivat. Eli luovuus lentelemään ihan ilman estoja, vapaasti vaan. Tai no jaa hyvällä maulla kuitenkin. En aatellut sukuelimiäni sotkea musteella ja räpläillä videolle. (Kiasman antia tänään. En oikein jaksa sellaista ahdistuspornoo vaikkois mikä tarina takana).

Nyt on mieli ravittu yli äyräiden. Huomenna ajattelin uskaltautua vihdoin urheilullisten asioiden pariin. Joskus se vain on aloitettava :)