Näin erikoisen kummaa unta. Ehkä pelottavaakin. En muista, mitä kaikenkaikkiaan tapahtui ympärillä. Missä olin ja mitä tein. Sillä ei ole merkitystä. Ajattelin unessa, että mitä on olla kuollut? Samassa lakkasin vain olemasta. Heräsin, koska säikähdin niin pirusti sitä, että lakkasin olemasta. Olin itselleni itsessäni tyhjä. Kun heräsin, sydän hakkasi tuhatta ja huomasin olevanikin elossa. Pohdiskelin hereillä asiaa enemmän. Ehkä kuolema itsessään ei olekkaan niin pelottavaa. Poistuu vain pois. Lakkaa olemasta, eikä sitä sure sen jälkeen itse ainakaan enempää. Ehkäpä kuolemanpelossa onkin pelko siitä, että mitä sen jälkeen. Jääkö, jotenkin roikkumaan kivussa tai jotain. Mutta ei. Sen jälkeen ei vain ole olemassa, kun tietoisuus lakkaa. Opetin näin itselleni ajatukset pois kuolemanpelosta. Mitä sitä etukäteen edes pohtii. Asiaa, johon periaattessa ei voi vaikuttaa.. Aika ei ole vielä.

Haaveilen höhliä. Kesästä, että voi pukeutua kesämekkoon. Mikä ihme siinä on, että aina haaveilee ajasta puoli vuotta eteenpäin.Keväästä, kesästä... ja samaan aikaan lumesta. Kovin on ristiriitaista. Noh, hienoa jos saadaan lunta niin voin katsella ikkunasta kesämekko päällä leijailevia jalkarättejä. Oi, riemuitsen jo nyt

Välillä haaveilen ajasta vanhaan "hyvään" aikaan. Oikeastaan siitä, että kykeni menemään vapaasti. Vaikkapa Helsinkiretkeilystä ja siitä, että pystyi astumaan vaikkapa kahvlle, syömään tai baariin lasilliselle ilman sen kummempia pohtimisia maskeista tai viiruksista.  Jotenkin kaipaa sellasisia sisustettuja baareja, missä on verhoilut loosit ja tummanruskeita muhkeita puupintoja. En tiedä, miksi niitä kaipaa, mutta olisipa kiva rojahtaa istahtamaan ja kuunnella vaikka elävää musiikkia ja imuroida joka solulla tunnelmaa. Kuunnella puheensorinaa ja ehkäpä seurailla jotain jäännää tapahtuvaksi.

Kaipailen tavaroitani, jotka ovat vieressäni laatikoissa. Onneksi ne saan omille paikoilleen jo kolmen viikon päästä. Jemmailin pieniä punaviinipulloja, suklaarasian ja kynttilöitä muuttolaatikoihin ihan sillä ajatuksella, että, jos meinaan unohtaa joulua varten hankkia niin varmasti on varalle. Ne riittää siihen harmoniaan.

Ehkä tätä aikaa muistellaan muutaman vuoden päästä aikamme kriisinä, mikä toivottavasti on takana päin. Onhan viime kevään ankeuskin, jonka jälkeen kesän vapaus tuntui paratiisimaiselta. Onneksi ei mikään räjähdä vieressä ja voimme pitää valoja kotona päällä, eikä sotilaat hae vankileireille yms. Eikä meidän ihmisoikeuksia tallota niin kuin joskus on täysin överisti tehty. Välillä on hyvä muistuttaa itseään, että meillä on oikeastaan kaikki ihan hyvin. 

Pääsin vihdoin katsomaan tulevaa kotiani viime viikon maanantaina. Oi että, taidan olla rakastunut. Siellä oli niin paljon säilytystilaa, että melkein pyörrytti. Aivan ihanat ikkunat antamassa paljon enemmän valoa kuin nyt, vaikka ilmansuunta on sama. Rakastuin keittiöön, mikä tulee olemaan asuntoni paras paikka. Minun piti vain tarkistaa puutteet ja viat, mutta viivyin varmaan tunnin, enkä meinannut malttaa lähteä pois. Hauskaa oli myös huomata, että hormoonit hyrisee edelleen. Kaveri, joka tuli asuntoa näyttämään niin voi jösses kun oli söötti. Höpistiin siinä lyhyessä hetkessä niin paljon, että, ei hänkään meinannu lähtee mihkään. Keplottelin itselleni kuitenkin oman hetken. Hih hih... Elämän pikkuriemuja on ajatella, että viikon päästä käyn uudelleen tarkistamassa asunnon niin toivottavasti sama heppu on taas piristämässä päivää. 

Iha höhlä mä oon :)