Sillon joskus kun olin pieni... sitä aikaa en oikeastaan muista kuin muistikuvina pienistä hetkistä... niin kai mulle kuitenkin opetettiin mikä oli oikein ja mikä väärin. En mä tiedä millä se oppi mun päähäni silloin liimattiin mutta sillä tiellä mä elän vieläkin. Mikä sitten on mitäkin...

Siksi kai en en aina ymmärrä miksi jotkut toisilta kaiken vaatii antamatta itse senttiäkään. En aina ymmärrä, miksi joku voi toiselle olla ilkeä ymmärtämättä, että se pahuus saattaisi tulla omasta itsestä.

Jotkut toisten selän takana loukkauksia häärii... toiset iskee nyrkillä toisilta tajunnan toiseen sfääriin, toiset mammonaa janoaa vaikka joltain muulta kaikki katoaa.

Sitten joku sanoo, ettei tämä sinua koske vaikka sieluun sattuisi kuinka. 

Joltain hampaat vedettiin kurkkuun ja jollain toisella ei ole enää kuin nahkaa ja luita.

Jollain muulla voi olla sielu repaleina eikä näe enää metsää puilta.

Kylläpä se silti koskee, sattuu ja lujaa. Kun ei voi muuuta tehdä kun kuunnella ja välillä huilaa.

Joku joskus sanoi ettet koko maailmaa voi parantaa. Mutten silti en aina voi silmiäni ummistaa. 

Teen sen minkä pystyn.. jos en muuta niin kuunnella hiljaa vaan,,,, Ja yöllä näitä taas pohdin.