Voi jessus, että alkaa kaipaamaan normieloa. Mennä vaikka baariin. Nauttia hyörinästä, pyörinästä. Mahdollisuuksista edes törmätä johonkuhun kivaan. Jutella ihmisten kanssa. Kuunnella musiikkia. Tuntea rytmi.

Kaipaan museoitakin. Pää alkaa olla tönkkö, kun ei kulttuuria heru oikein mistään. Katselin, että jotain kulttuurikävelyitä olisi olemassa. jos sellaiseen sitten ajautuisi.

Kaipailisi luovuusrypästä. Ideoita alkaa pulpahdella, mutta toteutuspuoli ontuu. Kekkasin, että voisin alkaa askartelemaan kierrätyspöydän. Ruukkuja yms. sisustusjuttuja. Mutta kun tarvikkeita täytyisi hankkia. Pitäisi siis mennä kirpputoreille pyörimään. Pitäisi matkustella busseilla tai junilla. Ahdistavaa näinä aikoina.

Pieni kissanikin on väsynyt. Se ei tule viereenikään, koska saa pakkasella sähköiskuja. Nyt alkaa jotenkin vanhuus näkymään selkeästi. Sillä on ollut rankkaa, kun muutto itsessään oli pelottava kokemus. Tavarat ovat seilanneet edestakaisin. Sitten se tottui uuteen kotiinsa ja juoksi lenkkejä. Nyt sillä on väsy. Toivottavasti se on vain hetkellistä ja pääsisi vielä nauttimaan parvekkeella kevät ja keä päivistä kukkien varjossa.

Sohva tuli. Ihme ja kumma, mutta tässä on sellaisen potutuksen luoma fiilis. Kaipa tähän tottuu. Siistihän se kumminkin on.

Voi luoja kun kaipaisi mahdollisuuksia moneen ja mahadollisuuksia jättää omaehtoisesti toteuttamatta. Kohta puoli vuotta ollut melko lailla yksin. Jotain sienireissua lukuunottamatta.

Kesäkin... Onneksi on aurinko.