Viime lauantaihin asti rämmin jollain lailla, jonkun aikaa suossa henkisesti. "Siskoni", jota olen ns. tukihenkilönä auttanut sai kuin saikin vihdoin asiat sille tolalle, että voimme vihdoin hengittää. En kuitenkaan tajunnutkaan, kuinka paljon energiaa prosessi on minultakin vienyt ennen kuin kaikki oli ohi. Erotaistelu päättyi kuitenkin siinä määrin onnellisesti kaiken raadollisuuden keskellä, ettei oikeuteen tarvinnut mennä todistamaan kenenkään ihmisyyttä vaan yhteishuoltajuudesta pääsivät sopuun. Hyvä niin ja nyt heillä alkoikin sopeutumisvaihe toisenlaiseen elämään. Jälleenrakennukseen suhteessa lapsiin ja uusien asioiden vastaanottoon ja toivon, että ne asiat ovat pelkkää hyvää. Toki jotain puitavaa täytyykin olla, mutta jollain järjellisellä mittasuhteilla. Ns. Normielämää odotettavissa. 

Vaikka toki elämässäni on ja on ollut henkilöitä joilla on mielenkiintoista antia niin hyvässä kuin pahassakin oman elämäni kirjaan niin siitäkin huolimatta pureudun nyt itseeni. Kuinka siis voin?

Sitä harvemmin kysytään. Mutta kysyn siis itseltäni. Täytyy myöntää, että välillä on jaksamisen rajat meinanneet tulla vastaan. Samaan aikaan kun olen parhaani mukaan yrittänyt tukea jotain toista aivan käsittämättömän absurdeissa juonenkuvioissa viime vuoden elokuusta lähtien... Olen itse toipunut äärimmäisen absurdeja juonenkuvioita sisältäneestä suhteesta. Potenut yksinäisyyttä. Tavannut uuden, ihastunut, rakastunut toiseen yhtä toivottomaan tapaukseen tullaksen vain  jälleen petetyksi. Tuntenut pohjatonta yksinäisyyttä. Tehnyt ylitöitä jne. Välillä luovuttanut siinä mielessä, että olenko oikeastaan minkään arvoinenkaan, kun itseäni olen antanut kohdella kuin kynnysmattona.

Siskoni on kuitenkin olemassa. Vaikkakin se olemassa olo on välillä vienyt juuria myöten voimat, on se myös pitänyt pinnallakin. Olen kuitenkin jollekkin tärkeä. Ehkäpä pitänyt hengissäkin. Ja olen toki saanut keskusteluista itsellekkin jotain välillä. Hän kun ei mikään tyhmä ole ja osaa viisauttakin viljellä. Mutta kaipaisin toisenlaistakin kanssakäymistä jonkun sellaisen kanssa, jonka kainaloon voi könähtää ja vaikka kipeästi kaipasinkin niin tullakseen juuri silloin eteeni olisi ollut vain siihen tarpeeseen, että joku pitäisi minut hetkellisesti pystyssä. Odotan edelleen sellaista pitäisi minusta naisena sellaisena kuin olen. Ja jolla ei ole tarvetta pönkittää omaa eloaan vaan löytäisin vain jotain omaa elämääni tasapainottavaa. Jonka kanssa on hauskaa ilman, että menee kaikki loputkin henkiset mehut. Tasapainoista juttua, missä minä olen ihan yhtä tärkeä kuin se toinenkin. Sitä toivon. Siskoni on kuitenkin olemassa ja hyvä niin.

Pikkujouluja olin odottanut. Olin ostanut kivan mekon ja kuukauden jo hihkunut vaatevalintaani innoissani... kunnes eräs työkaverini... mies, totesi, että ei sovi sinulle. Sinun pitäisi olla laiha ja siro, että voit mekkoa pitää.

Siis mitä ihmettä nyt taas????? Tarpeellista???? Miksi ihmeessä ei vain voi olla iloisesti innostunut jostain asiasta ilman, että sen fiiliksen joku mäsäyttää alas. Pidin itseäni nättinä ja yritin olla kommentista välittämättä, mutta kyllä se välillä tuli mieleeni ja väkisinkin peittelin itseäni ja nyin mekkoa ja tunsin välillä itseni niin ulkopuoliseksi. Lähdinkin jo puoli yhdentoista aikaan pois. Jotenkin pännii. Eikö negatiiviset kommentit vain voi jättää väliin, jos mielipidettä ei ole edes kysytty.

Vaikka kävin välillä elpymässä uimahallissa ja jonkun kerran ulkonakin niin meinasin läjähtää sohvan pohjalle. Vihdoin tuli kuitenkin se päivä, että sain sen pikkuruisen kortin elävöitettyä vuodeksi ja sillä on huima merkitys. 

Perjantaina olin jo tuskaa täynnä niin fyysisesti kuin henkisestikkin. Selän lisäksi lonkka oli niin kipeä, että jalka melkeimpä laahautui perässä. En malttanut odottaa...

Lauantai. Vihdoinkin. Kamppeet kasaan ja ostoksille ja siis salille. Veivasin itseni siihen hikeen, mitä olin pitkään kaivannutkin. Ja se fiilis. Endorfiinit tosiaan pääsivät irti ja kun palauduin kotiin, huomasin, että kaikki se särky jäi salille. Jalka ihan vähän laahaa mutta kipu tosiaankin häipyi.

Minulla on yksi tuttava, joka kärsii selkäkivuista ja jäi kokonaan sohvan pohjalle kaikenlaisten selitysten kera. Uskallan väittää toisin. Kipua vastaan pitäisi hieman taistella. Niillä rajoilla mitä se antaa, mutta edes vähän kuitenkin. Kyllä se jossain vaiheessa edes vähän hellittää. Kunhan saa happea kiertämään niihin paikkoihin, mitkä ovat kipeänä niin niillä on mahdollisuus myös parantua. 

Lähdin illalla vielä kuuntelemaan musiikkia. Oli todella mukava fiilis sekin, että yhtyeen basisti moikkasi isosti huomatessaan. Taiteidenyönä turinoitiinkin jotain. Oli todella mukavaa, että olin jäänyt moikkaamisen verran mieleen. Noinkin tavallaan pieni asia tuntuu välillä todella suurelta varsinkin silloin kun on rypenyt itsesäälissä ja melkein hukkunut siihen.

Pian paikalle saapui yksi kaverini, johon olen silloin tällöin viihteellä törmännyt. Höpistään aina ummet lammet. Ja joskus yritti flirttiäkin heittää, mutta vain siksi, että olisi tarvinnut majoitustiloja eroansa hänkin, puidessa. Kaveri on vähän turhan nuori, mutta kahden veljensä kanssa ihan mukavaa seuraa silloin kun olen ollut itsekseni liikkeellä.

Olin vakaasti ajatellut palautua kotiin, mutta nauroimmekin, että taitaa se keskipakoisvoima kaartaa paikalliseen. Sinneppä siis jatkamaan iltaa. Kaverini hengaili omiensa kanssa ja minä omieni... Ilta muuttuikin sitten vähän hassummaksi.

Seilatessa tuttujeni seassa, joita on näköjään kerääntynyt jonkinverran jo pelkästään sen kuvaushommelin jälkeen... huomasin sellaisen hymyn, että oksat pois. Ja se tuli minulle. Käytin jälleen keskipakoisvoimaa hyödyksi ja kaarsin saman pöydän tyhjään päähän istumaan ja tällä kertaa tarkoituksella. Jutustelimme pitkään niitä näitä ja tunnelma oli todella leppoisa. Pikkuhiljaa huomasin, että kainalo oli tullut lähemmäksi ja päätin ottaa tilaisuudesta kaiken irti ja köntsähdin siihen kunnolla. Sitä kun ei ikinä tiedä milloin seuraavan kerran moinen tilaisuus tulee. Olen näköjään muuttunut. Tällaista kun luonteellani ei juurikaan tapahdu. Vain tarpeeseen ja sitä on potenutkin jo jonkin aikaa. Häveliäisyydestäni huolehti kuitenkin se kohtalomikäliesanonkomämikäseoikeastivälilläon... Joku horjahti pöydän päähän tönäisten vahingossa pöytää kaataen kaksi täyttä tuopillista juomaa aivan suoraan jalkoväliini. En voinut kuin nauraa. Se oli selvä merkki. "Rauhotuppa vähän ja pidä impeyden rippeistäs vähän parempaa huolta, ettei maine mene!"

Housut kuivuivat ja ilta loppui ja tämä herrasmies lähti saattamaan turvallisesti kotiin. Pihalla vaihdoimme numerot ja painelin nukkumaan. Ajattelin, että tuskin mitään perästä kuuluu, mutta kuuluipas kuitenkin ja sovimme lauantaille keilausaktiviteettejä. Ihan mukavaa tiedossa vaikka pelkäänkin, että käsi räjähtää. Puhelimessa jutellessa huomasin, että hemmon maailma on melko kaukana omastani, mutta mukavan tuntuinen, joten en viitsi peruakkaan. Mitäpä sitä odottelemaan jotain, minkä olemassaolosta ei ole edes niin varmuutta. 

Mutta epävarmaksi olen kasvanut. Soitosta on kaksi päivää ja hieman alkoi ahdistaa.  Valvoin viime yön ajatuksella, että onkohan tämä sitten niin kiva, että hengailen ensimmäiseen turpaanvetoon asti. En ole koskaan hakatuksi joutunut, joten nytköhän sekin täytyy kokea. Kaikki kun tuntuu olevan sieltä ääripäästä. Vilpitön uskoni hyvyyteen on todellakin koetuksella. Ehkä saan sen karistettua... toivottavasti. Ehkä en ja omalta osaltaan epävarmuuteni tekee hallaa. Tavallaan odotan, että tulee ihan kiva päivä ja tavallaan olen tarkoituksella heittänyt ajatuksen sivuun odottelemaan lauantaita. En halua asettaa itselleni mitään odotuksia vain, että ne tulee murskatuksi.

Näin kummia uniakin. Kolmena yönä tästä edellisestä... Pelle Hermannista. Jokainen yö hän tuli unessani iloisesti halaamaan ja suutelikin. Ja puhuimme toisillemme niinkuin normaalit ihmiset. Jotenkin ymmärtäisin, jos näkisin unta vain joskus, mutta kolmena? Ja miksi nyt, kun luulin olevani ohittanut tämän episodin?Tällä viikolla olen taas enemmänkin ollut kypsä ja jostain syystä nukkumaan mennessä uni on kadonnut siihen, että olen kiukunnut mielessäni kyseistä kaveria. ehkä se johtuu siitä, että hänellä on vielä minule kuuluvaa materiaalia jota lähettää. Tai sitten simppelisti minulla on vielä tunteita tätä ihmistä kohtaan. Jollain tasolla minulla on ikäväkin ja odotan, että saan kuvani, että pääsisi tämä etappi päätökseensä. Tunne se kiukkukin on... ja jonkin asteinen ikävä. Kaikessa idiotismissaan hänessä kuitenkin oli asioita joista todella pidin paljon. Hetkiä joista nautin. Niitä harvoja jonka kanssa on juttelu ollut soljuvaa. Koska piilevä tyhmyyteni välillä nousee myös esiin niin välillä tietty olen toivonut jotain anteeksipyyntöä tai jotain.

Tyhmyydestä tuli mieleeni äly. Sain tänään kommentin junailijakamultani, kun heitimme läppää. Toisinaan suustani lävähtää vitsikkyys nopeammin kuin itsekkään ehdin oivaltaa. " Sinähän olet älyllinen luontokappale". Tämän kohteliaisuuden siivittämänä taidan painua unten maille. Kiukkuan hetken... toivottavasti en liikaa, että ehtisi nukkumaan pitempään kuin sen kaksi tuntia, mitä tällä viikolla on ollut melko normia. 

Hyvää yötä!

Pssst... vielä sen verran, että tänään sain vinkin sellaisesta asiasta, minkä koen itselleni tärkeäksi ja oikeaksi. Siihen tarvitaan vain hieman järjestelyjä, onnea ja no rahaakin jonkin verran. En oikeastaan vielä kerrokkaan, mikä se unelmien täyttymys olisi, mutta olen täpinöissäni enemmän kuin yhdestäkään rehvistä. Mun oma juttu ja tärkeä kuin mikä. Peukut ylös, että kaikki menee juuri niin kuin pitää :)