Olen kummallisen hyvällä päällä. Oikein sellainen positiivisuuden perikuva suoraan oppikirjasta.

Viime viikko meni leijailun ja kiduttamisen välimaastossa. Kiduttamisen ainakin siltä osin, että fyssari käsitteli kasvoni siihen malliin, että olin kuin turpaan saanut. Onneksi ilman mustelmia. Siihen päälle hieman naisellisia hormoonihäröjä ja energia romahduksia niin jokunen tippa tais silmäkulmasta vierähtääkkin. Huomasin myös kuinka herkkä olen rysähtämään itsesäälin syövereihin. Onneksi vain hetkellisesti. Veikkaisin, että silloin kun kaikki kökkö osuu kohdilleen yhtäaikaa niin pienemmätkin asiat saavat astetta isompaa mittasuhdetta. Pettymyksien pelko on varmaan yksi asia, mitä vois ittessään hieman hioa.

Olihan noissa mittasuhteissakin jotain pielessä perjantaina muutenkin. Aamupäivällä pidin mummoille jöötä, koska tappelivat istumapaikoista ja iltapäivällä kuuntelin, kun toinen on jo niin pohjalla käynyt taistelunsa kanssa, että oli jo luovuttanut. En ole kauhen uskonnollinen... tai sitten enemmän kuin arvaankaan, mutta joku juttu.. toisille se on Jumala, mulle ehkä enemmän joku juttu, mikä meidän perään katsoo. Niinkuin tässäkin tapauksessa. Sitä juttua täytyy ihan oikeasti kuunnella. Ei se turhaan niitä pelastusrenkaita oikeassa kohtaa heittele. Kaikella on tarkoitus. Sillä jutulla vaan on välillä oudot otteet. Se ryvettää rapakossa kuin räsynukkea, nostaa pystyyn ja potkasee persiille vauhtia. Näin kai se on.

Sunnuntaina käväisin kahvilla P:n kanssa ja turistessa sellainen viisas neuvo tuli jotakuinkin siihen malliin, että unohda ne huonot kokemukset ja pidä kieles kurissa niin ei hymy hyydy. Aika hyvä neuvo, mulle sopiva. Tähän minun omaan taivaltamiseen.

Tänään kävin tällä "naaman murjoja"-fyssarilla uudelleen ja hän oli niin ihana, että jos olisin mies tai lepsu, ottaisin ittelleni kotiorjaksi kasvojani taputtelemaan. Vaikka taas vähän sattui niin ei niin paljoo, että pois heittäisin. Saatiin vähän nauraakkin, kun kysäisin ohimennen muljahtaneesta leukanikaman välilevystä, että eihän se mihkään vaeltelemaan lähde. ei kuulemma putoa lautaselle, joten voin olla huoleti.

Onneksi käsittely oli melko pehmeää siihen malliin, että, töihin mennessä oli tilaa ottaa muualta turpaan. Tuli ilmoitus YT-neuvotteluista. Jostain kummallisesta syystä ihan ensimmäinen ajatus oli, että jokohan vihdoin napsahtaa ja jos näin käy niin antakaa paljon rahaa.

Sinänsä osaamisen puolesta en olisi niinkään huolestunut vaan kroppani. Kestääkö se edes tuota työtä enää? Olisko aika vaihtaa oikeasti alaa? En heittäydy vielä ennen ratkaisuja kuitenkaan pois. Tuskin kannattaa heti ryntää uutta työtä etsimään.ennen kuin ratkaisut on tehty ja siinä kunnossa, että pystyy muuta tekemään, jos nakki napsahtaa.. Kaikki on kuitenkin siis taas auki, mutta tuudittaudun siihen ajatukseen, että palaan siihen mistä tonne lähdinkin. aina täällä on jotenkin pärjännyt. Itsestä aika paljon kuitenkin kiinni.

Kuitenkin sellainen kummallinen levollisuus. Mitäpänäitä ressaamaan. Aika yleinen huoli taitaa olla. Vaikka nyt se fakta vaan on, että kaikesta mikä vähänkään hyvä oloo tuottaa, joutuu jollain enemmän tai vähemmän sonnalla maksamaan, niin jotenkin on vaan odotettava, että tulee sitä kivaa sitten siihen malliin, ettei se kökkö enää tunnu missään.