Katseeni juuttuu välillä väkisinkin hyllyni päälle ilmestyneeseen kuvaan. Kuvassa on pieni tyttö, joka istuu laiturilla ja polskii riemuissaan vettä. Tuo kuva on jostain todella kaukaa. Lapsen viaton ilo vedellä leikkimisestä, mökillä, missä oli aina kivaa.

Oi, kuinka viatonta voi pienen lapsukaisen elämä olla silloin, kun voi vain nauttia leikeistään. Kesästä, jotka silloin tuntuivat juuri sopivilta. Ei liian kuuma eikä liian kylmäkään Elo on ollut muuten mutkatonta, mitä nyt välillä on pukenut kengät vääriin jalkoihin. Olispa nyttenkin.

Kuvan takana lukee nimeni. 2 ja puoli vuotta. Muistan kun isäni otti kuvan. Huikkasi laiturilla, että polski oikein kovaa. Tuo kuva on roikkunutkin sitten reippaasti yli neljäkymmentä vuotta kummitätini seinällä. 

Jukra, että siihen väliin mahtuukin paljon. Puolet nykyisestä tietämyksestä voisin poistaa. Nykytietotekniikan aikana olisi kätevää, jos kaikki ahdistusasiat vain poistuisivat delete-nappia painamalla. Eipä se mene niin.

Ensimmäinen viikko kokopäiväisenä kipeällä jalalla oli uskomattoman rankka. Kuntoutus otti takapakkia. Samaan aikaan tämä kuolinpesän asioiden hoito meinasi pajauttaa päänupin totaalisesti poks.

Siis varsinaisesti homman ei pitäisi olla niin vaikeaa. Kyselet valtakirjat muilta ja kun aika koittaa niin menee ja hoitaa asiat loppuun. Sovittiin, että tiedotan sitä mukaa, kun asia etenee, ettei yhden tätini sanojen mukaan (tai oikeastaan hänen miehensä, joka on ottanut heidän perheessä asioiden hoitamisen kontolleen) tule kukaan huijatuksi. Helppoa kuin saippua vaan omasta maailmasta kun on kyse niin eihän se mene niin. 

Setäni otti automaattisesti hommakseen asunnon tyhjennyksen, koska kukaan muu ei hommaa halunnut ja sovimme, että kulut saa takaisin. Toinen tätini miehensä kanssa vastusti kulukorvauksia. Kuinka epäreilua on ollut aiemmin, että setäni on saanut edesmenneen mummoni asunnosta ostamansa konjakit ja heillä ei bensat maksa mitään. Epäreilua! Epäreilua! Ilmoittautuivat sitten auttamaan. Sinänsä ihan hyvä juttu. Asunto tyhjeni nopeammin ja setäni sai apuja. Sitten tätini mies ilmoitti, että hän haluaa myös rahat bensoista ja ihmettellin, että miksi, jos ne ei kerran maksa mitään. Monta puhelua asian inttämistä ja totesinkin, että mitä tätä inttämään, kun antaa vain kuitit, jos näin on. Sitten hän ilmoitti, että voisi maksattaa myös työstään, koska tunteja tuli niin ja niin paljon ja hänen tuntiliksansa omassa työssään on niin ja niin paljon. Siinä kohtaa kyselin työsopimusta, jota ei kukaan ole allekkirjoittanut ja tämä inttäminen loppui siihen.

Toinen tätini suuttui tiuski minulle siitä, että toisen tädin mies on mukana hommailemassa ja maksattaa varmaan kaikki pennoset itselleen.

Sitten olen lukuisia kertoja... Tunteja roikkunut puhelimessa kuunnellen epäolennaisuuksia. Mielipiteitä muista. Mielipiteitä siitä, tästä ja tuosta. Jankkaamista, hoputtamista....

Sitten minulla poksahti. Olemme odottaneet perunkirjaa maistraatista. Se on siellä osakasluettelon vahvistamista varten. aiemmin lakimies oli ilmoittanut, ettei ennen saa mitään jakaa ennen kuin leima on paperissa. Kaksi osakasta on vuoronperään kyselleet aikataulua, milloin saavat rahansa ja toinen... Kuinka yllättävää.... Tämä tätini mies alkoi komennella, että hoida se asia! Heillä on suunnitelmia rahojen suhteen ja haluavat aikataulun, koska heillä itsellään on nytjonkinlainen aikataulu.. Vaikka olen kirjallisesti ja suullisesti informoinut, ettei aikataulua voi antaa ennen kuin se leimallinen pinkka ole käsissä niin ei uppoa. Ei mene jakeluun. Mihin ihmeeseen se tieto törmää? Puhelinkeskusteluissa joka toinen lause on viitannut siihen, että joku kusettaa. Joku vetää välistä ja perunkirja on maistraatissakin vain sen takia, että valtio pesee kätensä, jos joku vetää välistä... Voi hyvää päivää.

Koska puhelun jälkeen jäin vahingossa väärällä pysäkillä pois ja kotiin mennessä hermokäyrä oli huipussaan, kaarsin baariin. Nappailin kunnon kännit ja avauduin heille kirjeellä. Kysyin tätä kusetusasiaa, että, miten ihmeessä kuvittelevat vuosien takaisten putkihuutojen jälkeen, että tieten tahtoen haluaisin tilanteeseen uudelleen. Koska oli uhkaillut soitella kuolinpesään kuulumattomana maistraattiin, torppasin senkin. Läväytin heille heidän käytöksensä vuosien varrella niin muita sukulaisia kuin omia lapsiaankin kohtaan. Heidän väkivaltaisista jouluista, missä vanhemmat kännäsi ja tappeli keittiössä sillä aikaa kun lapset leikkivät lahjoillaan olohuoneessa peläten. Sen kerran, kun itse olin lapsena käymässä niin he yllättäen vetivät päänsä täyteen. Tappelivat ja tätini uhkasi itsemurhalla ja tuikkasi haarukalla ranteeseensa. Verta joka paikassa ja silloin pienen serkkuni ilmettä en ole koskaan unohtanut. Tämä oli vain tämä tapaus, mutta mitä kaikkea ne lapset ovat joutuneet elämänsä aikana kestämään....

Nämä tyypit olivat ne, joita alkuun ihmettelin, että hankalimmat tapaukset ovat olleet kaikista helpoimpia. Nämä samat jättäytyivät pois hautajaisista ja vaativat jälkikäteen tilaisuutta kokoontua yhteen, että voisivat muistella vainajaa. Nämä tyypit halusivat muistella vainajaa niiden henkilöiden kanssa, joille ovat huutaneet, räyhänneet, kaksi sisarta ajauttaneet taloudelliseen ahdinkoon yms.

Kirjelmän jälkeen... Ihmettelen muuten itsekkin kuinka loogisen voin alkoholin vaikutuksen alla kirjoittaa... Alkoi uusi turinointi. Selittelyjä hoputtamiseen, kuinka he ovat suunnitelleet rahat sinnetänne ja haluavat vain aikatauluja ja seliseliseli. Ja jalomielisyyden puuskassa sitten antoi minulle aikaa odottaa tämän maistraatin virkailijan leimaa. Ilmoitin, että puhelin yhteys on katkennut ja tiedotus kulkee vain yhteen suuntaan sitä mukaa kuin tiedotettavaa on. Pyysin heidän tytärtään koukkaamaan kauttani, viedäkseen pyydettyjä valokuvia tädilleni. No tästä tuli uusi kina. Tytärtä ei saa sotkea tähän soppaan, koska ovat suunnitelleet antaa rahat lapsille ja hänelle ei saa kertoa. Voi hyvää päivää. Ei minulle kuulu, mihin rahansa käyttävät ja olisin siirtänyt muovikassin kotoani hänen autoonsa. Todennäköisesti olisimme vaihtaneet muutaman sanan miehistä ja polvilekkauksista kuten tähänkin asti. Mutta tämä isä on määrännyt, etten saa tavata tytärtään vaan he tulevat kotiini valikoimaan yhden kuvan. Kerroin, että albumeita on neljä. Voi katsella rauhassa kuvia kotonaan ja valita niin monta kuin haluaa ja heittää loput minne haluaa. Ei! Kun he tulevat kello silloin ja silloin ja valitsevat yhden kuvan. Sopiiko? Vastasin, että näinhän te olette määränneet. Odotin rappukäytävässä ja kävin viemässä kassin autoon. Vastaanotin kuitit ja poistuin kotiini. En puhunut heille juurikaan mitään. Tämän miehen maailman mukaan olisi pitänyt näytellä iloista ja rupatella niitä näitä. Keitellä kahvit jne. Mutta minun kotiini ei tule henkilöitä, jotka syyttävät vilpistä. Ei koskaan!

Olin aivan loppu viikonloppuna. Jotenkin nyt on stressitaso ylittämässä ylintä rimaa. Jalka stressaa töissä. Kun olen päässyt kotiin niin naps vaihtuu sukulaisten kanssa jankkaamisvaihe päälle. Se on erityisen raskasta, koska vaikka pärjään älyllisesti niin koko ajan saa olla varpaillaan, enkä yhtään ihmettele vaikka sieltä tulee jälkipuintia. Tiedä vaikka tekevät perättömiä rikosilmoituksia tai yrittävät maksattaa aikoja sitten kuolleen siskon velkoja, joka oli velkaa muillekkin kuin heille. Sitten naps. Yhtäkkiä pitäisi vaihtaa terapiapuhelu moodiin  ja kuunnella kuinka joku kaipaa eksäänsä ja haluaisi tämän takaisin vetääkseen tätä turpaan ja katsella lukuisia valokuvia kipoista ja kapoista, mitkä ovat hänen kotonaan vaihtaneet paikkaa. Pitäisi kommentoida joka ikistä kuvaa, missä ei ole edes saatetta ja koittaa keksiä, että mikä nyt on muuttunut ja juu ompa hienoo. Sitten kuunnella tärkeää asiaa siitä, että :" Olen maannut koko päivän sohvalla. Selkä on kipeä. Nappurin se ja se riitelee vaimon kanssa...". Ja yhtäkkiä olen kuuntelemassa tämän kaverini naapurin ihmissuhdedraamaa, joita en edes tunne.

Nyt olen ottanut sen linjan , etten vastaa puhelimeen. Ei yksinkertaisesti riitä virta. Eriasia on, jos höpöttää kerran kuussa kuulumiset jonkun kanssa. mutta jokapäiväinen raportointi on äärimmäisen hämmentävää, kuinka tarpeellista se on.

Ai niin... Eilen maanantaina tajusin tässä kuolinpesäasassa sellaisen metkan seikan. Mikään tieto ei kulje minulle itsestään.Kysyin maanantaina lakimieheltä, että voiko asunnon realisoida, koska meillä olisi ostaja, mutta perunkirjaa ei kuulu. Sain vastaukseksi, että voi. Perunkirja on tältä osin ok ja se on vahvistunut jo 17.päivä. Kas kun en ole mitään tietoa saanut. Osakekirja on tallelokerossa valtakirjan takana ja tätä valtakirjaa olen pyytänyt ja  hakenut fyysisesti jo kolmeen otteeseen. Nyt neljännellä kerralla se vihdoin meni jakeluun mummelikaverillekkin, että tosiaan tarvitsen sen valtakirjan. 

Melkein toivoisin, että saisin maailmani sinne jonnekkin kahden vuoden päähän, missä ei ollut stressitekijöitä juuri ollenkaan. Olin kohtuu hyvässä kunnossa fyysisesti. Takeltelin palkkojeni kanssa, mutta pärjäsin kuitenkin. Sitten astui se juoppo pakkosyöttäjä rähisemään tuohon puoleksi vuodeksi. Kun siitä pääsi niin se ukkomies vei kaiken aikani. Kun siitä pääsin niin meni jalka. Kun sitä olen parannellut niin olen joutunut tappelemaan sukulaisten kanssa siitä, että olenko rikollinen vaiko en. Vääntänyt rautalangasta jotakuinkin kaiken joka suuntaa. Saanut terapiariesan vailla edelleenkään mitään koulutusta psykologiseen ammattiin...Kuunnellut epäluottamuslauseita niin tästä kuolinpesäasiasta, kuin jalkaani koskevasta terveydentilastakin . Aaargh. Mun päässä  poksahtaa ihan hetikohta.

Välillä on jopa tunne, että jos olisin siinä samaisella laiturilla missä se pieni tyttö. Niin kuinka ihanaa olisi hypätä veteen ja antaa vain virran viedä. Tosin lätäkkö, missä tämä laituri sijaitsi on syvimmältä kohdalta nykypäivänä noin vyötäröön asti, että se siitäkin ajatuksesta sitten.