Mistäköhän nämä ihmeelliset sattumat oikein syntyy? Kuka näitä tehtailee? Tämä on se ikuisuusaihe, mitä olen pohtinut niin kauan kuin muistan. Siis nämä mihin ei voi vaikuttaa ja asiat vain pompsahtavat eteen. Poikivat lisäsattumusta ja tulevasta ei voi tietää kuin fiilispohjalta, että piruvie. Näin tämä pitääkin mennä.

Sattumusten sarja alkoi oikeastaan juuri ennen lomaa. Tumpsahti se kesämökin siivous nurkan takaa, mistä jo kirjoitinkin. Homma homeineen oli sitä luokkaa, että aivoihini juurtui ajatus, että ikinä en ala siivoamaan kenenkään, en kenenkään mökkejä, koteja, en mitään. Kotejakin olen raivannut ja kiitokseksi olen jotakuinkin aina saanut vittuilut päälle. Mahdolliset pettämiset silloiselta seurustelukaverilta. Aikoinaan todellakin siivosin kahdeksan vuoden paskat ja kiitoksena totesi, että olis voinut kolmen euron kukkakimpun tuoda kiitokseksi, muttei viitsinyt. Nyt tämä mökkisiivous loppui kuin seinään, kun pahimman painajaishomman jälkeen alkoi nillitys kuinka hirveä olen. Lähinnä kyydistä, että pääsen kyllä näppärästi bussilla tai pyörällä jos ei ole sikakuuma. Toinen oli valmis hakemaan, mutta virhe tapahtui siinä, että kysyin, meinaako mennä kotiinsa pesemään pyykkiä ensin niin voisin sitten tulla vaikka sinne suoraan ja touhuta kotona sen ajan jotain omaa hommaa. Olin siis viimoisen päälle V..mainen ja tein asiasta hirmuisen ongelman ja manipuloin tätä kaveriani kuuntelemaan puhettani tämän kysymyksen tiimoilta. Että näin.

Noh kesähän eteni ensiksi viikon rentoutumisella. Sitten sattumalta tapasin Pelle Hermannin menneisyydestä. Hänen kanssa olen hengannut nyt enemmän ja vähemmän. Jotenkin touhu on ollut erilaista ja paljon normaalimpaa. Ehkäpä siitäkin syystä, että itse olen rauhoittunut ja tajunnut asioita vähän toisella lailla. Houmioin sellaisen hassun jutun, että olen itsekkin ihan huippukömpelö ihmisten suhteen  ja ihmissuhteissa ja välillä tosiaan voi punnita ja muokata sitä omaa ajattelutapaa joustavammaksi. suosittelen muillekkin. 

Myönnän, että hetkellisesti tuli ahdistus siitä, että mitä tämä on? Ja superpelko siitä, että tapahtuuko taas uudelleen samaa mitä aiemmin? Kestäisinkö? Oikeastaan se suurin huoli tuli siitä, että jos nyt putoan tuohon ihmiseen ja hän romauttaa taas pohjalle niin juutunko omaan luolaani sitten lopullisesti. Jotenkin tuokin on oppinut ilmaisemaan oman tilantarpeensa katoamatta kokonaan elämästä niin olinkin sitten helpottunut. Hyvä juttu. Silloin kun kommunikointi pelaa niin romahduksiakaan ei synny. Menipä tämä asia mihin suuntaan tahansa. En edelleenkään tiedä mitä tämä on vai onko vain hyvää kaveruutta. Kuka sen tietää ja tarvitseeko analysoidakkaan.

Sitten siihen seuraavaan ihmetykseen. Olin käynyt mummelin luona, jonka perintöasioita hoitelin viime vuonna. Ehdotti kulmien talaa virnuillen, että enkö mitenkään voisi käydä maatilalla. Jos vaikka suostuisin kesää siellä viettämään.Asiaa oli ehdotettu lukuisia kertoja. Minä, autoton, joka olen ajanut viimeksi kohta kolmekymmentä vuotta sitten.... Ei hirmuisesti nappaa. Paikasta oli lapsuudesta enemmän ankeusmuistoja käärmeineen. Ei nappaa. Noh nyt velmu ilme ja Hermannin olemassa olo sai minut lupaamaan, että voin käydä kurkkaamassa, jos Hermanni suostuu kuskiksi. Muita vaihtoja ei oikein ole. Kysyin asiaa ja tämä suostui. Ja se reissu toteutui viime viikonloppuna.

Ajellessa hoin niin kuin melkeimpä joka kerta, että en taatusti suostu siivoamaan. En varmasti. Pääsimme paikan päälle ja siitäkin huolimetta, että paikka oli täysin umpeen kasvanut niin pelkästään ulkona aloin innostumaan. Pelkäsin avata talon ovea, että millainen katku sieltä pöllähtäisi. Ei millaistakaan. Tutkailimme taloa ja piru vieköön se oli ikäisekseen hyvässä kunnossa siihen nähden, että siellä oli käyty viimeksi kymmenen vuotta sitten. Siisti hiirenpapanoita ja pientä ajan tuomaa pölyä lukuunottamatta. Innostuin vielä enemmän, mutta samaan aikaan huokailin, että harmi, ettei tänne taida toiste päästä. Sisuskalut taasen jotenkin arvaili, että ehkä sittenkin. 

Oli nastaa nähdä myös Hermannin innokkuus tutkaillessa, että mitä kaikkea korjattavaa siellä olisi. Lähetin mummelille videoita paikasta ja pihan kunnosta ja vihdoin ymmärsi, miksi häntä ei sinne ole kukaan kiikuttanut. Ei siellä huonojalkainen yksinkertaisesti pääsisi minnekkään.

Siinä pyöriessä mietin, että ei tässä taida olla vaihtoehtoja kuin päästä jollain ilveellä siivoamaan.

Ajelimme hiljaisuudessa takaisin ja huokailin vain mielessäni, että piru vieköön, jos tuollaisessa paikassa pääsisi oikeasti touhuilemaan ja pitämään paikkoja kunnossa vaikka ihan silläkin mielellä, että siellä voisi olla hommailuja vastaan.

Kun pääsimme kotiini ja lämmitettiin sauna niin sitten tuli Hermannilta pulinaa. Ehdotti, että kysyisimme Mummelilta, että voitaisiinko parin muun kaverin kanssa mennä ja pistää piha kulkukelpoiseksi, korjata kriittisimmät asiat talvea vasten. Sitten saataisiin mummeli käymään ja pohtimaan, että mitä hän sille paikalle haluaisi tehdä. Mun sydän suli täysin. Onhan siinä hirmuinen homma, mutta se että asiat menisivät eteenpäin ja talo mahdollisesti saisi jatkaa historiaansa ja tiedä vaikka, että voisi siellä käydä uudemmankin kerran. Mummeli totesi, että pistä pojat töihin. Voilá!

Olen aivan täpinöissäni. Olen valvonut innosta öitä, että pääsisi touhuamaan niin, että hiki virtaa. Kivaa seuraa mukana. Olen yön tunteina pohdiskellut nukkumapaikkoja, muonitusta, työjärjestystä itselleni. Ehkäpä jo viikon päästä päästään tositoimiin. Paras hetki lienee se, kun saadaan kärrättyä mummeli tiluksilleen muistelemaan ja pohdiskelemaan ja päättämään asioista. 

Se, että törmäsin Hermanniin nyt, pääsin paikan päälle käymään nyt, samalla järjestyi työmiehet nyt. Ja nyt on se hetki, kun pitääkin viimeistään alkaa tapahtumaan, koska yhdestä ovesta on jo kasvillisuus hiippailemassa sisään.

Vallan on hauska ajatuksena sekin, että kun olen niin periaatteissani järkähtämätön, etten ikinä ihan varmana en tule koskaan ikinä ikinä siivoamaan kenenkään huusolleja niin se jämäkkyys poksahti samantien taivaan tuuliin. Kumoutui kertaheitolla suoraan marjapuskaan.