Hitto, mä olen tosissani rikki. Aivot ovat hyytelöä. Huippaa kun kävelee ja aamulla kun herää niin ei oikeastaan herää. Väsymys on samaa tasoa, kuin nukkumaan mennessä. Kaiken kukkuraksi kantapää tai oikeastaan koko jalkaterä on tulehtunut.

Olen ravannut lääkärissä ja kaikenlaisissa labratesteissä. Tänään viimeksi vuodatin verta tädille, joka selitti minulle jotain ohjeita. En vain tajunnut sanaakaan vaan jouduin kysymään uusintaa, jotta sanoma menisi perille.

Yksi diagnoosi on uupumus ja ahdistus. Ei kuitenkaan masennus... En tiedä niiden eroa. Ehkäpä uupumus ja ahdistus on koomisempaa. Jos viikonloppua ajattelen myöhemmin niin varmaan naurattaa. Perjantaina yhdeltä lääkäriltä palatessa kävin matkan varrella kaupassa. Kuljn kotiin suorempaa reittiä pienellä ylämäellä. Kun kirjaimellisesti raahauduin mäkeä ylös kassini kanssa niin meinasin alkaa parkumaan. Niin voimakas väsymys on, ettei meinaa kauppakassia saada kannettua ilman kyyneleitä. 

Lauantaina jumppasin aamun pimeydessä. Polvea on pakkokin jumpata, mutta se teki muutenkin hyvää. Ainakin lattialla maatessa. Ylös noustessa onkin hieman mutkikkaampaa, kun päätä huippaa. Noh, jotenkin aamun pimeydessä jumppa tuli tehtyä ja siinä oli ihan oma tunnelmansa,

 

 

Pilkku....

Aloitin kirjoittamaan tätä raapustusta maanantaina ja nyt on jo torstai. En muista mitenkään mitä olen aikonut jatkaa pilkun jälkeen. Jatkan nyt aavistuksen paremmalla ajatuksen toiminnalla. Jos päässäni enää mikään liikahtaa.

Jalkaterä on edelleen tulehtunut. En saa siihen rohtoja, koska verenpaine on liian korkealla. Laskeakseni verenpainetta pitäisi liikkua, mutta, jos kävelen niin jalka on tulessa. Eli elimistöni pakottaa olemaan nyt vain ihan hissukseen.

Olen ollut ihan huippuväsähtänyt. Osittain varmasti pitkittyneestä stressistä, mtä töissä on kantanut. Osittain Hermannin aiheuttamaa.

Tajusin, että siinä on ihminen joka on oikeasti viimeinen henkilö universumissa, joka tuottaisi sellaista mukavaa olemista ja hyvää mieltä itselleni, on maailmassani liikaa. Siitä en pääse mihinkään, että viihdyn hänen seurassaan vaikkapa silloin kun ollaan ajeltu jonnekkin. Katsellessa telkkaria yhdessä. Piipahtaessa oluella kesäisellä terassikadulla. Mutta se hinta hetken mukavuudesta on aivan liian kova. Huomasin, että olin häneen sidottu siinä maatalon kunnostuksessa.  Viikonloppuni olisi tuomittu viettämään hänen kanssaan vaikken edes saanut ihan täydellistä kuvaa suhteen luonteesta. Hän saisi palkaa, minä olisin talkootyössä. Okei se homma muuttui. Hän sai sen diilinsä olla palkollinen kunnostushommissa ainakin pari kertaa ja ehkä tulevaisuudessa. Itseltäni vastuu maksuista siirtyi oikeaan osoitteeseen. Tapa jyrätä täysin on kuitenkin uuvuttanut. Kun itse yritin toppuuttaa hankinnoissa ja kulujen teossa niin mulle huudettiin päälle, mitä täytyy siellä tehdä. Ja mummeli hyväksyi kaiken vaan ei antanut rahaa. Ja kappas mä tuskailin jo, että meneeköhän tässä vuokrarahatkin kunnostaessa jotain paikkaa, jota en omista. Siitä olen tipahtanut.

Mutta olen miettinyt muutakin käytöstä.Vaikka alkuun sellainen maailmanloppu-kohtaus nauratti niin se ei naurattanut enää pahentuessaan. Hän päätti kerran tulla hakemaan töistä vaikkei olisi tarvinnut, koska päätimme lähteä maalle vasta seuraavana päivänä. Perjantaisin meillä on töissä työpaikkaliikuntapäivä ja kerroinkin, että olemme varmaan silloin ulkona. Olin palautumassa työpaikalle päin ja viestissä kysyi, mistä ovesta tulen ulos. Soitin, että en mistään ovesta vaan olen liikuntahässäkässä lähellä, että tulen hetken päästä tietylle parkkipaikalle. hän ei suostunut kuuntelemaan vaan huusi päälle, että mistä ovesta tulen ulos. Universalisen energiakulutuksen jälkeen ylittääkseni sen rähinän, sain selitettyä sijainnin, että olisin siellä viiden minuutin päästä. "Noniin, sen juuri halusin tietää!". No jos halusit niin miksi et kuunnellut?

Tiuskimista tyhjästä. Olin kai sitten keskeyttänyt jotain kivaa, kun kuulemma ruokapöydästä saapui juuri. Ja illalla tyhjennettiin minun jääkaappini.Seuraavana päivänä menimme hommailemaan maalle ja lämmitettiin sauna. Hän sai taas kilarit, koska olin sillä sekunnilla väärässä kohtaa. Paiskoi löylyt niin, että kiehuva vesi lensi jaloilleni. Voi taivas se oli ahdistavaa. Pimeys laskeutui ja taloa ei saada lämmitettyä, koska hormissa tukos ja yks raivoaa kuin hullu. Jättäisikö mut sinne yksin tarpeeksi raivostuessaan tyhjästä? Päätettiin lähteä ja hän oli riemuissaan, kun pääsi seuraavana päivänä "tyttärensä" luo. Seuraavaksi katselin facebookin päivitystä, kun hän hengaili exänsä kanssa Triplassa.

Siis mä olen ollut sitoutettu jonkun sellaisen henkilön takia hänen hommailuihinsa vailla minkäänlaista mahdollisuutta omaan onneeni, joka hengaa muiden naisten kanssa selän takana jälleen kerran. Ja kun kysyn omaa rooliani niin mua kutsutaan kultsiksi ja laitellaan hetki sydänhymiöitä. Joopa joo.

Joitakin viikkoja aiemmin olin juurimennyt nukkumaan. Hän soitti, että voisi tulla kylään töiden jälkeen.Kerkeisikö autonpalautukseen jälkeen kotiinsa viimeisellä bussilla ja selasin aikatauluja. Päätti tulla kuitenkin. Luulin, että yöksi. Aamulla nousisin itse puoli kuudelta ja laitoin evästä hänelle siihen kun tulee. Katsoisi kumminkin telkkaria. Sitten kun tuli niin hirveällä hässäkällä selitti, kuinka housuista on tippunut kaikki kolikot, eikä hänellä ole bussirahaa, kun palauttaa auton. Antaisinko kolikoita, hänellä on hirveä kiire ehtiä siihen bussiin.   Hmmm... Asun sen verran kaukana, että joka paikkaan on puolen tunnin matka. Nopeammin olisi hakenut bussirahan jostain lähempää. Olin hölmönä, että ei minulla ole kolikoita, mutta käteistä, jonka varasin painepesuriin ja sen hän tiesikin. Mitä siinä tilanteessa voin tehdä?

Lähettää pojun yön selkään rahatta vai antaa pienimmän setelin mitä minulla oli. 50e.

Otti rahan ja häippäsi. Seuraava härdelli oli soitot busseista ja mistä ne lähtee ja seteli ei käy jne jne. Jos ei pääse kotiin niin tulee taksilla mun luo. Katselin kelloa, että nice... kohta mun tarttee nousta töihin. Pääsi bussiinsa. 

Seuraavaksi sain kutsun kylään. Kun saavuin innoissani yhteisestä ajasta niin katselinkin kun hän siivosi kotiaan. Raivasi paikkoja ja sisusteli innoissaan. Mun virkani oli vain olla siinä kohtaa. En tajunnut kuin myöhemmin, että eihän minuun ole koskenut tai edes halannut oma-aloitteisesti kuin myöhemmin pari kertaa. Odoteltiin iltaan, kun hänellä oli työjutuissa päivystys ajohommissa. Kun vahtiaika päättyi niin lähdimme parille oluelle. Ensimmäinen kysymys, että voisinko lainata, kun on niin hölmöö olla, kun ei ole rahaa. Kysyin paljonko ja se kerta maksoi minulle 60e

En ajatellut asiaa kuin lainana, mutta jotenkin se vanha tuli mieleen. Siivosiko hän itseään varten asuntoa, missä on pitkään vallinnut täysi kaaos vai onko hänelle tulossa kylään joku muu. Tuhkakupin stumpeista päätellen en ollut ainoaa, joka siellä viihtyi.

Jatkuva härdelli aina jostain ja lopputulos oli, että minä maksan. Kysyin meidän suhteen luonteesta muutaman kerran, että mihin mä oikeastaan alan taipumaan. Silloin alkoi välttely. Kysyin soittamalla ja viestein. Ei kuulemma ole oikea formaatti puhua näistä asioista. Kun olimme naamatusten niin kylläpä oli kiire joka paikkaan. Se kiire alkoi siinä kohtaa, kun totesin, ettei minulla kertakaikkiaan ole irtorahaa kunnostella jonkun muun vanhaa maataloa.

Mun ahdistus kasvoi.

Olin sopinut maalauksen kotona porauksineen ja neljä kunnostettua tuolia ja muuta pikkukivaa sisustelua. Hän mainosti hurjasti tekevänsä noita hommia. Sovittiin hommat ja myös etten ilmaiseksi pyydä. Maksoin sen.

Maalaus tapahtui kyllä.... Tosin se jälki oli hieman arveluttavaa. Kuivuneet teipit repivät maalit mennessään ja reunat olivat aivan käsittämättömän rumat. Juu juu hän ne kovasti aikoo paikata. Lopulta tein siistimisen itse. Lattialistat ovat vieläkin siistimättä, koska ne oli helpompi peittää huonekaluilla. Alunperin huonekalut piti heti siirtää sivuun ja ne olivat toista viikkoa sivussa. Teipit viikon kuivumassa. Ppyydetyt ruuvit sain, mutta aluksi vain peilin. Sitten helvetinmoisen valittamisen jälkeen kaksi aivan liian korkealle ja täysin omituisiin paikkoihin. Valitus siis siitä, että pora painaa kantaessa vaikka se oli autolla täällä käynyt jo kahteen kertaan. Pyysin sohvan taakse ruuvin, että saisin edes jonkun taulun vitivalkoiselle seinälle. En saanut, koska hänellä olisi idea. Sitä ideaa en saanut selville. 

Sain maton tähän sisustushintaan. Sinänsä ok. Oikean kokoinen villamatto. Siitä käytiin keskustelua muutaman päivän ajan jotakuinkin näin ja samat asiat useampaan otteeseen...

Hermanni: - Matto pitää kyllä pestä ensin.

Minä:- No mutta mulla on se painepesuri niin on helpompaa. Voin itsekkin pestä, kun olisi vain paikka missä pesee.

H: Työhuoneen lähellä on yksi paikka.

M: Hieno homma. Hihkase vain ajankohta niin nappaan laitteen mukaan ja tulen ja ota se matto mukaan.

H:- Tuon sen maton metrolla ja bussilla sulle.

M: - Älä nyt tuo likaista mattoa tänne, kun ei täällä ole paikkaa missä pesee. Voin sen pestä, mutta paikka puuttuu

H:- Ei tämä ole likainen, koska se on pesty ja rullalla. Tää sopii kyllä sulle hyvin.

Veivataan kuljetusta ja pesua useampaan otteeseen ja lopputulos oli, että matto kulkeutui minulle paskaisena ja hän imuroi kolme kiloa purua ja roskaa siitä matosta. Voi luoja mua vituttaa toi matto.

Tuolit! Tilasin koko homman reilu kaksi kuukautta sitten ja olin tuolit valinnut kunnostusta varten. Odotin ruuvia sohvat taakse . Tai sitä juttua, mutta edes jotain, että saan hieman vähemmän kolkommaksi tätä asuntoa, mikä on kaksi kuukautta ollut keskeneräinen.

Mulla alkoi olla virta loppu ja kysyin viimeinen kerran, että mikä minun roolini hänen elämässä on. Koska alkoi noi vipit ja maksamiset hiertämään. Putkihuudot ilman syyttä ja ilmoitusluontoiset asiat, että mitä minulta oikein odotetaan tehtäväksi. Mitään en itse saanut tilalle. Edes toivottua yhteistä aikaa. AAA siis tarjottiin minulle sellaista, että menisimme syömään yhdessä. mutta vain silloin, kun olen iltavuorossa, että juoksen pikana Helsinkiin. Ahdetaan safkat vieläkin nopeammin ja kiirehdin töihin Vastaus oli, että ei hän ole seurustelevaa tyyppiä. Aha ok... no tämän olisi voinut kertoa reilu pari kuukautta aiemmin ennen kuin sovittiin tätä maatalo -härdelliä.

Pyysin sitten tuoleja, jos olen kerran asiakas. Alkoi kitinä, kuinka kiire on ollut. Kiire? Mun Netflixi oli hänen käytössään ja hän katseli sitä aamusta iltapäivään. Siihen muutamat treffit ja exän piirittäminen. Pari iltaa viikossa kaljalla krapuloineen. Pari työkeikkaa. Yhtä työkeikkahommaa ihmettelin eräässä ravintolassa. Yksiä kaiuttimia kävi siirtämässä useampaan kertaan. Ruuvi silloin ja ruuvi tällöin. Henkilö jolla ei ole mielestään rahaa ja bussikorttia niin on erikoista, että käy tekemässä jonkin jobin ruuvi kerrallaan. No tietää ton, mitä on tehnyt ja ketä taas paaponut. Aivan sama.

Lupasi tuolit silloin ja tällöin. Tiedotteita koko ajan maatalolle menosta vaikka oli sopinut omistajan lasten kanssa. Kymmeniä peruutuksia siitä ja tästä ja taas onnistuu silloin ja tällöin. Sitten vihdoin lupasi tuolit tuoda. Oli ottanut kuvatkin niistä. Juu tuli hän kyllä, muttei tuonut tuoleja vaan varastooni täytettä laminaattipakettien muodossa. Olin ottanut kaverimoodin, muttei se vaikuttanut palveluspyyntöön vähentävästi.

Sain ruuvin vihdoin sohvan taakse, mutten sen vituralleen poratun tilalle. En siinä kohtaa kerta kaikkiaan enää jaksanut pohtia ruuvin paikkaa. Jatkuvaa vedätystä. Jatkuvia lupauksia ja lupaustewn rikkomisia. Luovutin. Anna olla ne vitun tuolit, mutta 500e maalaamisesta, jonka viimeistelyn jouduin tekemään itse, parista ruuvista ja paskasesta matosta on liikaa.

Toi ne tuolit kuitenkin tiistaina kun olin jo sairaslomalla. Kolme ihan nätisti maalattua mattalakattua, mutta yksi kiiltävälakkainen. Uskomatonta. Kuin voi kehua itseään koulutetuks tuohon hommaan, jos ei saa neljää tuolia maalattua niin, että olisivat samaa sarjaa. Ei vai onnistu. En edes tutkinut tuoleja kun ne tuli. mun piti keskittyä olemaan saamatta sydänkohtausta. Kädet tärisivät kirjaimellisesti ja en meinannut pysyä pystyssä. 

Jep. Niin kiva kuin Hermanni onkin niin maks 10min annoksina, max Alepan kassajonossa noi 20 vuoden välein ja parhaimmassa tapauskessa eri planeetalla kuin minä. Onneksi mä en ollut tunteilla niin mahdottomasti mukana, ettei tämä tosiaan niin iso menetys ole. Potuttaa vaan, että turhasta tuli liian iso stressi ja nyt stressioireilusta on mahdoton päästä eteenpäin.

Nyt mä vaan yritän parantua. Eilen sain puhelun työkaverilta ja verenpaine nousi taas uusiin sfääreihin ja kädet alkoi tärisemään. Onni oli kuitenkin kuulla, että uusi nainen, joka mun kimppuuni kävi syytellen oli taas mokanut ja syytti siitä mokastaan jälleen muita. Ja sai sopan aikaiseksi.