Nonnii.. Loma loppuu ihan hetikohta. Vielä siis viimeiset rutinat vapaudessa ennen happikatoa. 

Eilen siis lauantaina valikoin kahdesta tapahtumavaihtoehdosta Herttoniemen Block-partyn. Liihottelin sinne junalla ja metrolla ja näppärästi pelit kulkivatkin. Näihin kaikkiin tapahtumiin verrattuna nämäkin ihan passelia tavaraa, mutta roskiksia oli ihmeen nihkeesti. Oikeastaan ainut marinan aihe juuri sillä hetkellä, kun olisi ollut jotain pois heitettävää.

Alkuun chillailin bluesin tahtiin. Ei sitä voi kun hymistä mukana kun saa kuunnella musisointia heiltä, jotka sen oikeasti osaa. Nyt en tosin muista bändin nimeä. Saisi sen kaivettua vaan laiskottaa etsiä. Olen vielä lomalla.

Zuppailua alueella kuunnellen jotain muutakin tuntematonta ja vähän karaokeakin. Mahtaa olla kaiken kakofoniassa metkaa laulaa. Vaikka joskus itsekkin uskaltaudun niin nyt ei ihmeemmin houkutellut.

Sitten päälavalle napsahti Waltari. Kävipä tuuri. Ohjelmaa en ollut etukäteen katsonut ja aikataulullisesti osuin taas oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Napsin jotain tylsän tyypillisiä kuvatuksia bändistä, mutta sitten bongasin pitkällä rastatukalla varustetun nuoren miehen tanssimassa. Jospa tuosta saisi jotain irti. Hiippailin hissukseen lähemmäksi, mutta se rastis taisi haistaa aikeeni tai muuten vain siirtyä sivummalle. Mutta kappas vaan sattumalta huomasin edessäni jammailevan liuhutukan ja kuvaaminenkin sai uutta ulottuvuutta. Välillä sorruin jammaamaan itsekkin vaikka kuvaaminen on huomattavasti helpompaa liikkumatta. Se pitkätukkaheebo oli aarre. Hän ei edelleenkään taida tietää, että napsin hänestä ja bändistä monen monta ruutua. Välillä piti valita, että ottaakko hulmuavista hiuksista vaiko bändistä ja se taitaa joissakin näkyä. Kokeilin eri tekniikoita kaikessa rauhassa ja taas olin kotona katsellessa niin pirun tyytyväinen.

Keikka loppui ja puraisin perinteiset festarieväät ja alkoikin sataa. Sellainen kunnon sumutinpullosade. Kuulemma hyvää sienille, muttei niin hirmuisen kivaa kuivana pysymistä ajatellen. Sain sateensuojassa päähäni, että jospa sittenkin matkustaisi maailman toiselle puolelle Espoon periferiaan katsomaan tulitanssia. Tuumasta toimeen ja menoksi. 

Metroon, junaan, bussiin. Enää ei niin kauhean näppäräksi voi matkustamista kutsua. Matka kesti miljoona vuotta noin suurinpiirtein. Ajelin vielä pysäkinkin ohi ja löysin itseni jostain pöpeliköstä. Lähdin fiksusti oikaisemaan luontopolun kautta etsien Hanikan uimarantaa. Ainut ongelma, että ranta sijaitsi ihan toisella rannalla. Pitkin pitkospuita kuljin melko pitkään ja napsin kuvia kauniista maisemasta. Utelin ulkoilijoilta ja löysinkin perille. Ihailin muiden joukossa pientä kokkoa, jonka palomiehet laittoivat roihuamaan. Tunnelmallista.

Koomisuutta aiheutti makkaran ja vichyn osto. Nuori poika niitä myi ja sanoi hinnaksi yhteensä 5euroa. Tutkailin hinnastoa ja siinä hinta oli 1.50 /makkara ja limun hinta 1.50. Utelin, että eikös se ole kolme euroa. Ei kun kaks ja puoli. Vesi on 1e. Sitten toinen poika tuli auttamaan ja he suhlailivat rahojen kanssa äitinsä opastuksella. Jotenkin ne poitsut olivat niin hauskoja. Varmasti elämänsä ihan ensimmäinen kerta myymässä jotain. Noh sain makkarani ja juomani sopuhintaan ja odottelin tulitanssia.

Kun tanssi vihdoin alkoi nappailin muutaman kuvatuksen ja nautin esityksestä. Syksy alkaa kuukaudesta huolimatta olla pitkällä. Vähän vilutti ja onneksi löytyi hieman nopeampi reitti kotiin. Olin kotona vasta puoli kaksitoista.

Oli hyvä päivä. Sain paljon vaikka vaivaakin näin, mutta kannatti. Tulitanssikuvia katsellessa hieman kaipaan ns. osaamattomuutta. Silloin zäkällä onnistui tosi hyvin. Nyt osui muutama ihan ok, mutta sellainen särmä jäi uupumaan.

Kelailin aiemmin, etten saanut mitään aikaiseksi tällä lomalla, mutta sainhan sittenkin. Kävin Porvoossa, Loviisassa, Kotkassa, sienessä, Emmassa, Taiteiden yössä, Leppävaaran kirkossa, Herttoniemessä, Hanikan rannassa. Ja tänään vielä sirkusjuttuja lapsille katsomassa. Tosin se oli sama esitys, kuin Kaapelitehtaalla nähty. Pyöräillen, kävellen, julkisilla ja autolla. Potenut vatsavaivoja ja flunssantynkää. Onhan siinä jo tarpeeksi. Sitä lyhytelokuvaa en saanut tehtyä sekuntiakaan. Kohta alkaa tulla joko kiire tai luovuttamisen pakko. Toisaalta se ei ole minulle se ykkösjuttukaan. Katselin joitakin videonpätkiä, joita tuli matkanvarrella otettua. Voisi olla seuraavan kurssin aihe. Videoiminen. Ehkä.