keskiviikko, 4. joulukuu 2019

Ranta

Välillä huomaa ajatelleensa, että ihan kuin olisin ranta. Tai kuka tahansa voisi olla. Tutut, ystävät, puolitutut... Ovat kuin meren laineet. Laineen lailla lyöttäytyvät rantaan moikkaamaan, palatakseen oman virtansa vietäväksi. Joskus vanhoja tuttuja ajautuu rannalleni kauempaakin. Joskus taas joku kulkee rannan suuntaisesti. Kauempana, muttei kaukana. Tullakseen vasta sitten kun on valmis. 

Olen taas pari vanhaa tuttavaa saanut pyörähtämään tähän pieneen maailmaani. 

Toinen on ollut hieman mutkikas tapaus. Olen saanut todella ristiriitaisen kuvan tästä tutusta. Välillä on ollut fiilis, että tämä on ihan mielettömän sympaattinen ihminen. Kuitenkin pari kertaa olen ihmetellyt, että kun jotain on sopinut niin eipäs sitten ole onnistunutkaan. On saattanut jättää jonkin asian peruuntumisen siihen asti, kunnes itse asiaa kysyn. Pikkuhiljaa luovutin ja emme oikeastaan nähneet kuin vahingossa ulkoilulenkin reitillä. Ei minulla häntä mitään vastaan ollut, mutteipä sitä loputtomiin viitsi.

Nyt sairaslomalla huomasin hänen kirppisilmoituksen tavarasta, jota keräilen. Sovittiin kaupat ja toisi esineet kotiini ja keitän kahvit. Rupatellessa tajusin, että tämä ihminen on ihan oikeasti se sympaattinen tyyppi, josta pidän. Hänellä vain ihan oikeasti on ollut tarpeettoman vaikeaa jo pitkään. Kun yksi kriisi on joten kuten klaarattu niin on paukahtanut jotain pahaa taas eteen. Vahvemmallakin hiipuu ennen pitkää voimat ja se energia on mennyt hengittämiseen. Nyt hän voi paremmin ja niinkin hyvin, että nappasi lähtiessään lyhtyni mukaan. "Maalaan sen!" Siinä sitten katselin, kun lyhtyni lähti matkaan. Nyt se nököttää niin kauniina olohuoneessa. En raatsi enää säiden armoille laittaa. 

Toinen tapaus on ikiaikoja sitten tapaamani treffikumppani. Muutama vuosi sitten kävimme käppäilemässä Helsingissä ja hauskimmat tällit ikinä. Jokin kipinä kuitenkin puuttui, joten se siitä. Olen pari kertaa moikannut vastaan tullessa. Ennen leikkausta bongasin taas ja ilta vierähti mukavasti rupatellessa. Kuulosteli vointia tossa alkukankeutta potiessa. 

Päätin piiiitkästä aikaa mennä ihmisten ilmoille ja vinkkasin, että tuttuja olisi hauska nähdä. Tuli mukaan ja oli niin kiva taas höpöttää. Meillä riittää kyllä juttua ihan tolkuttomasti. Jotenkin mukavaa nähdä tuotakin. Jollain hassulla tapaa jopa kiinnostaa. Samaan aikaan kun joku juttu hänessä karvan verran tökkii.

Se on jollain tapaa helpottavaa tajuta, ettei se pikkusutinankaipuu ihan kokonaan jäänytkään jyrän alle. En kuitenkaan aio tehdä asian eteen yhtikäs mitään. En tosiaankaan aio nähdä vaivaa enää kenenkään eteen vain huomatakseni, että sitä nämä vain halusikin ja thats it. Pyh... Minusta on tullut mies. Nähkööt itse vaivansa. Valikoin sitten parhaat päältä.... Jos nyt ikinä semmoista tilannetta edes tulisi. Jos tulisi niin varmasti sitten aidolla meiningillä kuin niin, että pelkkää lööperiä puhuen saisi jonkun lauman palvomaan ja vois sitten itseänsä kehua.

Nojuu...

Selvisi tuossa muutama päivä sitten sekin, että minullahan on synttärit. Jalkaprojekti on ollut niin massiivinen, että on päässyt tämmöinen unohtumaan. Ei ressin ressiä siitä, että vanhenee. ehkä nykyään stressaan vain kasassa pysymisen mahdottomuutta. Ja kun tohtori on kursinut kasaan niin keskittyminen toipumiseen on vienyt kaiken huomion. En varmaan vietä mitenkään ihmeellisemmin. Ehkä könkkään tätä kilometri tunnissa vauhdilla parille. Sen verran, että voisi pukeutua ja meikata. Sunnuntaina lupauduin 50-kahveille.

Pieni karikko tähän pätkään on mahtunut.  Yksi tuttu laittoi viestiä, että miksi emme enää juttele (???) Ihmettelin hieman tätä kysymystä, koska hän ei itsekkään ole ottanut yhteyttä. Hekin, jotka lupautuivat auttamaan leikkauksen jälkeen, ovat painuneet maan alle. Pari henkilöä ovat jeesanneet omaksikin ilokseen. Se on ihan riittävä, mutta ystäväkseni itsensä nimittänyt kysyy, miksi emme juttele enää. Olishan tuo ollut ihan mukavaa, jos olisi vointia viitsinyt ihan itse kysyä. Mutta toisaalta kaikki yhteydenotto yleensä on painottunut hänen pahan mielen puintiin ja hänen tukemiseen. Kun panacodia on pakko popsia 1-2kpl 3 kertaa päivässä kera vahvan buranan. Ja kun särkyineen olet täysin motitettu kotiisi ja korkeintaan korttelin sisään. Kun siinä kaikessa ns. kärsimyksessäs ja liiallisessa yksinolossa kaatuu menneisyys päälle, etkä meinaa saada sitä pahaa oloa pois..... Olen sitten pirun paska ollut taas kun en ole ymmärtänyt ottaa yhteyttä henkilöön, jolla aina kaikki on paskaa ja keskustelu menee loputtomaan lohduttamiseen ja zemppaamiseen. Aina ei vain viitsi saati tule ensimmäisenä mieleen. Iso sori.

Tadadaa... Viimeksi hihkuin kepittömästä roskien viemisestä. Jouduin vielä kepukoita kuitenkin käyttämään. Mutta nyt olen ollut kepitön muutaman päivän. Hidasta, mutta eteen päin. Välillä takapakkiakin, kun liikaa kävellessä sattuu niin perrrk..., mutta levon jälkeen taas hitaasti eteenpäin.

Toi on metka toi polvi. Tunteen voisi kuvailla vaikka niin, että kuvittele joustamatonta jeesusteippiä polven ympäri niin, että se ulottuu reilusti taipeen yli molempiin suuntiin. Siihen teippiin ihan pieniä rakoja niin, että kun liikutat jalkaa koukkuun ja suoraksi niin se teippi vetää sitä ihoa kivuliaasti repien. Välillä enemmän ja välillä vähemmän. Ja sitten ajoittain sinne tiepin alle ilmestyy pieniä nastoja tai kovia riisinjyviä. Reisilihas tuntuu siltä, että se on jatkuvasti maitohapoilla. Niin tuolta se jotakuinkin tuntuu. Ainut vain, että minun "jesari" on nahan alla.

No se nyt toipuu aikansa, mutta tässä toipuessa tein hauskan huomion itsestäni. Minun on jo vuosia tehnyt mieli pukeutua naisellisemmin. No nyt on pakko pitää legginssejä, koska tiukat housut pahentaa paineen tunnetta polvessa. Farkut taas liian kovat haavan kohdalla. Leggarit ja tunika... Miksi en aiemmin ole näihin ihastunut. Näissä on ihan ältsin kiva olla. jos olisin ällikäs niin pidän tyylin.

sunnuntai, 24. marraskuu 2019

Jee! Jee!

Jeejee. Hilpaisin tänään etanavauhdilla, mutta ihan omin jaloin ilman keppejä, viemässä roskat. 

Pikkuhiljaa vaiko isohiljaa, mutta parantuminen etenee. Vaikka millimetri kerrallaan. 

Parin päivän sisäilmailu pakottaa tänään vielä ulkoilemaan. Ajattelin jättää kepit kotiin ja kiertää pari taloa. Juu. Otan alun rauhallisesti. Täytyy keskittyä siihen, ettei onnu. 

Pari päivää on tullut rötjättyä pakollisia jumppia lukuunottamatta kotona. Jotenkin olen ollut ihan mahdottoman väsynyt. Ihmekkö tuo, kun joka päivälle oli ramppaamisohjelmaa. Lääkekuurit alkoivat rassaamaan ja haavanhoito-ongelmat aiheuttivat stressiä.

Maanantaina kävin siis fyssarilla. Tiistaina menin poistattamaan loput tikit. Haava ei ollut vieläkään kiinni ja terveydenhoitaja pyysi lääkäriä katsomaan. Hitto vie se lääkäri tuli suoraan toisen potilaan luota. On avannut vähintäänkin kaksi ovea. Tuli tutkimaan haavaani ja tunki pesemättömät, desinfioimattomat, kumihanskattomat näppinsä haavaani. Olin kauhuissani ja  haukoin henkee, että meneekö sinne nyt lisää bakteereita. Ronkki sitä haavaa ja totesi, että tulehtunut on ja määräsi antibiootit. Sitten vähän tympeenä totes, että mun pitäisi olla leikkaavalle taholle yhteydessä eikä tänne. Terkka vähän puolusteli, että tässä oli tikinpoistosta kyse ja haava ei ollut kiinni. Noh terkka loi sitten hieman lisää huolta, että kyllä mun kannattaa heti soittaa hussiin, että miten tämän haavan kanssa nyt edetään. 

Sain sellaisen käsityksen, että nyt on tosi kyseessä ja kappas vaan olisi mentävä hussiin taksilla. 60-70e naps. Soitin vielä terkalle jälkikäteen, että onko se haava tosiaan niin vaarallinen, että mun on heti mentävä vai voisinko matkustaa seuraavana päivänä bussilla. Sovimme, että odotan pari päivää antibiootteineni ja menen sitten myöhemmin.

Noh... Parin päivän päästä haava oli mielestäni punaisempi ja kello oli kahdeksan illalla. Ei helkkari. En mä voi alkaa odottelemaan, että irtooko toi jalka kokonaan ja soitin taksin ja menin päivystykseen. Päivystyksessä lekuri katsoi, etti haavassa ole mitään vikaa. Se on ihan normaali siihen nähden, että sijatsee suoraan polven päällä ja paraneen näin ollen hitaammin liikkeistä johtuen. Ruma siitä kuulemma tulee, muttei huolta. Antibiootit ovat täysin turhia. Tuleppa sitten uudelleen, kun se koko polvi on ihan pnainen ja valuu ja kuume nousee yms yms. Ok. Taksi alle ja hurauttelin kotiin euron kuvat siintäen silmieni ohitse. 

Sinänsä se ei ollut turha reissu, että sain mielenrauhan ja nukuin ensimmäise kerran kuukauteen kunnolla. Sitä vain ihmettelen, kuinka erilaisia ohjeita ja reagointeja tämä koipi on tuottanut. Kun sairaalasta olin lähdössä leikkauksen jälkeen olin nelisen haavanhoito-ohjetta rikkaampi. Pähkäilin huonetoverillekkin, että kuinkahan tätä nyt oikeasti kuuluisi hoitaa, kun yksi sanoi, että heti voi suihkuttaa, kun kotia pääsen. Toinen sanoi, että siteitä ei ainakaan kahteen päivään saa ottaa pois ja kolmas oli sitä mieltä, että kolmeen päivään ei saa kastella. Juuri kun pähkäilyni sain päätökseen, tuli hoitaja ja kertoi vielä uuden version hoito-ohjeista. Sitten tikinpoiston yhteydessä ensimmäisellä kerralla yksi lekuri totesi vuolaasti vuotavasta haavasta, että ei huolta, hyvin menee ja toisella kerralla vähän tihkuvasta toi koipi oli suurinpiirtein amputoitavassa kunnossa. Toisin sanoen, että älä tänne tule näyttämään vaan hae hoitovastuu muualta.

Noh .. nyt tämän viikon olen hoidelut ihan omilla ohjeillani ja haava on niukinnaukin kiinni. Pirun kipeä se on. 

Jumppailua juu ja käppäilyä. Käväisin perjantaina katsomassa Pete Poskiparran esitystä ja parin tunnin istuminen oli kyllä tuskallista. Meinasin, että käväisen samalla ihmisten ilmoilla nauttimassa lasillisen, mutten sitten jaksanutkaan. Loppuviikonloppu on mennytkin lepäillessä. Jotenkin ei mitään isompaa vain yksinkertaisesti jaksa. Kepukoita olen pikkuhiljaa unohdellut paitsi aamuisin.

Se mentalisti oliaikas magee. Esitystä paransi viielä kotona katsotut klipit, joissa samoissa tempuissa esim korttien sijainnit olivat eri kuin esityksessä ja silti meni nappiin. Eli ei ole järjestetty juttu. Kai..

Voi jummi kun ei jaksaisi odottaa, että jaksaisi kävellä jonnekkin näyttelyyn. Saisi sielun ruokaa. Ja kroppa kaipaisi ihan kunnollista ulkoilulenkkiä. Vielä ne tlee, kun malttaa odottaa....

Olisi viikko sairaslomaa jäljellä. Tällä paranemisvauhdilla se ei ihan taida riittää. mutta tusskin kuukautta anna odottaa..

maanantai, 18. marraskuu 2019

Toipilaselämää

Voihan läähpuuh. Tein retken eilen kauppakeskukseen. Ajattelin säästää taksimaksuissa ja kävelin molempiin suuntiin. Perillä edestakaisin ja sitten vielä shoppailin itseni tärviölle. Normaali kymmenen minuutin yhdensuuntainen kesti nyt noin 45 min. Kyllä se muuten meni aika mutkattomasti, mutta käsiin tuo keppikäppäily käy jo kohtuuttomasti. Paluumatka puoleen väliin meni ihan ok, mutta ylämäen puolessa välissä alkoi jalassakin tuntumaan. Kädet olivat tulessa jo ennen lähtöä. Huilia välillä ja sitkeydellä perille. 

Tänään fyssarilla käyntiä lukuunottamatta, en taida mennä yhtikäs minnekkään. Virkkaan kaulahuivini loppuun. Siitä tuli hieman suurempi kuin luulin ja lanka loppui kesken. Aikas magee vaikka itse sanonkin.Lankaa eilen lähdin hakemaan ja mukaan tarttui muutakin. Joulukuusen koristeita. Pari torkkupeittoa. Kynttilöitä yms yms. Langan suhteen kävi tuuri, että oli enää kaksi kerää jäljellä. Oikeaan aikaan oikeassa paikassa siis.

Fyssarille mennessä meinasi ihan pikkuisen kiehahtaa. Kävin siis Jorvissa. Ilmoittauduin siinä pääovien lähellä. Luukun takana istui rönöttäen melko nuori tyttö. Etsin Kela-korttiani jo melko pitkään ja aloin olla varma, ettei se olekkaan mukana. Jäänyt varmaan toisen takin taskuun. Olin kuitenkin ojentanut heti passini tälle tyttelille. Tämä kuitenkin halusi nimenomaan Kela-kortin ja jäi odottamaan. Eipä auttanut kuin vain jatkaa penkomista. Ihmettelin, että eikö se passi käy henkkarina, kun se viimeksikin kävi. Käy se, mutta Kelakortti on kivempi ja nopeampi, koska siinä on viivakoodi. Muuten joutuu näppäilemään. Siis mitäihmettä??? Onko meillä todellakin sairaaloissa ilmoittautumisessa töissä lukihäiriöinen ja kirjoitustaidoton henkilö. Eli, jos seuraavalla kerralla menen vaikka luomen poistoon. Unohdan viivakoodillisen kelakortin niin tässä on suuri vaara, että kun tämä tyttö joutuu kirjoittamaan tiedot käsin. Vaelluttamaan sormiaan näppäimistön erimuotoisten kirjaimien päällä. Rasittamaan ranteitaan sillä voihan eri kirjaimilla olla pitkäkin väli... Jopa kaksikymmentäviisikin senttiä yksisormijärjestelmällä mitattuna. Niin siis vaara siinä, että kun hän on raahauttanut rannettaan viimeisillä voimillaan kymmenennen kirjaimen kohdalle ja mahdollisen numeron osuessa kohdille... (numerot ovat pahimpia. Ainakin omalla läppärilläni toiseksi ylimmällä rivillä. Siis kauempana itsestäni kuin pelkkä välilyönti.) ...niin voimat loppuvat kesken ja käsi romahtaa näppäimistölle jolloin hän vahingossa painaakin jotain näppäintä väärin ja ohjaudun suorinta tietä lobotomiaan. Luojan kiitos viivakoodista. Aamen.

Niin, joo onneksi löytyi se kelakortti viiden minuutin etsinnän jälkeen niin sai nopsaan hoidettua tuon ilmoittautumisen viivakoodilla.

Telkkarianti on ihan yhtä tylsää kuin ennenkin. Sitä olen vain ihmetellyt usein, että miksi meille esitetään tanskalaisia ohjelmia niin paljon. Aika usein vieläpä sellaisia jonninjoutavia. Dokumenttejä ihmisistä, jotka ovat ehkä Tanskassa tunnettuja, muttei kerro meille mitään. 

Aika vähän tulee telkkua varsinaisesti katsottua, mutta kuuntelen, koska se on seurana päällä koko ajan. Tanskan kieli kuulostaa kuitenkin niin pirun pahalta puhevialta, että joudun liikuttamaan kättäni ainakin puolimetriä pöydän päälle. Kohdistamaan kämmeneni kaukosäätimen kohdalle ja rasittamaan tällöin myös näköaistiani paikantamaan kapulan. Eikä siinä vielä kaikki... Joudun kohdistamaan käteeni aivan kohtuuttomia voimavaroja painaakseni nappulaa, joka vaihtaa kanavaa. Samalla tajuan, etten liikauttanut takalistoani ollenkaan ja saan ahdistusta läskistymisestä ja joudun väistelemään henkistä romahtamista. Ja koska henkinen romahdus aiheuttaa mässäilyä niin joudun raahautumaan viimeisillä voimilla jääkaapille hakemaan jotain puputettavaa... ja oravanpyörä on valmis. Eli eikö niitä Tanskalaisia ohjelmia voisi vaihtaa vaikka saksalaisiin välillä. Ja jumalanpalvelustyypit voisivat keksiä lauluihinsa enemmän sanoja. Noista rallatuksistakin menee hermo. Tosin selitys lienee yhdenlauseen hokemakappaleisiin on ollut, ettei sanoittajan viivakoodiin ole enempää sanoja mahtunut.

Tietenkin tämän burnouttiherkän nykyihmisen avuksi voisi teknologia kehittyä vielä pikkasen. Ainakin sen verran, että koton meillä roikkuisi sellainen viivakoodivimpain. Sitten vain veivaisi haluamansa viivakoodin vaikka telkkukanavanvaihtoon ja maailma toimis vähän helpommin ja nopeammin.

Sitten minä pohdin sitäkin, että onko aamuihminen sellainen, joka herää kyllä vaivatta aamuisin, mutta vihaa nopeita lähtöjä ja hektistä menoa aamuisin. Vaiko sellainen, joka herää vaikka aamu kuudelta juomaan kaffetta ja tämä rituaali kestää ainakin kolmisen tuntia..

Samma på iltaihmisellä. Onko iltaihminen sellainen, joka vain valvoo tekemättä mitään vaiko sellainen, joka on tehokas siihen asti, kunnes pää kopsahtaa tyynyyn.

Entäs ne jotka heräävät aikaisin ja menevät myöhään nukkumaan..

Tämä on askarruttanut jo muutaman päivän.

keskiviikko, 13. marraskuu 2019

Hohhoijjaa

Kylläpä on tylsäksi mennyt tämä oleiluni, ettei ole oikeastaan mitään erikoista kerrottavaa. Jotain höpinää ulostan kuitenkin, koska hiljaisuutta on ollut aika paljon kahden ja puolen viikon aikana.

Troppikuuri on haitannut jonkin verran keskittymiskykyä. Lukemista kokeilin ja kirjakin tuntui mielenkiintoiselta. Jotenkin se hetki on vielä kuitenkin tulematta, milloin siihen uppoutuisi kunnolla. Leffoja ei vain löydy tarpeeksi tarttuvia, että jaksaisi uppoutua niihinkään. Välillä olen nauttinut hiljaisuudesta laittaen telkkarin kokonaan kiinni. BB:tä seurasin. Oikeastaan se on ollut taustamölynä sillä aikaa, kun olen virkannut kaulaliinaa. Hassua, että melko yksitoikkoista toimintaa olen tehnyt kuin robotti. Sentään jotain saanut aikaiseksi. Tekele on melkein valmis ja siitä tuli iso.

Kokeilin äänikirjaa. Ensitapaamiseen osui "Idiootit ympärilläni". Tai jotain sinne päin. Mielenkiintoinen aihe, ihmisen käyttäytymisjuttuja. Kuuntelin tunnin ja diagnosoin itselleni totaalisen kyllästymisen monologiin. Värittömään puheeseen. En jaksanut keskittyä enää tekstiin vaan mielessä pyöri vain mielikuva jostain syystä 70-luvun väreihin sijoittuvasta Kai Lindistä, jättimäiset 80-luvun kakkulat naamalla. Aihe jäi kuitenkin kaivelemaan, joten voin vielä antaa äänikirjalle mahdollisuuden ja  koettaa vähän vielä imuroida sivistystä pienemmissä pätkissä.

Suklaahimo. Voi taivas. Empä ole ennen kokenut suklaasta nin isoa nirvanaa, kuin viime viikon maanantaina. Tilasin kauppa-asiat netin kautta suoraan kotiin. Itseasiassa todella kätevää. Vaikka palvelu hieman maksaakin niin aion käyttää hyödyksi useamminkin. Ainakin niin kauan kun on liikkuminen hankalaa. Sain kerralla kaiken sisälle kannettuna ja laatikoitten purusta tuli mukavaa puuhaa. Melkein väittäisin, että tulee jopa halvemmaksi pitemmän päälle, koska tilaaminen vaatii suunnittelua ja koska laskun näkee ostoskoria tehdessä koko ajan niin heräteostokset jää aika hyvin pois.

Tilasin suklaalevyn ihaneilla pähkinöillä. Se ei ollut heräteostos vaan suuri himotus. Jotenkin toipilaana kaikkien kipujen kanssa oleillessa, jotenkin suklaa on tuntunut luontevalta lohduttajalta. Varsinkin, koska mitä ilmeisemmin tohtori leikkasi myös tupakan pois. Olen polttanut korkeintaan puolitupakkaa vuorokaudessa ja sekin tuntuu liialta. Kivut, tupakan vieroitus, yksinäisyys ja lääkepöhnä on riepottanut henkistä puolta siihen malliin, että kun sain levyn käsiini niin suorastaan tärisin. Pala suuhun ja voi jukra. Ikinä en ole ennen saanut tuollaisia säväreitä. Endorfiinipaukku viimesen päälle. Koska tuosta suurjuhlasta on kohta kaksi viikkoa niin perjantaina olen luvannut hemmotella itseäni taas jollain herkulla. 

Meinasin todella käydä jollain pimeän puolella ja olo oli tosiaan ihan mahdottoman surkea. Nyt on parempi. Kävin tikinpoistoreissulla moikkaamassa myös tuttua samalla ja sain ihanaa sitruunajäätelöä. Kumma juttu, etten ennen pitänyt sitruunasta kuin sitruunassa ja kalan päällä. Sitruunajäätelö. Voisiko enää ilman elää... no juu, kunhan välllä saa.Yksi kaverini kävi kyläilemässä ja naapuri kantoi joulukuusen kellarista ja sain siitä pikkasen puuhaa. Laitoin jo valot. Koristeet vasta joulukuussa.

Sitten tein todella kummallisen huomion... Silmiin osui  eilen juttu koulukiusaamisesta. Osuu niitä aika usein, mutta jostain syystä nyt tuli mieleen omaa pikku koulukiusaajani ala-asteelta.  Minua pienempi tyttö jyräsi melko usein. Hyvin määräilevä ja tönikin joskus. Kerran tilanne eskaloitui niin, että pelotti ja ehdin jo panikoimaan, että miten tilanteesta pääsisi pois. Jännää muuten, että hänellä oli kaksoissisko ja he olivat kuin yö ja päivä. Myös ulkoisesti. No mutta tuli tämä suloinen tytteli mieleen ja googletin nimeä. Sen verran erikoinen nimi, ettei heitä ole kuin yksi ja tämä yksi löytyi. Ammattina psykologi. Hmm... Onhan se hienoa, että koulukiusaaja on löytänyt tällaisen ammatin. Ellei jopa erikoista. Ehkä tämmöinen esiin tullut tieto ei olisi niin ihmeellinen ellen olisi kuullut pari päivää aiemmin ystäväni pahoinpitelystä. Hän kävi kyläilemässä ja näytti valokuvia siitä mitä hänen uudehko suuri rakkautensa oli saanut aikaan. Jostain sieltä kuhmujen, verestävien silmien ja mustelmien takaa hämärästi tunnistin ystäväni. Tämä ihana poikaystävä oli mielenterveyshoitaja. Hmmm... Tämä ukkomies, joka kerjäsi aiemmin minulta huomiota ja kertoili kaupunkitarinat omina totuuksinaan niin kuin kaiken muunkin. Oli siis pelkkää valetarinaa joka suuntaan. Varmaan itselleenkin... Tämäkin oli mielenterveyshoitaja. Hmmm Tulipa mieleen, että tarvitaanko tosiaan tuolle alalle erityinen mielenlaatu. Kelailin tuossa, kun oli todella surkea olo, ettei terapia varmaan pahaa tekis ja saisi menneisyyttä pois ja taputeltua. Mistäköhän semmoisen sitten mahtaisi löytää, jolla ei ole tarvetta hakata, pettää puolisoaan tai ailistaa heikompaa ihan vain muuten vain.

Siinäpä mietteitä tähän hetkeen. Vielä kaksi yötä suklaatiin. Voi jummi tekisi mieli punaviinilasillistakin vaan vielä ei voi.

 

lauantai, 2. marraskuu 2019

Keppejä ja kärpäsiä

Pää on vielä hieman pyörällä. Polvi leikattiin maanantaina. Pienessä pyörteessä aika on mennyt muutenkin. Ensin yrittäen kuntouttaa jalka leikkauskuntoon. Siinä ilmeisesti onnistuen. Laittamalla koti siihen järjestykseen, että jos ei vaikka saa astua jalalla kahteen viikkoon niin kaikkea löytyy riittävästi. Ja sisältyipä tähän pienet hautajaisetkin. Jännittämistä, h-hetkeilyä ja nyt toipilasmeininkiä.

Olen itsestäni aikas ylpeä. Ja hämmentynyt ns. kyvystä ennakoida asioita, joista en kuitenkaan edes tiedä etukäteen. Kuntoilin melkeimpä joka päivä. Kuntosalilla ja uiden vaikka kuntoutus alkoi maistumaan välillä puulta. Ennen leikkausta se oli kuitenkin enemmän selviytymistä varten eikä lopullista kuntoutusta. Nyt olen jumpannut kivun sallimissa rajoissa. Pikkuriikkisen enemmän kuin mitä fyssari pyysi. Tai pyysihän se, mutta sellaisia lällärijuttuja. Suoritettu! Seuraava etappi kiitos. 

Ihmettelen noita aikaisempia hankintoja ja roskiin heittämättäjättämisiä. Löysin kierrätyshuoneesta aikoinaan tarjoilukärryn.... (Olenkohan kirjoittanut tästä jo...hmmm... No jos olen niin maailmani on tällä hetkellä niin tylsä, että kerron useampaan kertaan niin riittää juttua pidempään.)  Kärry oli parvekkeella kukkapöytänä vuosia, kunnes muutti tänä kesänä vessaan. Oikeastaan se oli matkalla takaisin kierrätyshuoneeseen tai yön pimeydessä roskikseen. Laiskuus tai saamattomuus vaivasi, joten homma jäi kesken. Hamstrailin pakkaseen annoksia arkea helpottamaan ja yhtäkkiä kekkasin, että saan kyllä kahvit keitettyä ja ruuat lämmitettyä, mutta millä mä ne kuskaan... No hitto se kärry. Hyvin on toiminut hommassaan. Vain kaksi kertaa on pyörät jumittaneet työntäessä niin, että kahvit ovat lentäneet pitkin pöytää. Mutta sekin ongelma ratkaistui jo aiemmin, kun muistaisi vain käyttää. Virittelin metallihengarista ja verhotangosta sellaisen vetimen, jolla vois kyllä työntääkkin. Nerokasta vaikka itse sanonkin. 

Oudoin säästämäni asia on ollut vanhan sängyn petauspatjan vaahtomuovi. 160 cm leveänä on vienyt aika näppärästi tilaa kellarissa ja olen monta kertaa kiroillut hiljaa ääneen, että miksi. Taas pitäisi yön pimeydessä paiskia hommia vaan siihen aikaan on aina pyjamassa, eikä viittis pimeässä kellarissa hiippailla. Hyvä niin. Kekkasin sellaisen ajatuksen, että sohvani on aika matala. Toisella jalalla nouseminen käy sille pitemmällä tähtäimellä raskaaksi. Millä siis korottaisin sohvaa. Heureka!! Leikkasin vaahtomuovin sohvaan sopivaksi ja sain korotettua melkein kymmenen senttiä. Sitä ihmettelen, että mihinkähän ihmeeseen olen mahtanut säästää vanhan sängyn sälepohjan. Jää nähtäväksi. Olen häkeltynyt jo nyt.

Yksi moka tuossa leikkaukseen valmistautumisessa oli, että ostin "seinät kaatuu päälle"- päiville jäätelöä. Yhtään ei jäänyt vaan maistelin vähän liian isolla lusikalla samantien kaiken loppuun. Ehkä ne seinät meinasi kaatua päälle juuri ennen leikkausta. Pari päivää ennen pelotti niin pirusti. 

Operaatio oli maanantaina ja tiistaina tulin kotiin. Jummi, mulla on noita enkeleitä. Sain yllättäen kyydin takaisin kotiin. Tarvittaessa saisin apuja. En ole oikeastaan tarvinnut kuin kerran kauppa-asioille ja samalla sairaslomalappusen kyyditystä. Leikkaus meni kai hyvin, koska henki vielä pihisee. Nyt odottelen, että melkein kaksinkertainen jalkani voisi palautua inhimilliselle tasolle. Haavan olen onnistunut kolauttamaan jo kaksi kertaa. Kerran pöytään ja kerran keppeihin.

Tuuria oli matkassa siinä, että heräämössä pötkötellessä.... Pirulaiset herättivät kesken kaiken kuntosalitreenien. Juuri kun olisin jalkoja alkanut veivaamaan.... Minulle osui todella miellyttävä hoitaja. Tunsin olevani joka solulla hyvässä hoidossa. Paitsi sen hetken kun hän oli tauolla ja tuurausta hoiteli täysin vastakkainen tapaus.  Hän kerkesi siinä hetkessä olla töykeä, hiippaili omituisesti luimuillen. Kuskaili papereitani tarpeettomasti sinne tänne ja lopulta jonnekkin kauemmaksi... paikkaan ei mihinkään. Miksiköhän. Kun pakostakin tarvitsin apua niin nakkeli niskojaan ja laiminlöi homman lopetuksen ja halusi enemmänkin unohtaa olemassaoloni. Hiippailusta päätellen, kyse ei ollut kuitenkaan kiireestä. Olin niin helpottunut, kun  oma hoitsu palasi. Sen kolmisen tuntia, mitä seurailin näiden touhuja, en voinut välttää mielikuvituksen laukkaamista ja sain melkoisen tarinan tästä hiipparihoitajasta kehitettyä. Alkoi jo vähän pelottaakkin.Vaikka enemmän kyllä viihdyttävää. Onneksi kaiken harmonian keskellä oli vain yhyt hetki antiauvoista aikaa. Kerrankin näin päin.

Tuuria oli matkassa lääkärin suhteen. Tuli heti ensi tapaamisella sellainen turvallinen olo. Hyvissä käsissä ollaan. Loppu on itsestä ja omasta aktiivisuudesta kiinni. Tuuria oli kämppiksen suhteen. Tultiin tosi hyvin juttuun ja aika meni sairaalassa nopeasti. Fyssarista en ole ihan varma. Käski tekemään vaikka mitä vaikka silloin kun on pökerryksissä niin minun mielestäni pitäisi vain silittää päätä ja ottaa osaa. Ja toivoa, että sitten kun jaksat. Ei tämä. Tämä pisti heti hommiin. Ihan vähän vain armoa antoi. No rökitän sen sitten seuraavalla tapaamisella. Otin meinaan jo kuminauhan käyttöön vaikka sen nyyssösliikkeitä olisi kai pitänyt hinkata kaksi viikkoa. Siinäpä sitten komentelee, kun osaan jo... muahhahhahaa ..ähä hähä.

Viime viikolla hiippailtiin hautausmaalla ja saateltiin tämä satayksivuotias vihdoinkin matkoihinsa. Harvoin tulee sellaista fiilistä, että olipa kivat hautajaiset. Nyt tuli. Siis tunnelma oli ihan oikeasti kiva. Leppoisa ja mukava. Kevyt. Ehkäpä siksi, että kaikki tiesimme mummon jo haikailleen pois pitkän aikaa. Ei ollut leskeä tai lapsia, jotka olisivat olleet surunmurtamina. Sellaiset huolivapaat hautajaiset. Ilma oli kaunis ja lämmin. Ruskan loppu tuli kauniisti auringonpaisteessa esiin. Kaiken kaikkiaan kaunista ja arvokasta kuten tilaisuuteen kuuluu. 

Muistotilaisuudessa ihmettelin järjettömän isoa kärpästä ikkunalla. Tuli heti mieleen, että siinä hän nyt katselee ja kuuntelee meitä. Kärpäsenä. Kuka niin väittää, että poismennyt tulisi aina perhosena. Ööö..Taidan itse olla se joka näin on ajatellut. Mutta miks ei muunakin. Jos miettii henkilöä niin kärpänen olisi osuvampi. Tehokkaampi ja nopeampi liikkeissään. Entinen maatalon emäntä.

Ajelimme serkkuni kanssa kotiin ja sekin oli mukavaa. Näemme harvoin ja kummasti tulimme juttuun kuin sisko ja veli. Ihan kuin nähtäisiin päivittäin. Hassu yhteys sinänsä, koska kaikki muut serkut ovat etäisiä.Luulin, että tämäkin. Pääsin kotiin ja kisuni karjui parvekkeen oven auki. Avasin oven ja kappas vain. Sisälle lensi ihan älyttömän kokoinen kärpänen. Se teki tupatarkastuksen. Juoksutti kissaa hetken ja katosi. 

Seuraavana päivänä menin töihin. Olin ruokalassa syömässä, kun lähelläni pyöri... Kyllä! Aivan järjettömän kokoinen kärpänen. Työkaverini huudahti ihan, että kuinka toi noin iso on. Olin hiljaa. Ihan kuin en tietäisi mistään mitään. Jos olisin sen sanonut olevan vain edesmennyt sukulainen, katoaa kyllä kohta niin olisin saanut böbin leiman. Parempi olla ihan hiljaa vain ;D

Sen koommin kärpäsiä ei pyörinyt missään niin kuin ei aiemminkaan...