keskiviikko, 30. joulukuu 2020

2020 Viimeiset rippeet

Tervemenoa vuosi 20. SEURAAVA!

Jos olen kokenut ihmissuhderintamalla omituisia vuosia niin tämä vuosi olikin kummallisin kaikessa muussakin. Ihan siis ympäripyöreän outo vuosi.

Vuosi alkoi jalkapuoli-kitumisella. Leikattu jalka oireili Bakerin kystaa. Kuntoutuminen hidastui ja sain siitä haukutkin. Ihan kuin olisin voinut asiaan vaikuttaa. No pitkin vuotta olen tän palautteen antaneen henkilön toimintaa seurannut ja taitaa olla aika erikoinen käsitys hänellä minusta olevan muutenkin. Ehkä pieni asennekorjaus olisi joskus paikallaan itse kullekkin. Peiliinkatsomista ei suinkaan kannattaisi välttää superihmistenkään vaikka täydellisiä olisivatkin..

Parisuhderintamalla oli pari hemmoa tyrkyllä. Toinen tahtoi vain sitä itseään ja kittasi kaljaa joka viikonloppu. Toiseen olin hirmuisen ihastunut, mutta homma karahti siihen samaan niin kuin aina. itsestäänselvyyteen. Koska olen nainen. Nöyp. En lähde näihin enään. joko mä olen saman arvoinen siis yhtä tärkeä kaikilla osa-alueilla tai en ollenkaan. Viihdyn niin hyvin itsekseni, etten tarvitse latistusmomentteja ollenkaan. ja mihinkään puolittaiseen en viitsi tuhlata sitä aikaa, minkä voin käyttää itseeni ja pieneen kissaani, joka on ollut pysyvin asia mun maailmassa.

Jalan kanssa oli paljon pelkoja. Kävelenkö koskaan enää kunnolla ilman kipua. Toipumisessa meni vuoden verran ja on se vielä säiden mukaan kipeä.

Kun jalka alkoi antaa sen verran periksi, että pääsin pienesti kivun kanssa eteenpäin, sain hommaksi kahden kuolinpesän hommat hoidettavaksi. voi taivas se oli stressaavaa. Ikivanhojen paperiasioitten toteuttaminen käytäntöön oli jotain niin käsittämättömän raskasta, että pariin otteeseen minulla meni voimat. Huomasin, että reagoin stressiin menettämällä pari kertaa totaalisesti virrat. Könkkäilin julkisilla Heinolaan, pankkeihin, kirjastoon, mummelilta anomaan valtakirjoja useampaan kertaan. Tuntikausia puhelimessa. Jankaten vakuutusyhtiöltä ohjeita. Jankaten sukuriitoja. kuunnellen haukkuja asioista, mitä ehkä saattaisi tapahtua, muttei tapahdu. Kuunnellen haukkuja, kuinka joku muu on antanut vääriä tilinumeroita, kuinka minua voitaisiin syyttää oikeudessa asioiden pitkittämisestä odotellessa perunkirjan vahvistumista, mihin en voinut vaikuttaa. Kuuntelin kuinka pitäisi selvittää kirjallisesti pankin ottama kahden euron palvelumaksu tai joutuisin siitä mahdollisesti oikeudelliseen vastuuseen. Kuuntelin huudot verojen maksusta ja siitä, että minun olisi pitänyt apu ottaa vastaan henkilöltä, joka olisi apunsa laskuttanut. Kun huutoihin "VIRHE!" siellä täällä, pyysin, että voisiko osoittaa ne virheet tarkemmin ja kirjallisesti, että olisi helpompi sitten tehdä oikaisuja. Koko homma työllisti niin totaalisesti, että en kykenisi etsimään virheitä joiden olemassaoloa en edes tiedä. Olsi helpompaa, kun osoittaisivat ne niin hoitaisin asiat loppuun. Kappas vaan kun vaikenivat. Kunhan oli halu vain valittaa ja hankaloittaa elämääni. Vuoden parhaimpia asioita oli, että pääsin näistä sekopäistä eroon. 

Kun kuolinpesien hoito hetkeksi rauhoittui, alkoi Korona-aikakausi. Se vyöryi kuin scifi-leffa päälle. Hillitön pelkotila, koska asiasta ei tiedetty vielä mitään. Oli pakko kulkea julkisilla töihin ja se hirvitti. Onneksi ajankohtaan osui talvilomaa ja pieni lomautussessio. Lomautus oli paikallaan. Sai hetken hengittää ilman pakkoa julkisilla kulkemiseen. Vaikka viihdyn yksin niin nyt se oli jotenkin päällekkäyvää. koska ei voi valita mennäkkö ihmisten ilmoille vai ei. Telkkarikin hajosi, joten se hiljaisuus oli melkein tainnuttavaa.

Jotenkin sitä on vain hypännyt kriisistä toiseen. Juhannus oli upea ja kesälomalla sain kaivattua lepoa. Kävin pikkureissun vuosiin. Vaikken Savonlinnaa kauemmaksi mennytkään niin se reissu ja visiitti Turkuun tekivät niin hyvää, etten muista, milloin olen nauttinut niin paljon ja rentoutunut. Eikä mitään sellaista, että olisin saanut hetken päästä päin pläsiä. Ikään kuin kompensoiden saamaani hyvää.

Kesän jälkeen, kun koronakin palaili lomalta, alkoi taas kiristymään tämä tauti-kurimus. Lakkasin käymästä oikeastaan missään. Uimiset ja ravintolat jäi. Löysin onneksi uuden projektin. Asunnon etsintä. Löysin, hain ja sain. Siitä alkoikin sitten uusi kurimus. Projekti kesti vajaan puoli vuotta. Koska innostun aina liikaa niin aloin pakkaamaan samantien. Asuin pahvilaatikoiden keskellä hyvän tovin. Voi taivas, että alkoi keskeneräisyys puuduttamaan. 

Ennen muuutoa vielä pikkukriisi päälle. Tätini, äidin siskon ottaessa yhteyttä, jokunen arpi repesi auki. Itkin aivan hurjasti viikon. Ihan kuin tyhjentääkseni sisäisen tunkioni vanhan asunnon lattialle. Koko vuoden kriisit, ahdistukset, odottaminen, muuton stressaaminen yms. Tuli kerralla ulos.

 

Muutto. Vihdoin. Heräsin seitsemältä ja pakkasin vihoviimeiset tavarat. Pakkasin kisunkin matkaan juuri ennen kuin muuttomiehet tulivat. Sitten soitin taksin ja me lähdettiin alta pois uuteen odottelemaan.

Taksista tulikin mieleeni edellisillan episodi tuttuni kanssa, joka on taksi-kuski. Oli aiemmin Facebookissa pyydellyt, että tutut käyttäisivät häntä, jos taksia tarvitsisivat. Keikat olivat niin vähissä. No pistin tietenkin viestiä, että olisiko aamulla yhdeksältä käytettävissä, muuttokyyti parilla paketilla ja kissa.. Vastaus olikin melko kummallinen. Yllätyys... Tämä hemmo vastasi, ettei pysty lupaamaan onko käytettävissä, koska tolpalla menee odottamiseen tuntikausia ja kun vihdoin tulisi niitä vähiä kyytejä niin olisikin jossain muualla. ...........................................Niinkömitä? Työnsin hämmennyksestä pulpahtaneet silmämunat takaisin kuoppiinsa ja vastasin, että ei väkisin, onnea tolpalle, että keikkoja piisaa. Kerroin tietenkin piruuttani, että minne olen menossa ja keikka olisi hänelle ollut hyvä. Vastasi oitis, että kyllä hän voi sinne heittää. Sorryt, meni jo. Soitin aamulla random-taksin ja se oli ihan asiallinen kyyti. Hei hei Leppävaara. En tohtinut tutulleni vastata, kun uteli, että miksi niin kauas muutin, että Leppävaarassa on tuota outoa logiikkaa tullut jo sen verran paljon vastaan, että on aika muuttaa muualle. Onneksi se outo logiikka ei kuljettanut minua uusiin maisemiin. Tiedä vaikka se outous olisi tarttunut tännekkin.

Odotellessa muuttokuormaa olin hetken, että voi hel....Majoitin kisuni makkariin. Siellä istuskellessa olin aivan, että voi ju...voi paska. Mitähän tästäkin tulee. Tienoo on rauhallinen. Nyt voin sanoa, että naapureiltakaan ei kuulu mitään, mutta... Makkarin ikkunan viereen on laitettu ränni, mikä paukkuu todella kovaa. Kuin hitossa täällä voi nukkua. Siis miksi?

Muuttomiehet tuli ja meni ja viritin sängyn makkariin. Nukuin kokonaista neljä tuntia. Nukahdin paukkeeseen ja heräsin siihen. Ei. Ei ikinä enää tällaista. Raivasin olohuoneeseen tilaa ja siirsin sängyn sinne. Makkarista tuli harraste-, jumppa-, meikkaus-, pukeutumis-huone. Olohuone on niin iso että sänky mahtui sinne kivuttomasti. Muistan kun nukuin omakotitalossa kuorsauksen ja ränninpaukkeen välissä. Ei. Aion nukkua vastedes hiljaisuudessa. Laitoin asiasta vikailmoituksen. jos asialle voisi tehdä jotain. jos ei niin elelen näin. Olkkariin mahtuu vielä kivuttomasti sohva, telkkari ja ruokapöytä ja pari kaappia. Silti täällä on tilaa hengittää. 

Muutama päivä meni tyhjentäessä laatikoita. Hommailin aamusta iltaan ja unohdin välillä syödä. Olen kuitenkin niin onnellinen tästä asunnosta. Pikkuvioista huolimatta tämä on sellainen hyvän tuulen koti. Täällä on helppo hengittää. Ja keittiö. En osaa edes pukea sanoiksi, kuinka ihanaa on touhuta siellä, kun siellä näkee. Valoa on nyt jokapaikassa riittävästi.

Kävin siivoamassa edellisen asunnon, eikä se ollut käyttämättä kuin kaksi päivää. Astuin sisään ja aloin siivoamaan. Siellä oli loppua happi. Pölyä ei ollut niin paljon kun olisi voinut olla. imuroin usein pakettien keskellä ja nukkuessa lattialla viimeisen kuukauden niin oli pakkokin. siellä ei vain toiminut ilmastointi.

Joulu tuli ja meni. Kasasin kiireellä joulukuusen. Laitoin valot ja kukat. söin jouluruokia ja nautin viiniä. Suklaata söin liikaa. Olin aivan poikki. jotenkin en kerennyt fiilistelemään joulua tänä vuonna. Pakkasin eilen kuusen pois. Ehkä sitten ensivuonna uudelleen. Jotenkin nyt haluaisi fiksailla kodin sellaiseen normiarkeen, johon sitten joskus laitan koristeet uudelleen. Tietenkin hajotin ruokapöydän ja jouduin tilaamaan uuden. kunhan se tulee niin homma voi jatkua. Taulut odottavat vielä jonkin aikaa paikkaansa. Parveke odottaa kesää ja kukkiaan. Pikkuhiljaa. Nyt ei ole enää kiire.

Oli hullu vuosi. Hassuinta on, että esimerkiksi kevät tuntui lottovoitolta. Jokaikinen auringonsäde, valkovuokko, uusi pieni koivunlehti. Kaiken kaoottisuuden keskellä elämä kuitenkin on jatkunut ja sen on tuntenut jokaisessa solussa. Nyt odotan taas kevättä ja mitä se tuo tullessaan. 

Tervetuloa uusivuosi uuden elämän alussa uudessa kodissa. Jos kohtalo ja tulevavuosi voitasiin pikkudiili tehdä, voitaiskos? Jos jonkun mielestä en ehjää kotia, missä voi hengittää, olisi ansainnut niin pistäs piruuttas se epäilijä kokeilemaan samanlaista rumbaa paikkaan missä kaapinovet tippuu niskaan. Jos jollekkin on tämä aiheuttanut kauhean kriisin niin toivoisin henkilön saavan käsiinsä viivottimen. Sillä viivottimella voisi sitten mitata onneni aiheuttaman pettymyksen syvyyden. Jos kuoppa on liian syvä niin sille ei vuosi uusi, tai kohtalo tai minäkään tuskin mahda mitään. Tippukoot sinne. 

Poks ja kippis!

 

lauantai, 12. joulukuu 2020

Erään aikakauden loppu ja uuden alku

Vielä viikko ja vihdoin pääsen aloittamaan uutta eloa uusin maisemin. Pääsen tutkailemaan itse Espoota helpommin alueilla, jotka eivät ole entuudestaan tuttuja. Olen innoissani muutosta. Helpottunutkin. Aika näillä kulmilla tosiaan päättyy. 

Muutin tänne eksäni mukana. Hänen lapsuus maisemiin. Olen seurannut Leppävaaran kasvua peltomaisemista täyteen rakennetuksi "suurpikkukaupungiksi" kaupungin sisällä. Kesti monen monta vuotta, ennen kuin aloin edes viihtymään Leppävaarassa. En kokenut paikkaa omaksi. Eron jälkeen aloin pikkuhiljaa tutustumaan paikkoihin paremmin ja olin jonkin aikaa hullaantunutkin. Onhan täällä palvelut ja luonto lähellä. Mutta sitten ihmisiä tulikin liikaa ja alue on aika böbivaltaista. Aloin väsähtämään. Ja tosiaan asunto alkaa rapistumaan silmissä. Tarkalleen ottaen 18 vuotta näitä kulmia. Heippa vaan! Tervetuloa uudet näkymät.

Hassu fiilis muutenkin. Ihan kuin vaihtaisin koko elämän johonkin muuhun. Höhlä ajatus, koska kuljen itse itseni mukana siihen uuteen. Kuitenkin sellainen helpottunut ja positiivinen tunnelma kaikin tavoin. 

Kaikista hassuinta on sellainen, että negatiiviset sukulaiset poistuivat tänä vuonna maailmastani. En aio pitää yhteyttä, koska he ovat niin sekaisin. Yhdistävä tekijä taitaa olla alkoholi. Osaksi kai heidän menneisyys. Huomasin, että olen ollut heille vain henkilö, johon oksentaa pahan olon ja pettymykset. Kaikki ovat olleet katkeria jostain. Eniten kai isäni koulutuksesta. Minä olen sitten läsnä olevana saanut kaikken sen katkeruuden niskaani. Oiva kohde. Heiltä kaikilta on myös puuttunut sellainen kiintymyksen tunne kohtaani. Sellainen, mikä on ollut heitä kohtaan. Että on osa perhettä ja sukulainen, tärkeä. Tutustumalla historiaan on helpopmi käsittää nykyisyyttä. Kaikkea ei kuitenkaan ole pakko sietää, varsinkin, jos eivät osaa käyttäytyä. Sitä sonnan määrää mitä olen ottanut vastaan ja tyhjästä... Ei kiitos enää.

Olen yrittänyt käsitellä äitisuhdettanikin vuosien varrella. Pitänyt itseäni huonona ihmisenä, koska en ole kelvannut hänellekkään. Nyt tapahtui kuitenkin pieni ihmeen poikanen. Olemme alkaneet pitämään äitini siskon kanssa yhteyttä. Vaihdoimme pikakuulumiset muutama vuosi sitten. Jotenkin se sitten vain jäi kiireitten jalkoihin. Nyt olemme pitäneet yhteyttä toista viikkoa tiiviimmin ja eilen juteltiin puhelimessa.

Ihana tunne, että hän on aidosti kiinnostunut ja ollut kauhean surullinen, että yhteys katkesi aikanaan. Hän oli saanut oman osansa äidin käsittämättömästä käytöksestä ja juttelu avasi aika paljon asioita. Tunnistin saman tunteen, kuinka sisaruksen lapset ovat tärkeitä vaikkei heitä näkisikään.Tunnistin sen saman tunteen, kun halu on ollut tuntea läheisyyttä sisareen, mutta on suljettu pois. Ja ilman järjellistä syytä. Elämä on ihmeellistä. Parempi myöhään, kuin ei milloinkaan. Jos kolme poistui niin sain yhden tilalle ja mukavan. Se riittää.

Voi kun matkustaminen olisi mahdollista niin kävisin näitä sukulaisia moikkaamassa.

 

keskiviikko, 25. marraskuu 2020

Kumma-uni ja höhlät haaveet

Näin erikoisen kummaa unta. Ehkä pelottavaakin. En muista, mitä kaikenkaikkiaan tapahtui ympärillä. Missä olin ja mitä tein. Sillä ei ole merkitystä. Ajattelin unessa, että mitä on olla kuollut? Samassa lakkasin vain olemasta. Heräsin, koska säikähdin niin pirusti sitä, että lakkasin olemasta. Olin itselleni itsessäni tyhjä. Kun heräsin, sydän hakkasi tuhatta ja huomasin olevanikin elossa. Pohdiskelin hereillä asiaa enemmän. Ehkä kuolema itsessään ei olekkaan niin pelottavaa. Poistuu vain pois. Lakkaa olemasta, eikä sitä sure sen jälkeen itse ainakaan enempää. Ehkäpä kuolemanpelossa onkin pelko siitä, että mitä sen jälkeen. Jääkö, jotenkin roikkumaan kivussa tai jotain. Mutta ei. Sen jälkeen ei vain ole olemassa, kun tietoisuus lakkaa. Opetin näin itselleni ajatukset pois kuolemanpelosta. Mitä sitä etukäteen edes pohtii. Asiaa, johon periaattessa ei voi vaikuttaa.. Aika ei ole vielä.

Haaveilen höhliä. Kesästä, että voi pukeutua kesämekkoon. Mikä ihme siinä on, että aina haaveilee ajasta puoli vuotta eteenpäin.Keväästä, kesästä... ja samaan aikaan lumesta. Kovin on ristiriitaista. Noh, hienoa jos saadaan lunta niin voin katsella ikkunasta kesämekko päällä leijailevia jalkarättejä. Oi, riemuitsen jo nyt

Välillä haaveilen ajasta vanhaan "hyvään" aikaan. Oikeastaan siitä, että kykeni menemään vapaasti. Vaikkapa Helsinkiretkeilystä ja siitä, että pystyi astumaan vaikkapa kahvlle, syömään tai baariin lasilliselle ilman sen kummempia pohtimisia maskeista tai viiruksista.  Jotenkin kaipaa sellasisia sisustettuja baareja, missä on verhoilut loosit ja tummanruskeita muhkeita puupintoja. En tiedä, miksi niitä kaipaa, mutta olisipa kiva rojahtaa istahtamaan ja kuunnella vaikka elävää musiikkia ja imuroida joka solulla tunnelmaa. Kuunnella puheensorinaa ja ehkäpä seurailla jotain jäännää tapahtuvaksi.

Kaipailen tavaroitani, jotka ovat vieressäni laatikoissa. Onneksi ne saan omille paikoilleen jo kolmen viikon päästä. Jemmailin pieniä punaviinipulloja, suklaarasian ja kynttilöitä muuttolaatikoihin ihan sillä ajatuksella, että, jos meinaan unohtaa joulua varten hankkia niin varmasti on varalle. Ne riittää siihen harmoniaan.

Ehkä tätä aikaa muistellaan muutaman vuoden päästä aikamme kriisinä, mikä toivottavasti on takana päin. Onhan viime kevään ankeuskin, jonka jälkeen kesän vapaus tuntui paratiisimaiselta. Onneksi ei mikään räjähdä vieressä ja voimme pitää valoja kotona päällä, eikä sotilaat hae vankileireille yms. Eikä meidän ihmisoikeuksia tallota niin kuin joskus on täysin överisti tehty. Välillä on hyvä muistuttaa itseään, että meillä on oikeastaan kaikki ihan hyvin. 

Pääsin vihdoin katsomaan tulevaa kotiani viime viikon maanantaina. Oi että, taidan olla rakastunut. Siellä oli niin paljon säilytystilaa, että melkein pyörrytti. Aivan ihanat ikkunat antamassa paljon enemmän valoa kuin nyt, vaikka ilmansuunta on sama. Rakastuin keittiöön, mikä tulee olemaan asuntoni paras paikka. Minun piti vain tarkistaa puutteet ja viat, mutta viivyin varmaan tunnin, enkä meinannut malttaa lähteä pois. Hauskaa oli myös huomata, että hormoonit hyrisee edelleen. Kaveri, joka tuli asuntoa näyttämään niin voi jösses kun oli söötti. Höpistiin siinä lyhyessä hetkessä niin paljon, että, ei hänkään meinannu lähtee mihkään. Keplottelin itselleni kuitenkin oman hetken. Hih hih... Elämän pikkuriemuja on ajatella, että viikon päästä käyn uudelleen tarkistamassa asunnon niin toivottavasti sama heppu on taas piristämässä päivää. 

Iha höhlä mä oon :)

sunnuntai, 8. marraskuu 2020

Kaamea matto-gate

Päätimpä eilen reipastua taas tässä "koti pakettiin"- projektissa. Oli vuorossa maton pesu. Pari viikkoa sitten pesin talon pyykkituvassa isomman ja nyt pienemmän maton. Pienempi on kuitenkin sekin sen verran suuri ja paksu, ettei parhaimmissakaan unelmissa mene koneeseen.

Heräsin ajoissa ja kaappasin rullan kainaloon aamulla jo yhdeksän kieppeillä ja marssin letkun ja harjan päähän. Onni on pyykkitupa, missä voi tosiaan lattialla pestä. Tilaa riittää ja lattiakaivot ovat vieressä. 

Huuhtelin viimeisiä huuhteluita, kun ovi avautui. Naapurirapun jeppe tuli kurkkaamaan pesukoneen vapautta. Hihkasin, että vapaa on ja mä peseskelen vain mattoa ja se on valmis ihan kohta. Heppu pakkasi koneen täyteen ja laittoi sen päälle. Minä kääräisin puhtaan maton rullalle ja jätin valumaan. Poistuimme paikalta.

Ei siis mitään draaman aineksia ollenkaan. Puuhailin kotona ja alkoi jotenkin ahdistaa pyöriä näissä samoissa nurkissa.Mitä muuta voisin tehdä. Laskin maskit ja päätin lähteä Amos Rexiin. Taidenäyttelyssä voisi olla väljää ja nyt kaipaili jotain pään ja sielun ruokaa. Hyppäsin junaan ja matkailin Helsinkiin. 

Voi rähmä. Amokseen oli perinteinen maailmanympäri-jono, joten ei kiitos. Kävi mielessä kylläkin, että mahtaisikohan kyseisessä museossa onnistua visiitti ilman ärripurria ja turhia jonotteluita. Ei onnistunut mennä edes jonoon. Kurvasin metroon ja toteuttamaan plan beetä. Elikkäs toinen vaihtoehto oli tuttu ja turvallinen, aina varma WeeGee/Emma. Tosin jouduin metron takia taas pakohuone-peliin ja sain taas tehdä hommia, että pääsin Tapiolassa Ainoasta oikealta puolelta ulos. Tai ylipäätään ulos.

Emma-kierros oli virkistävä Kamu-kierroksen kera. Päätin maskin kanssa heiluneena kävellä kotiin ja se oli hyvä päätös. Matkaa kierrellen sieltä täältä taisi tulla noin kuusi kilometriä. Ihan sopiva matka, eikä jalka nikotellut yhtään. Bongailin matkan varrella jouluvaloja ja luontopolkuja. Olo oli aivan sfääreissä, kun lähestyi kotia. 

Harmonisen fiiliksen pyörteissä päätin nappasta maton kotiin kuivumaan. Johan päivän aikana joku naapuri oli saanut mattoni olemassa olosta täyden slaakin ja oli hakannut kissan kokoisilla raivokirjaimilla minulle viestin: "MATTOJA EI SAA PESTÄ PESUKONEESSA!!!!!!".

Niinkus mitä ihmettä??? Harmoniani repeili päältäni kuin laho oksa. Reagoin ehkä suhteettoman suuresti jonkun toisen tyhmyyteen, mutta vastasin lappuseen tismalleen samanlaisilla kirjaimilla: " MATTO ON PESTY LATTIALLA JA ON OLLUT VALUMASSA. ENNEN KUIN ALKAA KEUHKOAMAAN NIIN VOISI MIELUUMMIN KÄYTTÄÄ PÄÄTÄNSÄ HUOMATAKSEEN, ETTEI MATTO EDES MAHDU PESUKONEESEEN!!!!!!

Pihisin ja puhisin, koska täysin tarpeeton huutoteksti oli täysin tarpeeton. Samalla toinen naapurini tuli pyykkäilemään ja alkoi heti puolustelemaan, ettei hän ole sitä lappusta kirjoittanut, mutta oli huomannut sen kyllä. Totesin siinä harmonianromahduksen syövereissä että kyllä mä olen tyytyväinen, että pääsen tältä alueelta pois, kun toi täyspäisyys tuntuu olevan täällä päin katoava luonnonvara. Johan näitä kummaoivalluksia on 18 vuotta ihmetellyt. (Toivon ja vaadin tervepäisempää ympäristöä).

Jotenkin ärsytti koko illan vaikkei tuota olisi oikeastaan tarvinnut sen enempää miettiä. En ollut tehnyt mitään väärää ja jaku päätti ulostaa idiotisminsa ilman syytä. Mutta enemmän kuin se lappu, ärsytti kai se, että millään et voi suojautua hyökkäyksiltä. Jumaliste vaikka hautautuisi bunkkeriin satojen kilometrien päähän siviilisaatiosta niin eiköhän joku urpo sinnekkin eksy ja saa päähänsä nostaa jostain metelin olemassaolostani tai bukkerin edessä olevasta lapiosta. Tai vaatii muuten vain mahdottomia tai sitten vain kusasee vaikka vahingossa päälle, muttei pyydä anteeksi, kun huomautan asiasta. Ihan mitä vaan, mistä ikinä voi kukaan nostaa meteliä. vain mielikuvitus on rajana.

Noh tänään on ollut uusi päivä ja katkaisin saamattomuuden ja tylsyyden ulkoilulenkillä. Ulos mennessä kävin uteliaisuuttani kurkkaamassa, että onko se lappu vielä pyykkituvassa. No ei ollut, vastaus on mennyt perille. Mutta varauskirjassa oli "älynlahja ihmiskunnalle"- tyypin kommentointia.

Se aamuinen heppu, joka tuli pyykkäämään yhdeksän maissa, ei ollut kirjoittanut erillistä varausta kirjaan. Varmaankin, koska kone oli vapaa. Koneessa näkyy myös jäljellä oleva aika ja ilmeisesti hepulla ei ollut tarvetta muuhun kuin yhteen koneelliseen. Tämä kommentoija oli rustaillut useaksi tunniksi kysymysmerkkejä kysymyksen kera, että onko kone varattu tälle ajalle vai ei. Alueelle, minkä joku muu olisi voinut varata sen jälkeen, kun koneessa näkyvä aika on päättynyt. Tai hän olisi voinut varata koneen itsekkin tätä samaista logiikkaa käyttäen. Joskus joillekkin tuntuu tosiaan yksinkertainen asia olevan niin vaikeaa, että täytyy läväytellä lappuja ja huomautella vain omassa päässä tapahtunutta vääristymää. 

Yllättävää, että tämänkaltaista tapahtuu todella paljon muuallakin, eikä vain meikän talon pyykkituvassa. En tiedä, onko sitten ajankohta sellainen, että jengi sekoilee, mutta jotenkin ei omakaan pinna niin ihmeemmin jaksaisi mitään ylimääräistä turhaa.

Nauratti, kun olen seurannut BB:tä ja siellä on lennellyt nimityksinä sieniaktivisti, pankkiaktivisti, shortsiaktivisti.... Nykyisessä talossani taitaa olla pyykkitupa-aktivisti.

 

Aaarrrgh, kun pinna alkaa olla kireällä. Olispa jo joulukuu. Nauttisin joulukuusen kaunedesta. jouluvaloista ja ja ja ja 

keskiviikko, 4. marraskuu 2020

Olen vissiin ollut kiltti...

Kasvava pakettivuori kielii selkeästi siitä, että saan hurjan määrän paketteja jouluna. Huomasin pakkaillessa kuitenkin, että meikäläiselle kolme kuukautta on pikkaisen liian pitkä aika muuttotouhuihin. Innostuin pakkailemaan puoli asuntoa ja nyt kaiken keskellä tuntuu, että taidan matkustaa tosi kauas, koska matkaa on vielä puolet jäljellä. 

Onneksi pikkuetappeja on matkan varrella. Puolitoista viikkoa niin näen vihdoin, minne olen matkalla. Koska talo on uusi niin täytyy tehdä ensitarkastus.. Jotenkin kaipailisi joulujuttujen esillepanoa. Valoja ja muuta. Noreipas kuukausi niin pääsen taas kartalle kalenterijuhlissa.

Huomasin pakatessa, että oikeastaan pärjäisi vähemmälläkin. Muutamalla astialla. Vähemmällä vaatemäärällä. Oikeastaan kaikella. Paitsi ilman joulukuusta ja valoja ei pärjäisi. Eräs päivä sain vimman, että nyt on pakko saada jotain somaa ja ihasteltavaa. Hyppäsin bussiin ja kävin rustassa ihailemassa pikkuruisia joulukyliä. Hurahdin sellaiseen joulukuusikoristeeseen, missä on taloja kuusen alla. Kiva reissu se sekin oli. Ihmettelin tosin itsekkin sitä päättäväistä puhinaa, että nyt on vain pakko saada jotain.Ihastelin pari päivää ja pakkasin nekin uutta kotia varten.

Tässä vanhassa kodissa on vieraillut porukkaa varmaan enemmän kuin koko asumisaikana. Koomisia kohtaamisia aiheutti pari naishenkilöä, jotka kävivät katsomassa asuntoa. Toinen ei ollut niinkään hauska vaan hankala. Vaati pästää täysin eri aikaan kuin muut ja ei auttanut vaikka yritin sanoa, että olen ollut iltavuorossa ja aamupäivä ei millään sopisi. Siivoaisin mielelläni heräämisen jälkeen. Olin varoittanut kissasta allergian varalta edellisenä päivänä. Jankutti aikansa omaa aikatauluaan (työtön). Kuulemma on käymässä uimahallissa vieressä ja on pakko päästä kello silloin ja silloin. Eipä auttanut kuin hypätä sängystä imurin varteen. Kun nainen saapui niin alkoi kovalla äänellä vuodattamaan allergiastaan. Ei varmaan pysty tätä ottamaan, mutta haluaa nähdä myös pyykkituvan jne jne. Siinä me sitten pyörittiin koko talo ympäri hänen paasatessaan allergiastaan, ettei tätä kuitenkaan varmaan ota. (Hiljaista murinaa).

Toinen nainen oli kiva tyyppi. Höpötettiin niitä näitä. Myös asunnosta ja ennen kaikkea hänen vaihdevuosistaan. Ei ainakaan tarvinnut vaivaantua tntemattoman visiitistä.

Pari muutakin käväisi ja tarkastaja ukko. Kisuni suuttui sille, kun syytteli lauteiden raapimisesta. Alkoi sähisemään, mutta lopetti kun se ukko sanoi, että mulle et ala sähisemään. Jätti onneksi lauteet laskuttamatta. Vaihtoon ne jokatapauksessa tulevassa rempassa menisivät kuitenkin. Se oli ihan kohtuullinen kohtaaminen, koska maksettavaa tuli vain se, itä oletinkin. Maalaamaan en täällä vitsi enää alkaa niin menkööt rahalla.

 

Jännää muuten, että tämä toinen koronakurimusaika ei ole ollut niin ahdistavaa, kuin keväällä. Maski naamaan matkustaessa ja kaupoissa ja pirusti käsienpesua. Enään ei kävellä päälle väkisin. Alkaa vain vähän väsyttämään koko aihe. Oikeastaan se valinnan vapauden puute.Kaipailee asioita aiemmasta. Tiettyjä juttuja, mutta tyytyy kuitenkin siihen mitä on nyt. Olisihan se nastaa ajoittain istuskella jossain metelissä seuraamassa ihmisiä, mutta nyt täytyy kehittää muuta touhuamista. Onneksi voi ulkoilla.Ja haaveilla uudesta kodista. Uneksia lyhyemmistä työmatkoista ja joulun tunnelmasta.

Jännää on tuon jalan kanssa elelykin. Välillä se on ihan uskomattoman kipeä. Viime viikolla töistä tullessa meinasi hyytyä mäen kiipeäminen kipuun. Muuta kun en siinä kohtaa avuksi keksinyt niin päätin hengittää syvään. Muutaman kerran. ja kappas, kun kipu lievittyi ja pääsin kotiin asti. Happi. Se on se. Täytyy vain saada hapekasta verta kehoon niin se auttaa kummasti. Kuulostaa varmaan ihan böbille, mutta toimii ja nyt olen ulkona työmatkoilla henkitellyt syvään muutaman kerran ja jalan alkava kipuilu rauhoittuu saman tien.

Välillä olen päässyt metsään ja sienestämään. Toissa viikonloppuna olimme metsäreissulla kaverini kanssa monta tuntia. Paistettiin makkaratkin. Oli kyllä ihanaa. Viime viikonloppuna oli upea sumu ja toi aivan oman fiiliksensä pimeässä lenkkeilyyn. Löysin vihdoin omaankin kulutukseen ulkona olevat kuntoilulaitteetkin ja en edes ajatellut sen kummemmin, kun olin jo tehnyt sarjat kaikissa laitteissa. Sain aivan mielettömän virtapiikin voimailuhetkestä. Salilla kun ei ole viitsinyt käydä aikoihin. Ehkäpä se tästä rullautuu. Jos vielä Amerikan pressakin vaihtuisi niin olishan se plussaa.