sunnuntai, 12. syyskuu 2021

Kirkuminen kirkastaa keuhkot

Jes... Tapahtuma! Vihdoin! Sävärit!

Meikäläiselle, joka eläytyy elokuviinkin niin Iikweekin kauhujutut olivat kyllä ehtaa adrenaliinipaukkua. Elikkäs Linnanmäellä seikkailua. Ensiksi astuin Motelliin. Seurana muutama jonossa seuraavaksi tullut nuori. Jotenkin ihania olivat, kun pelkäsivät kädestä toisiaan pitäen. Minä itsekseni. Sain säikkymällä herkästi muutkin kirkumaan. Se koko juttu oli hyvin tehty. Pääsi ihan mukavasti teeman tunnelmaan elävien näyttelijöiden säikyttelemänä. 

Sydän pamppasi Motellikierroksen päätteeksi siihen malliin, että oli pakko mennä rauhoittumaan kummitusjunaan. 

Tänä vuonna Zombie-kujan kauhut olivat kohdallani vaisuja. Meinasin joutua yksin menemään, mutta koppasin kaveriksi takanani seisovasta pariskunnasta miehen mukaani. Nainen ei uskaltanutkaan tulla. Pikkasen pliisu oli lukuunottamatta kohtaa, missä zombie istui keskellä kulkuväylää. Kun sitä piti ohittaa niin pisti kädet esteeksi. Hitaasti avasi toisen puolen ja pelotti ihan oikeasti mennä ohi. 

Kauhusirkus ei niin pelottanut, koska edellisen vaunun pelottelut näkyivät selkeästi ja yllätyksiä ei tullut aiempaan kertaan nähden. 

Kammokuja olikin sitten musiikkeineen vaikuttava alusta loppuun. Viime metreille asti.. Hauskaa kuunnella itsekkin, kuinka oma ääni rääkäsee kunnolla tahattomasti. 

Hellyttävintä oli seurata zombie-pariskunnan hortoilua pitkin Lintsiä. Siinä oli jotain sellaista, että ajattelin jo, että jos vihdoin kerran elämässä löytäisi jonkun, jonka kanssa menisi naimisiin asti niin eiköhän se kuolo korjaa yllättäen ja jäämme yhteiselle matkalle raahustamaan kuin päämäärättömät surkeudet. Jotenkin niin samaistuttavaa vaikken varmaankaan naimisiin edes mene ennen kuin kuolo korjaa. Seuraavaa elämää odotellessa.

Jotenkin oli niin nastaa palloilla ja bongailla juttuja. Muutaman tunnin tallailusta jalka ei tosin taas tykännyt. Alueella pyöri myös örkkibörkkejä ja varsinkin yhden olemus kroppineen oli vaikuttava. Ihan kuin suoraan jostain Tähtiensodan örkkibörkki-kaataloogista. Liikkui niin sulavasti ja jäntevästi nostellen lapsia kuin höyheniä... huoh... olen vaikuttunut.

Nyt on ollut mukavaa viettää sadepäivää kynttilän valossa. Saatan tehdä jopa ruokaakin kohtapuoliin. Maalailin pikkupaikkauksia seinään, joka maalattiin aiemmin. 

Vähän vielä vaivaa aukinaiset asiat parista asiasta, mutta eiköhän nekin asiat tasaannu, kun saa ääniyhteyden kysymysmerkkejä tuoneelle taholle. 

 

lauantai, 11. syyskuu 2021

Vihdoinkin mastiaisia "normaalista"

Koko viikon olen ollut pahalla tuulella. Ehkä hieman väsynyt edellisen viikonlopun hommailusta maalla. Ehkä jalkakivun tuomaa ärtymystä. Kyseenalaistin jo tätä Hermannihommaakin ja sihen on syynsä. 

Jalassa taisi olla tulehdus päällä, koska lääkekuuri ja lepo auttoi. Eilen perjantaina aloittelin omaa viikonloppuani ja pääsin kuin pääsinkin rentoon tunnelmaan. Ei siihen tarvittu kuin sauna, saunaolut, pikkasen pitsaa ja paljon kynttilöuitä. Kevyt leffa pyörimään ja taas oli fiilis normalisoitunut suorastaan hymyasteelle.

Tajusin, etten ole viettänyt kokonaista viikonloppua vain itselle ja omiin juttuihini heinäkuusta lähtien. Tämä tekee hyvää. 

Ehdin jo meinaan ihmettelemään tätä Hermannijuttua. Olemme viettäneet aikaa yhdessä aika paljonkin yhtä ylityöviikonloppua lukuunottamatta. Kuitenkin meno on välillä painottunut touhuamiseen. Siis siivoiluun, maalaamiseen, pihan raivaamiseen. Viekkuun olen päässyt nukkumaan ja on ilmeisesti halunnutkin seuraa, mutta jotenkin siitä puuttuu sellainen, mitä itse tarvitsisin. Oma-aloitteinen kosketus. Välillä tuntuu, että, se olen minä joka halaa, minä, joka antaa suukon jne. Joskus vain tarvitsisi sen pienen eleen, että halu olla kanssani tulisi muutenkin kuin viestinä kutsu luokse tai tulla käymään. Ja sitten seuraan sivusta, kun esim. kotia siivotaan. Joskus olisi nastaa, että se fiilis olisi viestin jälkeen siinäkin kohtaa, kun olen paikalla. Hoksasin juuri äsken, että näin on ollut kaikkien miesten kanssa. että kun en ole läsnä, olen tärkeä. Kun olen läsnä niin silloin ollaan niin mahdottoman väsyneitä ja aletaan touhuamaan jotain ihan omaa juttua mihin ei aina pääse edes mukaan. Olen vain motiivi, osa jotain johonkin, mihin en ehkä sitten kuulukkaan. Hieman skitso fiilari tällaisesta. No nyt on ollut noita projektejakin, mutta olenko sittenkin vain mahdollisuus vain työhommeleihin vai olenko ihan omana itsenäni tarpeeksi. 

Viihdyn mainiosti seurassaan, mutta väkisinkin mietin.... Ehkäpä ne vanhat asiat pulpahtaa mieleen... Että inspiroinko siivoamaan ja järjestelemään kotia olemalla paikalla muistuttamassa, että maailmassa on muitakin naisia ja tässä järjestyy paikat heitä varten. Onhan hän luottamusta kasvattanut kertomalla asioistaan enemmän, mutta se luottamus hieman kärsii niin kauan kun  on profiili aktiivisena nettideittailun puolella. Sitä minä mietin paljonkin. Eikö hetkeksi voisi laittaa sitä pois ja tutkailla tuleeko tästä mitään vai ei. Välillä käyn jossain mielen sopukoissa ja olen huokaillut itsekseni, että ole kiltti, älä tee minulle enään sellaista, mitä silloin joskus. Rehellisyys kannattaa aina, jos niikseen tulee.

Olen tätä ihmetellyt ääneen jo parikin kertaa, muttei kuulemma etsi seuraa. No sittenhän sen voisi pistää hetkeksi edes piiloon. Jo ihan vain silläkin, ettei tarvitse sitten syytellä, että minulla on jännitteitä heittäytyä mihinkään tunnejuttuihin mukaan. Se jännite johtuu vain ja ainoastaan tuosta. Voisin meinaan olla kuluttamatta aikaani turhaan, jos olen vain varalla siihen asti kunnes jotain parempaa löytyy. Jo pelkkä ajatus tällaisesta asetelmasta saa kuristusotetta kurkustani. Ei ihan hirmuisen reilua. 

Noh, ärtsyilin viikon ja nautiskelin perjantain. Aamulla kun heräsin niin olen ollut täynnä tarmoa. Ajattelin, että hommaan taas salikortin. Olen jumppaillut aamulla menemään ja piru vie se tuntuu hyvältä. Nautin pimeistä illoista. ja aamusta, ettei aurinko paista liian aikaisin herättelemässä. Pimeys on tervetullutta. Jotenkin rauhoittavaa.

Sitten bongasin Linnanmäen Iikweek- mainoksen. Sinne! Tarttukoon rutto, kuppa tai pumppernikkeli. Ihan sama tuonne minä aion mennä. Hetkeksi kokemaan jotain elämystä joka solulla. Pelkäämään ja nauramaan yhtäaikaa. Kävin kaksi vuotta sitten ja fiilis käynnin jälkeen oli niin magee, että ajattelin tehdä perinteen. Noh, niinkuin kaikki menot mitä löysin ja ajattelin, että tulisi jokavuotiseksi hauskaksi katosivat hetkeksi. Nyt vihdoin pääsee tapahtumien makuun. Olen kahden vaiheilla, että ottaisinko kamerankin mukaan. Sen kanssa olisi kyllä kiva kulkea vaikka vähän painaakin.

tiistai, 7. syyskuu 2021

Jalkapuolen ramppausretkeilyä

Aiemmin olin ylityöviikonloppua viettämässä työpaikalla. Iltavuorosta aamuvuoroon maanantaiksi taisi olla liikaa jalalleni. Se on kipuillut jo pari viikkoa enemmän ja nyt oli pistettävä stoppi tallailuille ja hain troppikuurin ja pari päivää sairaslomaa. Tuo turpeinen kökkökasa kulkee kyllä mukana, mutta saa nyt rauhoittua pari päivää. 

Vanha talo sai huomiotaan. Käytiin Hermannin ja kaverinsa kanssa touhuamassa. Jotenkin koomista, että sähköjen toimivuudesta ei olut tietoa. Toimi sittenkin pienen väännön jälkeen. Onneksi, koska kaikki työkalut olivat sähkökäyttöisiä. 

Rakas painepesuri... Siitä ei hirveästi ollut apuja, koska johdot eivät riittäneet. 

Tulet saatiin leivinuuniin ja Seuraavalla kerralla täytyy laittaa lämmöt päälle heti. 

Minun piti siivota. Sain pahimmat hiiren papanat pois lakaistua, mutta pintojen pesuun en päässyt koskaa ongelmaksi koitui vesi. Kaivon vesi, mikä on ollut seinoneena yli kymmenen vuotta, haisi niin pahaalle, että minkään peseminen sillä ei houkuttanut mitenkään päin.

Taisin kuitenkin saada työmaan. Talon entisten asukkaiden siivous taitaa viedä useamman viikonlopun. Sain sentään saunan siistimmäksi. Lattialle oli valunut muutaman sentin kerros eristepurua. En ole ikinä ennen siivonnut saunaa lapiolla. Nyt sekin neitsyys sitten meni.

Parasta reissussa oli elävä tuli. Ressasin, että miten se tehdään ja minne. Että olisiko mitään, mistä rakentaa grillauspaikka. Isoja rautapatoja löytyi kuitenkin peräti kaksi kappaletta. Puuta yllin kyllin. 

Kaikki jotenkin järjestyi ikään kuin itsestään vaikkakin pientä säätämistä olikin sähköjen ja vesien kanssa.

Kävin sienessäkin ja palkinnoksi ahertamisesta löysin tatteja. Ikinä en ole tattien kanssa osunut samoille huudeille vielä silloin kun ne ovat syötävässä kunnossa ja tuommoista määrää.

Ainut mitä mietin, että mahdoinko saada liian ison kakun purtavaksi. Käteinen kun alkaa loppumaan ja pelkästään kulkeminen meinaa olla haasteellista. Ja työmiesten palkka. Ruokaa söisi muutenkin. Se ei ole niin paha. Jouduin kuitenkin hankkimaan tarvikkeita. Pitäisi varmaankin sopia talon omistajan kanssa pientä pelisääntöä. Muuten talkoilu tulee itselleni kalliiksi.

Opin tälläkin reissulla itsestäni jotain uutta. Kuin myös Hermannistakin. Hitto vie mun arvostus on noussut ja hän on uskomattoman ahkera ja kiltti. Jotenkin nautin siitä komentelusta, kun ei meinaa välilläluottaa, että minäkin ällään jotain. Ittestäni tosin huomasin, etten sittenkään kaikesta tiedä kaikkea ja opettelin luottamaan muihin, että he tietää.

Nyt pientä jalkaparantelua ja kotihommia ja odottelua seuraaaan kertaan. Tuskin maltan odottaa.

lauantai, 21. elokuu 2021

Rakkauden huumaa

Olen rakastunut. En malta odottaa, että pääsisin hipelöimään sieluni kyllyydestä. Rakkauteni kohde on vain hieman hankalasti tavoiteltavissa. Olen jo suunnitellut paljon yhteistä puuhaa. Matonpesua ja muuta pikkupuuhaa. 

Ongelmana on vain taas auto ja aikataulu. Jotenkin se on aina ongelmana jokaisessa suhteessa, mistä innostun. Tutustuin jo alkulomasta vastaavaan. Kypsyttelin mielessäni mahdollisuuksia ja nyt olen huormion pyörteissä päätökseni tehnyt. Kyllä. Tätä suhdetta täytyy jatkaa.

Olen plarannut kataloogeja Tinderin tyyliin. Jotkut käyvät kukkarolle. Tiedän. jospa tyydyn kuitenkin kohtuullisiin korvauksiin. Liian halvalla ei kannata edes yrittää, ettei lopputuloksena ole kelvoton yksilö. Ainahan siinä niin käy. Meinasin postimyyntisutinaakin, mutta, jotenkin valikoiminen suoraan manuaalisesti tunnnustelemalla paikan päällä lienee paras vaihtoehto. Voi samalla miettiä letkun pituuksia ja lisävarusteita siinä hetkessä, kun löydän sopivan.

Aaah... Painepesuri! Haen sinut heti kun hetki koittaa ja voimme aloittaa ihanan, tosin kosteahkon yhteisen eämän.

keskiviikko, 18. elokuu 2021

Vallan kumouksia

Mistäköhän nämä ihmeelliset sattumat oikein syntyy? Kuka näitä tehtailee? Tämä on se ikuisuusaihe, mitä olen pohtinut niin kauan kuin muistan. Siis nämä mihin ei voi vaikuttaa ja asiat vain pompsahtavat eteen. Poikivat lisäsattumusta ja tulevasta ei voi tietää kuin fiilispohjalta, että piruvie. Näin tämä pitääkin mennä.

Sattumusten sarja alkoi oikeastaan juuri ennen lomaa. Tumpsahti se kesämökin siivous nurkan takaa, mistä jo kirjoitinkin. Homma homeineen oli sitä luokkaa, että aivoihini juurtui ajatus, että ikinä en ala siivoamaan kenenkään, en kenenkään mökkejä, koteja, en mitään. Kotejakin olen raivannut ja kiitokseksi olen jotakuinkin aina saanut vittuilut päälle. Mahdolliset pettämiset silloiselta seurustelukaverilta. Aikoinaan todellakin siivosin kahdeksan vuoden paskat ja kiitoksena totesi, että olis voinut kolmen euron kukkakimpun tuoda kiitokseksi, muttei viitsinyt. Nyt tämä mökkisiivous loppui kuin seinään, kun pahimman painajaishomman jälkeen alkoi nillitys kuinka hirveä olen. Lähinnä kyydistä, että pääsen kyllä näppärästi bussilla tai pyörällä jos ei ole sikakuuma. Toinen oli valmis hakemaan, mutta virhe tapahtui siinä, että kysyin, meinaako mennä kotiinsa pesemään pyykkiä ensin niin voisin sitten tulla vaikka sinne suoraan ja touhuta kotona sen ajan jotain omaa hommaa. Olin siis viimoisen päälle V..mainen ja tein asiasta hirmuisen ongelman ja manipuloin tätä kaveriani kuuntelemaan puhettani tämän kysymyksen tiimoilta. Että näin.

Noh kesähän eteni ensiksi viikon rentoutumisella. Sitten sattumalta tapasin Pelle Hermannin menneisyydestä. Hänen kanssa olen hengannut nyt enemmän ja vähemmän. Jotenkin touhu on ollut erilaista ja paljon normaalimpaa. Ehkäpä siitäkin syystä, että itse olen rauhoittunut ja tajunnut asioita vähän toisella lailla. Houmioin sellaisen hassun jutun, että olen itsekkin ihan huippukömpelö ihmisten suhteen  ja ihmissuhteissa ja välillä tosiaan voi punnita ja muokata sitä omaa ajattelutapaa joustavammaksi. suosittelen muillekkin. 

Myönnän, että hetkellisesti tuli ahdistus siitä, että mitä tämä on? Ja superpelko siitä, että tapahtuuko taas uudelleen samaa mitä aiemmin? Kestäisinkö? Oikeastaan se suurin huoli tuli siitä, että jos nyt putoan tuohon ihmiseen ja hän romauttaa taas pohjalle niin juutunko omaan luolaani sitten lopullisesti. Jotenkin tuokin on oppinut ilmaisemaan oman tilantarpeensa katoamatta kokonaan elämästä niin olinkin sitten helpottunut. Hyvä juttu. Silloin kun kommunikointi pelaa niin romahduksiakaan ei synny. Menipä tämä asia mihin suuntaan tahansa. En edelleenkään tiedä mitä tämä on vai onko vain hyvää kaveruutta. Kuka sen tietää ja tarvitseeko analysoidakkaan.

Sitten siihen seuraavaan ihmetykseen. Olin käynyt mummelin luona, jonka perintöasioita hoitelin viime vuonna. Ehdotti kulmien talaa virnuillen, että enkö mitenkään voisi käydä maatilalla. Jos vaikka suostuisin kesää siellä viettämään.Asiaa oli ehdotettu lukuisia kertoja. Minä, autoton, joka olen ajanut viimeksi kohta kolmekymmentä vuotta sitten.... Ei hirmuisesti nappaa. Paikasta oli lapsuudesta enemmän ankeusmuistoja käärmeineen. Ei nappaa. Noh nyt velmu ilme ja Hermannin olemassa olo sai minut lupaamaan, että voin käydä kurkkaamassa, jos Hermanni suostuu kuskiksi. Muita vaihtoja ei oikein ole. Kysyin asiaa ja tämä suostui. Ja se reissu toteutui viime viikonloppuna.

Ajellessa hoin niin kuin melkeimpä joka kerta, että en taatusti suostu siivoamaan. En varmasti. Pääsimme paikan päälle ja siitäkin huolimetta, että paikka oli täysin umpeen kasvanut niin pelkästään ulkona aloin innostumaan. Pelkäsin avata talon ovea, että millainen katku sieltä pöllähtäisi. Ei millaistakaan. Tutkailimme taloa ja piru vieköön se oli ikäisekseen hyvässä kunnossa siihen nähden, että siellä oli käyty viimeksi kymmenen vuotta sitten. Siisti hiirenpapanoita ja pientä ajan tuomaa pölyä lukuunottamatta. Innostuin vielä enemmän, mutta samaan aikaan huokailin, että harmi, ettei tänne taida toiste päästä. Sisuskalut taasen jotenkin arvaili, että ehkä sittenkin. 

Oli nastaa nähdä myös Hermannin innokkuus tutkaillessa, että mitä kaikkea korjattavaa siellä olisi. Lähetin mummelille videoita paikasta ja pihan kunnosta ja vihdoin ymmärsi, miksi häntä ei sinne ole kukaan kiikuttanut. Ei siellä huonojalkainen yksinkertaisesti pääsisi minnekkään.

Siinä pyöriessä mietin, että ei tässä taida olla vaihtoehtoja kuin päästä jollain ilveellä siivoamaan.

Ajelimme hiljaisuudessa takaisin ja huokailin vain mielessäni, että piru vieköön, jos tuollaisessa paikassa pääsisi oikeasti touhuilemaan ja pitämään paikkoja kunnossa vaikka ihan silläkin mielellä, että siellä voisi olla hommailuja vastaan.

Kun pääsimme kotiini ja lämmitettiin sauna niin sitten tuli Hermannilta pulinaa. Ehdotti, että kysyisimme Mummelilta, että voitaisiinko parin muun kaverin kanssa mennä ja pistää piha kulkukelpoiseksi, korjata kriittisimmät asiat talvea vasten. Sitten saataisiin mummeli käymään ja pohtimaan, että mitä hän sille paikalle haluaisi tehdä. Mun sydän suli täysin. Onhan siinä hirmuinen homma, mutta se että asiat menisivät eteenpäin ja talo mahdollisesti saisi jatkaa historiaansa ja tiedä vaikka, että voisi siellä käydä uudemmankin kerran. Mummeli totesi, että pistä pojat töihin. Voilá!

Olen aivan täpinöissäni. Olen valvonut innosta öitä, että pääsisi touhuamaan niin, että hiki virtaa. Kivaa seuraa mukana. Olen yön tunteina pohdiskellut nukkumapaikkoja, muonitusta, työjärjestystä itselleni. Ehkäpä jo viikon päästä päästään tositoimiin. Paras hetki lienee se, kun saadaan kärrättyä mummeli tiluksilleen muistelemaan ja pohdiskelemaan ja päättämään asioista. 

Se, että törmäsin Hermanniin nyt, pääsin paikan päälle käymään nyt, samalla järjestyi työmiehet nyt. Ja nyt on se hetki, kun pitääkin viimeistään alkaa tapahtumaan, koska yhdestä ovesta on jo kasvillisuus hiippailemassa sisään.

Vallan on hauska ajatuksena sekin, että kun olen niin periaatteissani järkähtämätön, etten ikinä ihan varmana en tule koskaan ikinä ikinä siivoamaan kenenkään huusolleja niin se jämäkkyys poksahti samantien taivaan tuuliin. Kumoutui kertaheitolla suoraan marjapuskaan.