torstai, 30. maaliskuu 2023

Tämän blogin loppu

Sain tänään tiedon, että maailmassa on ainakin yksi huolestunut kansalainen. Kasvoton tuttu. Sitä en tiedä, kuuluuko siihen poppooseen, joka rakastaa ajojahtia, jossa olen ollut se jahdattava. Eikä sen ole niin väliäkään.

Tämä huolestunut kansalainen on ilmineerannut huolensa minun uupumuksesta. Tai oikeastaan ei niinkään minusta vaan niistä asioita, jotka tämän ovat aiheuttaneet. Näistä ei saa kertoa nimettömänä eikä suurpiirteisesti. Noh opin nyt sellaisenkin säännön, mitä mihinkään ei ole kirjoitettu.Tämä suuri huolestuminen todisti vain sen, että olen ollut liikaa aivan väärien ihmisten ympäröimänä. 

Nyt kohti uutta. Niin muuton, kuin muunkin suhteen. Siksipä päätän tämän blogin tähän. Melkein kymmenen vuotta tänne on tullut kirjoiteltua niin iloista, suruista kuin ihmetyksistäkin. Tämä on ollut kanavani kauan. Tavallaan osa minua, mutta koska multa on viety terveys, kohta talous niin annetaan nyt sitten tämäkin. Ehkä se helpottaa huoletukseen. Ehkä vähän harmittaakin, koska tämä huolestunut, mutta utelias kansalainen ei saa kahvipöytään mitään kerrottavaa. 

Ehkä jatkan jossain muualla, toisella nimellä. Ehkä kirjoitan vain itselleni tai luettavaksi kokonaisen kirjan. Mistä sitä ikinä tietää minne maailma vie. 

Olen toiveikas. Tulevat muutokset ovat järkälemäisiä, mutta luulen, että pääsen kohti..... En tiedä parempaa, mutta ainakin jotain uutta ja jotain ihan muuta. Siitä tulevasta en voi ikävä kyllä kertoa täällä. Tiedä vaikka, joku huolestuu liiallisista pisteiden käytöstä. Lähinnä sellainen, joka minut tuntee ja kokee, että olen kohdistanut liiallista väkivaltaa näppäimistöäni kohtaan ja pahoittaa siitä mielensä. Enhän voi vastata koko maailman suhteellisuuden tajusta tai sen puutteesta. Enkä järjen käytöstä tai käyttämättömyydestä En edes halua. Onneksi jotain fiksuuttakin on maailmassa ja tuudittaudun siihen ajatukseen.

Kiitokset näistä vuosista!

sunnuntai, 26. helmikuu 2023

Hurahdus

Lötköttelin saamattomuuden rajamailla uppoutuen sohvaani. Mikäpä muu kourassa on ollut kuin puhelin. Selailin Youtubesta viherkasveihin liittyviä videoita ja sitten keksin käydä kuuntelemassa jonkin radiossa soitetun kappaleen. Sitten loputon määrä eläinvideoita. 

En muista mikä sai hakemaan Masked Singer Suomen esityksiä. Oliskohan ollut Mikko Leppilammen Pakkanen-hahmo, mitä lähdin kuuntelemaan. Siitä pidin jo silloin kun näin ensimmäisen kerran. Kuuntelin ne kaikki ja pari muutakin. Tohtori-hahmoon en aiemmin ollut syventynyt, mutta ajattelin vilkaista senkin. Olin nähnyt joitakin ylistäviä kommentteja Marko Hietalasta ja Tohtori-esitysten jälkeen aloin koluamaan lisää niin Nightwishiä kuin muutakin.

Kumma juttu. Ihmettelin pitkin viikkoa. Olen Nightwishiä kuullut ja tiennyt jotakuinkin otsikkotasolla missä mennään, mutten ollut koskaan syventynyt biiseihin paremmin. Miten voi olla mahdollista edes? Noh, kaipa oma elämä on ollut sen verran vuoristorataa ja energiasyöppöjen ympäröimää, että keskittyminen varsin mahtipontisiin kipaleisiin on ollut lähes mahdotonta. Laulajavaihdokset ovat kai olleet osasyynä myös. Kun totut yhteen ja se muuttuu niin kiinnostus on hieman lässähtänyt. Mulla on siis Floor Jansenin osuus jäänyt kokonaan kokematta.  

Ajattelin, että nyt kun on aikaa niin tutustun nyt sitten siihenkin. Ghost, love, score.... Kabuum! Viikko hurahti kuunnellessa tuota ehkäpä maailman parasta laulajaa. Viikko hurahti käymällä läpi tolkuton määrä tunteita, kropan värinöitä jne imuroidessa itseeni musiikkia, dokkareita ja ihan kaikkea tietoa mitä bändiin liittyy. Floorin propsit nousivat entisestään tajutessa miten luiskahti bändin laulajaksi. Pieni aavistus tosin on, että on ollut varalla jo jonkin aikaa, kun Aneten kanssa on huomattu, ettei oikein suju. Mutta hyvä näin, että hommat loksahtivat silloin kymmenen vuotta sitten kohdilleen. Seurauksena mieletöntä lavashowta ja mahtipontista musiikkia totaalisilta lahjakkuuksilta.

Kävin viikon aikana koko kaaren läpi ja vaikka tiesin Marko Hietalan eronneen yhtyeestä niin jotenkin se kirpaisi. Ja kuulla Floorin sairastaneen syöpää. Voi apua, silloin tajusin, että viimeksi kun näin antaumuksella olen jotain näin intensiivisesti kuunnellut, oli aikanaan Queen. Ja kuinka ollakkaan, kun olin kaiken käynyt omalla pikku intensiivikurssillani läpi niin Freddie Mercury kuoli.

Nyt ei saa käydä näin ja ilmeisesti Floor on paranemaan päin. Toivotaan ainakin.

 

Toinen hurahdus oli Käärijään. Ei tosin ihan samalla mittakaavalla. Toivotan onnea Euroviisuihin. Ainakin on mitä taas jännittää ja kannustaa. Live-esitys oli niin päätön, että nauratti pitkään sen jälkeen. Totain todella pidettävää on itse esittäjässä, sellainen luttana, vähän ehkä jopa nössöki persoona. Kivan kiltti hemuli.

Onneksi hurahdin viikolla myös ulkoiluun. Nyt olen koko viikon käynyt lenkillä. Ilma olisi nyttenkin upea auringon paisteineen. taidan kuitenkin odottaa hieman hämärämpää. Aurinkolasienkin kanssa meinaa jäädä silmät ulos.

 

 

Vähän mietityttää tiistai. Silloin pitäisi mennä töihin. Huomaan, että energiaa on tullut kyllä lisää, mutta eilen lenkin ja siivoamisen jälkeen kauppareissu oli liikaa. Keskiviikkona ohjelmanumerona oli avata ovi kierrätyskeskuksen tyypeille tullessaan hakemaan tavaraa. Lyödä lukkoon sähköpostitse muuttomiehet ja matkustaa junalla työpsykologin luokse. Jossain siinä välissä sain jonkin asteisen paniikkikohtauksen, mikä meni onneksi nopeasti ohi. Psykalla käynnin jälkeen olin niin loppu, että olisin kavannut jotain tuttua seuraa. Ajatus soittaa kellekkään oli vielä ylivoimaisempi ja raahauduin kotiin. Ilta menikin sitten musiikkia kuunnellessa ja torkkuessa. Kuinkahan pirussa mä pystyn töissä olemaan edes kevennetysti. 

Terapeuttini heitti vertauksen viivottimesta. Jos olen ajallisesti viivottimen pituuden verran saanut kuormaa päälleni ja olen toipunut noin yhden sentin verran niin en mitenkään voi olla vielä kunnossa. Laitoin kalenteriin päivämäärän milloin irtisanon itseni. Vaikka tässä iässä hirvittää heittäytyä vakituisesta työsuhteesta irti niin vielä enemmän hirvittäisi jäädä. Kolme kertaa olen työhistoriani aikana joutunut pitkän ajanjakson verran tekemään enemmän töitä saadakseni saman palkan kuin joku toinen. Kaksi kertaa olen menettänyt virrat täysin ja tämä viimeisin oli sitä luokkaa, että, jos kolmas kerta tulisi niin veikkaan, että se on menoa sitten kokonaan johonkin toisiin ulottuvuuksiin.

Ajatus muutostakin hirvittää. Ei se että muutos tulee vaan se stressin kestävyys. Vaikka tavarat kantaa joku muu ja pakkaan mielelläni valmiiksi niin siinä on kuitenkin aikataulutusta. Vanhan asunnon siivous ja avaimien palautus. Uudessa on sitten aikaa purkaa, mutta ne velvoitteet rassaa jo nyt matkustamisineen. Hitto kun ei ole sellaista kaverilaumaa, jotka jeesaisivat. Tosin jos mulla olis kaverilauma niin en varmaan olis tässä kunnossa.

 

Heitän tässä pienen ajatuspallon ilmaan kaikille jotka tätä lukee...

Onko sinulla on töissä tai harrastuksissa tai missään joku sellainen henkilö lähellä, josta et pidä. Koetko hänet uhkaksi? Oletko hänelle jostain kateellinen? Onko hän muuten vain niin paljon erilaisempi, ettet hänestä pidä? 

Tarkistathan miten kohtelet häntä. Vaikkei kaikista voi pitää, mutta ethän tee hänestä vihollista, jota alentaa, mitätöidä, vähätellä, levittää henkilökohtaisia tietoja muille, joille se ei kuulu, hauku, säti, valehtele asioista niin, että kohde näyttäisi pahemmalta kuin se on jne.

Sillä henkilöllä saattaa olla paljon muutakin kannettavanaan, kuin se, ettet juuri sinä hänestä pidä. Voi olla terveyshuolia, surua läheisen menettämisestä. Hän saattaa kuulla ja huomata kaiken, muttei saa sitä pahaa loppumaan. Hän saattaa olla todella yksin.

Jollain voi olla hetken enemän vaikkapa rahaa, mutta ei se voi olla syy lähettää pientä armeijaa kurittamaan jaa arvostelemaan ellei ne rahat ole jonkun taskusta viety. Tai yritetään viedä kaikki. Voi olla, että on tehnyt moninkertaisen työn ansaitakseen ne. Kakki maallinen on kuitenkin vain väliaikaista ja sen takia ei pitäisi kihistä kiukusta, että jollain hetken on jotakin, mitä itsellä ei ole.

Jos ei ole kumppania tai ystäviä niin ne voivat olla epäonnisten valintojen syy eikä niinkän kaikki tämän yhden henkilön. Ehkäpä tämä henkilö kaipaa enemmän kaveria kuin arvostelua siitä, ettei niitä ole.

Jos joku yrittää kovasti ansaita paikkansa niin koetetaan huomata se ja arvostaa ennemmin kuin aletaan talloa henkisesti lattiatason alapuolelle.

Jos se hyypiö intoilee jostakin, vaikka uudesta harrastuksesta niin anna intoilla. Ehkä siihen intoiluun mahtuu sinunkin innostus jostain muusta. Eihän tämmöistä fiilistä kannata roskiinkaan heittää.

Ollaan ihmisiä toisillemme.

 

tiistai, 14. helmikuu 2023

Sairastuvassa

Olen tosiaan ollut poikki. Ihan irtopoikki henkisesti ja fyysisestikkin.  Kolmeviikkoa meni virtaa keräillessä. Nyt sitä virtaa on alkanut palautumaan, mutta vain kotioloissa. Kun on pakko mennä vaikkapa kauppaan, tuntuu se vieläkin ahdistavalta ja kotiin päästessä tekisi mieli vain nukkua.

Tällainen yliväsymys on siitä metkaa, että aineksia joskus tulevaisuudessa on hyrähtelemäänkin omia reaktioita. Nyt tässä ei ole ollut mitään hauskaa.

Kun väsymystaso saavuttaa päätepistettään niin stressinkestävyys on ällistyttävän heikko. Käveleminen massiivisen hyytelökuution läpi kuvaa hyvin fyysissiä suorituksia. Päässä oleva kuumeneva sumuverho tukkii reitit luetun ymmärtämiseen tai ohjeiden toteuttamiseen. Yksikin aikataulu päivään saa haukkomaan henkeä. Lamaantumaan hetkittäin siihen asti, kun on toppuuteltava, että se on vain lääkärin soittoaika. Et missaa, pidä puhelin mukana. Jos ruoka loppuu ja on pakko lähtelä kauppaan. Matkalla tuntuu, että kauppa loittonee, joka askeleella kauemmaksi. Kaupan häly tuntuu vievän energian rippeet ja muistutat vain itseäsi, että muista ottaa kortti, muista maksaa, muista pinkoodi, jos tarvitsee. Toivottavasti ei tarvitse, jos unohdan sen sittenkin. Maksun hetkellä pää pyöriikin siihen malliin , että huimaa. Silmätkin tuntuvat painavan tonnin. Sitten kun pääset kotiin niin huomaat ostaneesi vain mandariineja ja tupakkaa. Syöminen on ollut vain pakollinen asia. En saa siitä mitään iloa, mikä on hyväkin, ettei tule ahmittua mitään.

Minä en pidä tästä.

Päivät ovat koostuneet lääkärin soitoista, etäpaltsuista terapeutin kanssa, ruuanlaitosta ja syömisestä. Siinä oli alkuun ehkäpä jopa liikaa yhteen päivään. Sitten olen asuntoasioihin liittyviä liitteitä lähetellyt, irtisanonut asunnon jne. Pelkästään irtisanominen kesti kohdallani kolme päivää. Ohjeissa kun oli kolme kohtaa liikaa niin en meinannut saada mitään tolkkua koko hommasta. Aivot eivät kertakaikkiaan tajunneet, jäsennelleet, eikä saaneet minua tekemään asiaa loppuun. Avasin netistä sivut aina vain uudelleen ja uudelleen ja pelkästään sanat "liitteet" ja "viipymättä" nostivat stressitasoa "entä jos mokaan"-tasolle. Nukuin taas yön yli ja odotin parempaan päivään. Sain kuin sainkin asiat hoidettua. 

Seuraava huolen aihe olisi seinän palautus. Se on maalattu ankean harmaalla, joten melko varmasti pitäisi palauttaa valkoiseksi. Pähkäilin, että maksanko maalauksen vai maalaanko itse. Rittääkö virta.

No mitä muutakaan tekemistä minulla olisi ja voisin omassa tahdissa maalata. Asensin teipit ja pähkäilin, että mahdankohan tehdä virheen. Mitähän tästä tulee, kun pelkän teipin laitto vei niin paljon energiaa, että maalaus oli pakko jättää toiseen päivään. Touhusin penen pläntin kanssa kolme päivää ja sain yhden kohsan valmiiksi. Isompi seinä on mennyt vauhdikkaammin. Pari päivää puoli seinää. Ja loppuseinään enää pari kerrosta. Sitten se on suoritettu. 

Nyt kun olen touhunnut niin väsymys on palannut, mutta siinä on onneksi fyysistä väsymystä mukana. Se ei ole niin lamauttavaa kuin henkinen.

Kaoottisia hetkiä koin, kun hain pakettia PostNordilta. Eipä se onnistunutkaan niin, että laitat kaappiin koodin. Nappaat paketin ja painelet kotiin. Tässäkohtaa piti ladata sovellus. Ping. Laittaa koodi sinne tänne, että saat sovelluksen auki. Ping. Sitten piti kuvata se hemmetin neliö-koodi. Kaappi aukesi kyllä, mutta mulle iski melkein paniikkihäiriö, etten selviä tästä. Ohjeet eivät vain kertakaikkiaan saavuta vastaanotintani. Kroppa tärisi, hiki alkoi valumaan ja haukoin happea. Sitten hetken aikaa rauhoituttua sain apin toimimaan ja paketin ulos.

Siis tämä on ihan karmeaa välillä. Minä en ole tämmöinen. Olen nokkela oppimaan asioita, joista en tiedä. Mun maailma ei ihan näin pienistä normaalisti romahda. Mun ei tarvitse normaalisti postin hakureissun jälkeen huilata tuntia makuuasennossa hiljaisuudessa.

Alkuun olin niin väsynyt, että luulin kuolevani. Olen pelännyt, että mahdanko tulla työkykyiseksi? Saanko itseluottamusta koskaan takaisin sitäkään vähää mitä on ollut, että mä pystyn tekemään asioita niin, ettei kaiken tekemiseen mene niin valtavasti henkistä energiaa?

Jopa muuten siivoaminen on ollut haasteellista. Kävelen edes takas asunnossa, että mihin olin menossa. Hae se rätti! Ai niin. Rätti kädessä mä ihmettelen mihin olen menossa. En muista, mutta vien sen keittiöön. Hetken huili sohvalla. Sitten muistin, että täytyy syödä. Keittiön työtaso on niin paskainen, että se puhdas rätti oli tätä varten. Missä se rätti on, en löydä. Tyhjennän tiskikoneen. Huilaan taas sohvalla. Tavoite on saada tiskit koneeseen ja pinnat puhtaaksi. Sitten muistan kolevani nälkään. Kokatessa hommat sitten sujuvat omalla painollaan, kun en ajattele. Roskat nipistävät jalkapohjaa. Ehkä sit huomenna. Rätin hakureissun aloituksesta on mennyt jo pari tuntia.

Ehkä mä saan energiani takaisin. Sain seinänkin maalattua vaikka se on hieman kesken. Olen saanut katseltua muutamia tavaroita valmiiksi kierrätyskeskukseen. Olen saanut jopa siivottua.

Välillä ahdistun. Tänään viimeksi eilisen lekuri-puhelun jälkeen. Perjantaina menen työpaikalle keskustelemaan lääkärin kera työhön paluusta ja siitä miten työnantajan on työtä helpotettava. Ainakin yhdenvertaisuus mielessä heidän on pakkokin tehdä jotain konkreettista, jos tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta jaksaa julistaa. Ahdistaa vietävän paljon kuitenkin mennä keskustelemaan kanssa mun terveystilasta ja oman työn kehittämisestä sellaisten henkilöiden kanssa, jotka ovat itse päätöksillään ajaneet tähän jamaan. Jotenkin absurdi ajatus. Vähän niin kun menisi tuomarin ja pyövelin kanssa, että listivätkö minut hidastetummin vai vähän vauhdikkaammin. Pistetäänkö pää poikki vai riistetäänkö vielä vähän.

Noh, se on tätä päivää, mutta tulee väkisinkin mieleen oma historia työrintamalla. Katselin dokumentti-sarjaa '''Riistetyt". Tuli väkisinkin mieleen aika tätini luona ja työskentelin hänen kahvilassaan. Palkaksi sain sohvapaikan ja katon pään päälle. Toki ruuatkin.  Tietenkin olin kiitollinen, mutta mietin sitä työmäärää. Aamu puoliviidestä ilta viiteen. Joskus puoli seitsemään. Viisi päivää viikossa plus sunnuntaisin siivosin kahvilan ja leivoin seuraavalle viikolle valmiiksi. Sen lisäksi siivosin asunnon ja hieroin tätini jalkoja joka ikinen päivä. Jossain vaiheessa muutin pois ja kävin auttamassa opiskelun lomassa. Sovimme palkan, mutta koulun päättyessä, kun työpäivät pitenivät 10-12 tuntiin niin laskeskelin, että sain tuntipalkkaa 2,5 markkaa. Elämä oli kaikkea muuta kuin harmoonista. Mun väsyminen lienee alkanut jo silloin tai ehkäpä jo aiemmin ädin toimista. Asuin siis alkoholistin kanssa, joka veti kännit kaikkina muina päivinä paitsi lauantaisin. Lauantait olivat suihkupäiviä. Silloin tuoksui muukin kuin vaha viina, paistettu jauheliha ja kovapuustit. Kahviloista tulvivaa korvapuustin hajua en siedä vieläkään. Tätini sai kilareta. Oli rahavaikeuksia. Oli kaikennäköistä muutakin, mutta hänellä olin myös minä, jota sai arvostella ja alistaa. Minulle pystyi raivoamaan ja valittamaan. joskus myös syyttelemään, koska kaikki oli aina kaikkien muiden vika ja välillä sain osuuteni.

Minulla ei ollut omaa rahaa ja sen pikkuruisen palkan sain aina hirveän huudon kera.Olinhan vienyt kaiken ja hän oli kuin joku sosiaalitoimisto, jonka täytyy muille antaa kaikki.

Sitten vihdoin menin muualle töihin. Sain vuokrattua kodin, omaa rauhaa, omaa elämää. Työskentelin jonkin aikaa läheisessä ravintolassa. Vieläkin on sellainen fiilis, että ravintolan omistaja taisi haluta auttaa ja napata minut pois siitä kahvilasta. Siellä opin tarjoilijaksi. Jossain vaiheessa aloin tekemään extraajan hommia keittiöissä eri puolilla pääkaupunkiseutua. Aluksi olin tiskaajana, sitten keittiöapulaisena, kerran jouduin pyörittämään koko keittiötäkin koko viikon. Se oli haskaa ja nautittavaa. Tuli haasteita ja tartuin niihin. Opin paljon ja sain tyydytystä onnistumisista.

Sitten meniin erääseen bubiin töihin ja se oli kummallinen paikka. Esimies oli yksi oudoimmista ja syytti joskus jopa siitä, että olin juottanut ihmiset niin humalaan edellisenä iltana, että tulivat kännissä aamulla pilaamaan tämän esimiehen päivän. Sain saarnan, että vastaan siitä, millaisessa kunnossa ihminen astuu ovesta sisään. Ihmettelin kyllä, että miten voin kotonani vapaa-ajalla hänen työvuoron aikana vastata siitä, että joku baarin asiakas toisessa kaupunginosassa on vetänyt ittensä tillin tallin yön aikana ja saapuu paikkaan aamulla, kun ovet aukeaa. Ehkä jollain on tällaiseen vastaus. Minulla ei vieläkään. Saapa nähdä, saanko joskus vielä syyt siitä, että joku on dokannut jossain päin maailmaa juuri tänään, tai joku toinen päivä.

Tämä on muuten hyvä esimerkki, minkä tyyppisiä syytöksiä olen nykyisessäkin työpaikassa saanut. Sellaisia, mihin en ole voinut vaikuttaa mitenkään. Viimeisin syytös on jotakuinkin se, että olen tehnyt sitä työtä omassa vuorossa, mistä minulle maksetaankin. Siinä on ollut jotain väärää, koska hän kierrellen ja kaarrellen huomautti, että häneltä olisi pitänyt kysyä ensin, jos hänen jäljiltään siinä kohteessa on ollut jotain korjattavaa. Noh hän on ollut kotonaan ja minä töissä korjaamassa ilmennyttä ongelmaa. Homma on pitänyt saada pelittämään, joten aika hankalaksi menee, jos työkaverilta täytyy erikseen lupa pyytää seuraavan päivän vuoron vaihteessa, että ethän loukkaannu, jos mä teen tän normihomman niin kuin tähänkin asti.

Bubi oli niin kaamea paikka, että seurasin työkaveriani toiseen ravintolaan. Siellä taas oli ehkä Suomen oudoimmat asiakkaat. Silloin aloin seurustelemaan exäni kanssa ja palasin keittiöihin. Muutaman vuoden keittiöitä rampatessa aloin kaipaamaan vakituisempaa ja varmempaa palkkakuittia. Olihan silloin perheenperustamisen kiilto silmissä. 

Noh perhettä ei perustunut ja silloin jo erotessa mietin, että jopikumpi lähtee. Työ tai mies. Heitin miehen, koska muutokseen tarvitsin työtä. Nyt odottelen sitä hetkeä, että pääsen tuolta pois.

Joskus kerron tämän työpaikan tapahtumat yhtenä rimpsuna. Ehkäpä toiseen ammattiin sijoitettuna. Ehkä en.

Tänään terapeuttini oli aivan järkyttynyt tapahtumista, mitä kerroin vuosien varrella räikeimmistä jutuista. On se ollut järkyttynyt nykypäivän toimistakin. Moni moni asia mitä on tapahtunut, ei missään muodossa ole hyväksyttävää. Ei työpaikalla, eikä muuallakaan. Mun terppis on jotenkin ihana. Mä olen tosi kova puhumaan ja ne ajat ovat venyneet joka kerta puolella tunnilla. Olen sanonutkin, että sinä määräät tahdin ja en loukkaannu, jos stoppaat. Mutta hän ei stoppaa.Hän kuuntelee ja antaa hyvää palautetta ja olemme saaneet todella rakentavia keskusteluja.

Ehkä tästä vielä jonkinlainen kalu tulee.. Kaipaan niin paljon sellaista hyvää enrgiaa. Sitä on onneksi tulossa jossain määrin muuton kautta.

maanantai, 6. helmikuu 2023

Kuoppaan ja ylös!

Tammikuu karautti ohi nopeammin, kuin kerkesin ajattelemaankaan. Piristävää oli käydä Lux Helsinkiä ihailemassa. Poikkesin myös katsastamassa Emergenza bändikilpailuakin, koska sattui kerrankin olemaan sopivaan ajankohtaan ja kilpailemassa oli tutun bändi.

Kävin välissä myös suorittamassa hygieniapassin. Kunhan se postissa saapuu niin olen sellaisenkin onnellinen omistaja.

Hiipivä väsymys on kuitenkin tarrannut entistä enemmän kiinni ja puristanut otettaan. Olen syyskuusta asti hoitanut hommiani yksin siinä missä ennen meitä ennen oli kolme. Toisessa vuorossa hommat on jaettu 3-6 henkilön kesken. Olen toki aamuvuoroihin saanut kaverin, joka on muistanut antaa palautteitaan tasaiseen tahtiin. Palautteita, mihin ei oikeastaan edes voi  vaikuttaa. Palautteita, mitkä ovat välillä keksimällä keksittyjä. Palautteiden lisäksi hän on kunnostautunut piilottamaan nenän edestä työkalujakin ja pistää niitä sitten juosten etsimään.

Minulta alettiin jo kysyä, että kuinka voin, kun olen ollut niin tolkuttoman väsyneen näköinen. Sitten kamelin selkä katkesi. Eräs maanantainen työvuoro oli niin kiire, etten ehtinyt mihinkään. tai oikeastaan juoksin jokapaikkaan ja yritin parhaani suoriutua kaikesta.Illalla kotiin päästessä olin raivona. Menin nukkumaan raivona, heräsin raivotilaani, tein ruuan raivona. Söin sellaisessa raivotilassa, että ihme on, ettei hampaat haljenneet, kun purin niitä yhteen.

Töihin palatessa annoin palautetta päällikölle. Esimies liukeni vastuusta ja poistui edellisellä viikolla koko firmasta. Sanoin, ettei näin voi kertakaikkiaan jatkua, että teen samaa hommaa samalla palkalla jo viidettä kuukautta siinä missä muut jakavat vastuuta useamman henkilön kesken. He eivät ole reagoineet henkilövajaukseen mitenkään. Eivät tiedota mistään ja kysyessä vältelleet vastuuta. Päällikkö naureskeli minun kiukulle ja totesi, että joo, eilen oli ollut hieman hankala päivä. Nyt he hakevat uutta työntekijää. Joo kiva, kukahan hänet kouluttaa. Minäkö, kun aika ei riitä edes normihommiin??

Koko loppuviikon tunsin kun väsymys alkoi vyörymään ylivoimaiseksi. Ainut piristävä ajatus on ollut, että, kun saan halvemman asunnon niin lähden hittoon tuolta.

Viikonloppuna minun oli varattava aika lääkärille, koska olotila oli jo sietämätön. Sain tiistaille soittoajan ja sekään ei mennyt putkeen. Kerroin uupumuksestani ja pyysin työpsykalle lähetettä. Lääkäri alkoi vihaisesti paasaamaan minulle todellisuuksista ja rinnakkaistodellisuuksista ja siitä kuinka itsekkäästi ajattelen omia ongelmiani vaikka hän joutuu kuuntelemaan samanlaisia tarinoita muualtakin. Määräsi lääkkeet, neljä päivää sairaslomaa ja lähetteen. Lisäksi lähetti sähköpostissa Linnunradan käsikirjan osa 2. Kertoo kuulemma minusta itsestäni.

Tuijotin puhelun jälkeen seinään kaksi tuntia ja mietin, että pitäisi mennä hakemaan lääkkeet, mutta mitäköhän mulle on määrätty. Syanidia varmaankin. Jouduin ottamaan niistäkin selvää ja huojuin bussipysäkille kohti apteekkia ja kauppaa. 

Lääke auttoi tuhatta ja sataa hakkaavaan pulssiin. Taivaissa heiluviin verenpaineisiin ja hieman ahdistukseenkin. Pysyttelin lauantaihin asti kotona ja ajattelin kokeilla uimista. Pakko olisi liikkua kuitenkin. Uimahallin meteli ja ruuhka sai kuitenkin väsymään, joten olen sen jättänyt nyt suosiolla väliin. kauppareissut aiheuttaa melkeimpä paniikkihäiriötä ja vie virran loppupäiväksi. 

Maanantaina menin taas töihin vain todetakseni, ettei mikään ole muuttunut. Vaihdoin lääkäriä ja jatkoin sairaslomaa peräti kolme päivää. Saikkua on tippunut pari päivää kerrallaan ja juoksuttivat taksillakin väärään paikkaan, koska paikaksi ilmoitettiin jotain muuta kuin piti olla ja tuli kiire. 

Nyt mä olen vain selviytynyt. päivästä kerrallaan. Loppuvuodesta laittelin asuntohakemuksia ja tammikuun alusta lisää. Joitakin tarjouksia asumisoikeusasuntoihin tuli, mutta olen ollut jonossa pitkällä. Parista kieltäydyin, koska olivat kalliita.

Sitten sain yhden ilmoituksen ja olin jonossa viides. Sitten olinkin jo kolmas ja pääsin asuntoa katsomaan.Vaikka tiesin, että katsominen ei kauaa kestä niin silti tästäkin tuli henkisen kestävyyden operaatio ihan vain aikataulun takia. Haukoin matkalla henkeä, rauhoittelin itseäni, kävelin lähitienoota tutkien ja odottelin sovittua aikaa. Olin siis hoodeilla jo tuntia ennen etten stressaa myöhästymistä. Hiki valuen kurkkasin asunnon. Olihan se pieni nykyiseen verrattuna, mutta jotain siinä tunnelmassa oli kivaakin.Ainakin hyväksyttävää. Kelpaisi kyllä.

Ulko-ovella odotellessa, tunsin jossain syvällä, että mä tulen asumaan tässä. Mun koti on täällä. Miten ihmeessä saisin siis telepatioitua ne kaksi jonossa ennen olevaa pois. Jokin ajatuskolkkaus kumoon. Ilmeisesti platoninen kyynerpäätaktiikka toimi, koska tänään ilmoittivat, että asunto on minulle varattu. Siihen tehdään ennen muuttoa kylppäriremontti ja lattioiden vaihto niin pääsen kuin uuteen asuntoon.

Ilmoituksen jälkeen otin yhteyttä pankkiin ja kaivelin papereita. Lähetin tarvittavia papereita eteenpäin, maksoin varausmaksun ja urakan jälkeen keräilen taas virtaa. Mun haave alkaa toteutumaan. Lähemmäksi palveluita, lähemmäksi ihmisiä. Lähemmäksi mun lempiuimahallia. 

Olen ollut vuoren varma, että tämä työpaikka saa jäädä. Ja se jääkin. Mutta miten se tapahtuu, onkin toinen juttu. Olin jo päättänyt, että kun irtisanoudun niin hengähdän karenssiajan ja koetan saada itseni kuntoon. Haen sitten vasta työpaikkaa. Nyt jutellessa parin henkilön kanssa ja virran rippeiden palautuessa takaisin raivoasteelle, olen alkanut asennoitumaan ajatukseen, että jotenkin tuo päättävä elin, joka on päättänyt väsyttää minut täysin epäoikeudenmukaisella työjärjestelyllä, on saatava vastuuseen. Aion olla yhteydessä liittoon ja työnantajan henkilöstötyyppeihin. Aion ainakin kyseenalaistaa, että onko tämä ihan laillinen tapa ajaa työntekijä sellaiseen terveydentilaan, että vaarana on pidempiaikainen työkyvyttömyys. 

Sen viiden kuukauden riiston lisäksi tuolla on ollut vuosien varrella niin paljon muutakin, että heikommat olisivat murtuneet jo paljon paljon aiemmin.

Uuh. Ajoittain vanne meinaa kiristyä pään ympäri. Oikeastaan se ei ole vanne vaan sellainen otsassa oleva laatta, joka painaa tonnin. Väsyttää silmätkin niin, ettei meinaa välillä nähdä mitään. Uupumus on kuin hyytelöstä tehty alue, minkä läpi pitäisi kulkea vaikkei kunto riittäisi. Se tunne minulla oli eräs aamu, kun kuljin kohti työpaikkaa. Ihan kuin hidastetuin liikkein kävelisit eteenpäin, mutta fiilis on, että kulkeudut taakseppäin. Yhtäkkiä se sama matka, mikä normaalisti on ollut helppo kulkea on vienyt moninkertaisesti enemmän virtaa.

Kerran käväisi sekin ajatus mielessä, että mitä hittoa minä täällä keikun vielä kärvistelemässä. Sitten kun rupesin miettimään tarpeeksi tehokkaita ja vähän vaivaa aiheuttavia poistumiskeinoja, alkoi sekin ajatus tuntua työläältä. Ei! Kyllä katson seuraavan jakson tästä mun eloni sarjasta.

Ei varmaan mitään ihmeellisempää tapahdu kolmeen kuukauteen, kuin pikkuhiljaa pakkaamista. Lepoa. Kärvistelyä jossain vaiheessa työpaikalla. Pohdintoja terveydentilan ja irtisonomisen ajankohdan kanssa. Mikään muu ei minua pelota, kuin vain se, että kuinka pahaksi tämä olotila väsymyksineen voi mennä. Kroonistuuko loputtomaksi. Voinko minä koskaan enää tehdä työtä mistä saan palkkaa.

 

 

 

 

 

 

sunnuntai, 1. tammikuu 2023

Vanha pakettiin ja tervetuloa uusi vuosi

Meinasi laiskottavan uudenvuoden vieton keskellä pistää perinteisesti vuosi pakettiin ja lähettää se jonnekkin. Tai vaikkapa hukata niin kuin joskus noille paketeille käy.

Kävin juuri katsomassa raketteja lähialueilla. Piti mennä Helsinkiin. Piti mennä pariinkin puistoon katsomaan valojuttuja. Piti mennä Vermoon katsomaan laser-juttuja. Piti vaikka mitä, mutta en vain saanut itseäni kuin hetkeksi ulos.

Mutta palaanpas hetkeksi tuohon vanhaan vuoteen. Se alkoi lupaavasti koronarallin viimeisten sulkeisten jälkeen. Kunnes Putin pudotti pommin. Koko vuosi on mennyt Venäjän varjossa. Milloin pienemmällä ja milloin isommalla ahdistuksella. 

Sitä ahdistusta ei ole helpottanut tässä kohtaa totaalinen ja aiemmin pitkään hiipunut ahdinko töissä. Olen tajunnut olleeni melkeimpä koko ajan, mitä olen tuolla työskennellyt, aina jonkinasteisen kiusaamisen kohde. Välillä oli helpompaa, kun on ollut sellaisia esimiehiä, joille minun työpanos on riittänyt. Nyt on taas kuitenkin uudet tuulet ja alkaa olla todella vaikeaa olla, koska tukea ei tule yhtikäs mistään.

Ajatus on ollut jo vuosia, mutta alan vihdoin sitä toteuttamaan. Aion etsiä jotain muuta hommaa. Olen projektoinut ainakin hygieniapassia. Ihan jo siltä varalta, että se päivä pamahtaa, kun irtisanon itseni. Pääsen helpommin passilla sitten vaikka kiertämään keittiöitä ekstraajaksi. Ei pöllömpää sekään. Välillä niitä hommia kaipaan.

Sekin on ahdistellut, että olen viettänyt oikeastaan koko vuoden omissa oloissani.  En ole edes yrittänyt enää mitään deittailua. Baareissa käyn aniharvoin. Museoita olen kolunnut, muttei sekään anna sitä sosiaalista puolta. Viikkoa ennen joulua päätin piipahtaa. Kuinka hyvältä se tuntui höpistä tuntemattomien ihmisten kanssa. Mahtui tottakai piupau-outouttakin, mutta ei niin vaarallista kuitenkaan. Ihmettelin kylläkin, että mahdanko olla jo sen näköinen, että tarvitsen vilpitöntä kehuakin välillä. Meinaan niin erikoiselta kuin se tuntuu, että joku täysin tuntematon nainen juttelee ohimennessään, kertoo minun näyttävän tosi sympaattiselta, kehuu iloisesti lauluani ja illan päätyttyä kävi halaamassa ja totesi, että olipa kiva tutustua. Siinä ei ollut mitään flirttiä, mikä voisi tulla mieleen. Iloista ja vilpitöntä ystävällisyyttä vain. Mietin jälkeenpäin, että täytyy muistaa joskus kiittää tällaisesta. Jotenkin ktuon tyyppinen kohtaaminen normalisoi taas ihmisen tasolle.

Yksi syy erakoitumiseen taitaa olla kaikenlaisten pettymysten jälkeen myös asuinpaikkani. Tämä on niin tolkuttoman kaukana palveluista. Viihteelle ei tosiaankan viitsi ihan herkästi lähteä. Ja muutakaan sosiaalista elämääkään kun ei ole niin nykyinen asuinpaikkani on muuttunut epäterveeksi. Käväisin museokierroksella joulun jälkeen Helsingissä ja huomasin tarvitsevani kuitenkin pientä hälinää ympärille.

Asuntoasiaa pähkäillessä nousi asumiskulut kipurajan yläpuolelle, joten muutos on paikallaan. Ei ole mitään järkeä maksaa itseään kipeäksi niin, että kohta estyy kaikenlainen liikkuminen minnekkään. Tulisin hulluksi.

Sekä asunnon ja työpaikan muutoksia pohtiessa tuppaa kuitenkin virta hiipumaan. Jos virrat ovat säästöliekillä, että selviytyy arjesta niin näin iso projekti on ollut haasteellista aloittaa. Sainpas kuitenkin muutaman asuntohakemuksen laitettua paremmille liikenneyhteyksille. Toivotaan, että onni potkaisee. Ehkä on hyvä aloittaa asunnosta, koska asumiskustannukset täytyy laskea alemmaksi ennen palkan pienentämistä. En kadu, että muutin tänne syrjään. Opinpahan vain, ettei se ollutkaan minua varten.

Kohokohtina vuodessa olivat reissut. Erityisesti Slovenia. Se on niin kaunis, pieni ja moninainen luonnoltaan oleva maa, että voisin milloin tahansa mennä uudelleen, Olen ylpeä itsestäni, että uskalsin lähteä yksin ja pärjäsin mainiosti. Lisäsi kummasti rohkeutta avartaa maailmaa useammin. Olen umpirakastunut Alppeihin. Vaikkaa kauempaakin katsottuna. Joku niissä kiehtoo valtavasti. Haaveilen junamatkasta Alppien läpi. Joskus vielä toteutan, kunhan on varaa mennä sen verran Sveitsiin, että junan kyytiin pääsee. Ja uskaltaudun Italiaan.

Siinä se oli se vanha vuosi. Kiteytettynä ahdistava ja ontto paria piristysruisketta lukuunottamatta

Uudelta vuodelta toivon muutoksia. Ja ennen kaikkea muutosta tuon hullun naapurinsedän valtaamishaluille. Hänellä on jo hallittavaa, liikaakin. Ei enempää tartte. Tjaah, no pakkopaita, bunkkeri tarpeeksi syvältä ja avaimia hukkaava apulainen.

Parempaa vuotta meille kaikille!