maanantai, 8. lokakuu 2018

Elämän tehtäviä

Olen alkanut viihtymään työssäni. Uusia haasteita sataa päivittäin ja se on enemmän oppimista kuin kaatumista vuoren alle. Tietyllä tapaa alkaa tuntemaan omalle työlle järkevää merkitystä vaikkakin olen vielä tietotaidoissa alussa. 

Pitkästä aikaa vietin juuri sellaisen viikonlopun, mitä olen kaivannut. Lauantaina kävin salilla. Vasta kun se itselleni sopi, pitkän kaavan aamukahvin jälkeen. Nautin liikunnasta ilman kelloa. Ilman kiirettä mihinkään, keskittyen ihan omaan tekemiseeni. Kotona kävin suihkussa ja hemmottelin itseäni tuotteilla, joista olin haaveillut. Pienillä arjen luxusjutuilla.

Pienen kissani kanssa lösähdimme sohvalle katsomaan telkusta juuri sitä, mitä olin suunnitellut jo pitkään. Sitä mitä itse halusin. Kisunikin pötkötteli onnesta soikeana mahan päällä ilman minkäänlaista aikomustakaan nousta siitä mihinkään. Polttelin kynttilöitä. Kummallisen irtonainen olo ja helppo hengittää. Sunnuntaina tein piitkän lenkin pyörähtäen samalla metsässä. Oli jotenkin ihan huippua antaa aikaa itselle ja omalle hyvinvoinnille. En ole pitkään aikaan tuntenut itseäni näin levänneeksi.

Viimeaikoina on enemmänkin ahdistanut. Odotin vielä hetken, että viisastuisiko herrakokelas, mutta jotenkin tuntuu, että, enemmän metsään meni koko homma.

Alkoholismi on aika ankea sairaus. Jos ei sitä poteva edes itsessään tunnista niin siitä kärsii vain ympäristö ja lähimmät. Juominen on vain se ykkösjuttu ja jos hauskaa piisaa niin juomista on pakko jopa puolustaa. Keksiä selityksiä.Tyhmempiäkin, missä ei ole mitään järkeäkään. Johtaa muita harhaan vain siksi, että pitää saada pää sekaisin. Jotkut tajuaa aiemmin ja toiset ei koskaan tai ennen kuin on liian myöhäistä.

Oikeastaan en jaksa pohtia, mitä alkoholistin päässä mahtaa liikkua. Voin vain arvailla. Ja sen mitä olen itse pitkin elämääni kokenut niin tuo sairaus tekee ihmisestä itsekkäään. Koko maailman pitäisi pyöriä tämän ehdoilla. Ryvetään itsessäälissä, oma ego korostuu. Ristiriitaisuutta, no sekaisin kun on... Niinhän se kai menee normaali pämppäämisessäkin. Mutta kun tarve vaatii sekoittamaan koppa monta kertaa viikossa niin onhan se selvää, ettei itsensä väsyttäneenä jaksa tehdä itselleen mitään hyvää. On helpompaa odottaa, että joku muu hoitaa.

Niin, en voi tietää, mitä alkin ajatusmaailma on, mutta tiedän, mitä omassa päässäni liikkuu, kun yrittää rakennella omaa elämäänsä tällaisen seurassa.

Miltäkö se tuntuu...?   Aikanaan sukulaiseni romutteli nousuhumalan jälkeen itsetuntoani. Kehui nosteessa ylös vain aloittaakseen arvostelun. Se tuntui kamalalta. Varsinkin kun tiesi, mihin kupin kaato johtaa. Milloin hajosi vessanpytty, milloin tavarat lentelivät. Rahat olivat aina loppu ja syy kaikkeen pahaan oloon aina jonkun muun. Ja tätä jatkui pitkin viikkoa. Lauantai oli jostain syystä aina poikkeuksetta vapaa päivä.

Nyt taas jälleen kerran hyväksi havaittu tapaus, johon loin tyhmänä suuriakin toiveita ja haaveita osoittautui samalla lailla ongelmalliseksi kuin liian moni muukin. Onhan se kivaa alussa. Nauretaan ja vitsaillaan. Käydään liikenteessä, pidetään hauskaa. Mutta siinä vaiheessa kun se hauskan pito onkin jo arkea, alkaa puuduttamaan. Toiveet "normaalimmasta" ja terveellisemmästä  ajanvietosta kaikuvat kuuroille korville. Kun alan väsymään, enkä olekkaan niin hauska enää, saan arvostelua. Minun täytyy olla läsnä, mutta seuraani ei kuitenkaan haluta. Ei pyydetä. Ei haluta antaa sitä tunnetta, että olen itsekkin tärkeä. Jotenkin vain saadaan käännettyä jotakuinkin kaikki päätöksetkin niin, että minä olen se joka päättää ja tietenkin päättää niin, miten vähimmällä vaivalla ja vääntämisellä pääsee helpommalla. Myötäillen. Juosten toisen puolesta vaikkei itseni takia viitsi edes yrittää. Mut nolataan ja kourimalla halvennetaan. Alan olla itsestäänselvyys, en kumppani, jota arvostaa ja jonka kanssa rakentaa ja kehittää suhdella eteenpäin. Hellittelysanat kulkevatkin vain yhteen suuntaan... Huomaan olevani jonkin sortin kingin alamainen, joka tekee paljon toisen hyvän olon saavuttamiseksi odottaen edes hitusen sitä samaa itselleenkin. Kun  toivon jotain itselleni, vaikkapa tiettyä elokuvaa niin kaikelle viitataan kintaalla. en mä nyt jaksa.  Miksi ihmeessä en itse ymmärrä lopettaa paapomista ajoissa? Kun ei halua uskoa sitten millään.

Miltä se tuntuu... Paskalta, nöyryytetyltä, mitätöinniltä.... Ei ainakaan arvostetulta. Tyhmältä. Vihaiselta, kun pidetään tyhmänä. Turhautunut, kun mikään ei muutu vaikka kuinka toivoisi ja haluaisi. Et voi luottaa..

Miltä se tuntuu, kun huomaa, että toinen on sekaisin seurassasi suurimman osan ajasta tai potee väsymystä ja krapulaa, kun ei ole kännissä. Miltähän se tosiaan tuntuu? Pitemmän päälle aika tyhjältä. Itsestäänselvyyttäihansamakukatässäon...

Matseja aiheesta on ollut, mutta nyt tuli vastaan valehtelu. Tai  jaa, jos tarkkoja ollaan niin kukaanhan ei ole valehdellut. Antanut kuitenkin ymmärtää jotain muuta kuin todellisuus on. Luin viesteistä ja ymmärsin niistä, että toinen on ahkeroinut aamusta iltaan työn kimpusa, että voidaan viettää viikonloppu sitten rauhassa. Hassua, ettei yksikään viikonloppu ole kuitenkaan työstä häiriintynyt vaikka uhka on estänyt vaikkapa lähdön Tallinnaan. Krapulassa sekin päivä meni. 

Olin iloinen. Ylpeä siitä, että tämä kaveri tosiaan yrittää ja tekee meidän eteen paljon. Siihen asti olinkin iloinen, kunnes tuli viestiä, että on baarissa. Just. Käväisin kurkkaamassa tilanteen kotimatkalla ja ihan tietoisesti ja tuhannen päissään tämä raskaan työn raataja oli. No mitä sitten. Se teki tyhjäksi kaikkien viestien sisällön. Mistä voin tietää mikä on tarkoitettua ja mikä on vain kännipuhetta? Mistä oikeastaan voin tietää, onko tämäkin vaikka pettämästä tulossa, vaikka sanoo tulevansa toimistolta tai kaupasta? Mistä voi tietää yhtään mitään, jos millään ei kuitenkaan ole mitään merkitystä?

Noh, en enää viitsi minäkään yrittää, miksi vaivautuisin, kun ei sitä tännekkään päin tule. En viitsi enää ehdottaa mitään, tulla vastaan, en mitään. Miksi pitäisikään. Juosta nyt toisen egoa pönkittämässä, jota itse samaan aikaan romuttaa.Turhaa.

Väsähdin myös huoleen. Tapana on ollut, että ilmoitan iltavuorossa, että olen päässyt turvallisesti kotiin. Romahti sekin ajatus. Miksi ilmoittaisin kulkemisista, jos en itsekkään tiedä milloin könkkää yöllä kotiinsa ja pääseekö perille hengissä. Tuolla kun taitaa miehet erityisesti saada kännipäissään köniinsä helpostikkin. Tuntuu hallinnalta. Näin pari kertaa painajaista niin, että heräsin paniikkiin, että jotain pahaa sattuu tälle miehelle. Se ei ole yhtään kiva tunne, herätä yöllä ja olla huolesta sekaisin. Sydän hakkkaa kahta sataa ja pari tuntia menee rauhoittuessa. Kerroin unesta ja jotainhan melko pian tapahtuikin. Tämä heppu sai turpaansa kapakkakahinassa. 

Joo, ei jaksa, ei mun elämää.

Sitä vain en lakkaa ihmettelemästä, miten ihmeessä eteeni astelee ihmiset, jotka tarvitsevat epätoivoisesti apuani ja tukeani jne. Niin kuin tämäkin. Näin oli tosiaan kai tarkoitettu. Kai se on tosiaan mun elämäntehtäväni olla niissä hetkissä nostaa nuo pystyyn niin voivat sitten rinta rottingilla jatkaa parempaan eloon siinä kohtaa kun pahin on ohi. Näitä minä noukin ja saattelen.  En haluaisi. eteeni ne vain tulee. Kyllähän sitä muuten tehtävänsä hoitaisi vaan kun ei ittelle käteen jää kuin tyhjä takki ja sekin on oma.

 

Nyt hengitän ja tänään sain kutsun yhteen vapaaehtoisjuttuun, josta kiinnostuin. Saisin harrastaa kuvaamista samalla tehden hyvääkin. Innostuin ja menenkin... Kamerarukka on ollut myös unholassa niin kuin kaikki muukin oma elämä ja se mistä nautin ja millä pysyn hengissä. Tuskin maltan odottaa. 

 

 

sunnuntai, 16. syyskuu 2018

Tunnelmia ja tavoitteita

Kesä tosiaan toivotusti vaihtui syssymmäksi. Talviaikaa odotellessa, että saisi nukkua vihdoin inhimillisempiin aikoihin. Jes jes jes... kellon siirtelyistä luovutaan vihdoinkin. Voin riemulla pakkosiirtää vielä keväällä, kunhan saamme sen viimeisen siirron vielä syksyllä ja jäämme siihen aikaan, mistä alunperin lähdettiin näitä veivaamaan. Jotenkin helpottavaa tietää, että tässä elämässä keväinen henkiinjäämismahdollisuus kasvaa. Ne ovat ihan hirveitä aikoja olleet tähän asti. Jotenkin on vain koomista lukea noita keskusteluja kumpaan aikaan jäädä. Kesäajan puolustajat jostain kumman syystä edelleenkin yrittävät väittää, että talvellakin olisi valoisampaa. Onkohan koulujärjestelmä jollain lailla pettänyt, tai säästöt tosiaan osuneet pahaan kohtaan, kun tuo maailman pyöreys ja vuodenaikojen kulku näillä leveys/korkeusasteilla on noin pahasti vinksalleen. Kyl kai.

No mutta eipä noi palkatkaan työmäärään nähden tunnu aina taran menenvän, joten miksipä järjenjuoksukaan.

Työssä sain uusia haasteita. Opettelen uutta hommaa ja teen sitä riemulla. vaikka olen pari viikkoa ollut fyysisesti ihan puhki niin henkisesti tämä on ollut ihan älyttömän virkistävää. Tavoitteena, että palkkakin nousisi edes hitusen niin siitä jäisi karvan verran enemmän käteen. Veljeni kanssa pistimme Nev yorkin reissuhaaveet hautumaan. Säästäminen on ollut niin tolkuttoman vaikeaa viimeaikoina. 

En kuitenkaan ole ihmeellisemmin törsännyt. Lomalla en käynyt missään. Ilmaisilla festareilla, kun alkoivat pyörimään. Tämän uuden hemmon kanssa on tullut jonkin verran joka viikonloppu pörrättyä ja nyt alkaisi toivoa, että arkistuisi sen verran, että viikonloppuisin voisi tehdä muutakin. Yksi viikonloppu tuossa tuli sohvailtua antaumuksella, mutta kroppa oli niin poikki, ettei muuta siinä kohtaa jaksanutkaan. Toisaalta on ollut kivaa, mutta toisaalta tosiaan on alkanut odottaa sellaista normalisoitumista, että voisi johonkin rakoon kesällä kerätyt kilot karistaa. Pääsisi sellaiseen järjelliseen rytmiin. Jos se ei onnistu niin kaipa se sitten täytyy harkita takaisin oman rauhan pariin palautumista. Mulla on ollut itsekseni ihan hyvin asiat tasapainossa. Nyt se paino on painottunut vyötärölle jokaviikonloppuisen siiderin, pitsan, kebabin ja hamppareiden avulla. Hmmm. Mä taidan vähän liikaa aina valua jonkun muun elämäntavoille romuttaen omaa hyväksi havaittua tapaa elellä. No pallon heitin menemään. Jos herralla on aivo niin pysynee matkassa. jos ei ole niin jää kyydistä. Raakaa, mutta alkaa olla vähän pakko ajatella omaa terveyttäkin välillä.

Kävin tänään sienessä. Saalis oli minimaalinen, mutta vaelsin jokusen tunnin ulkona metsässä. Nyt on ihanan raukea olo. Pikkuinen kisupoika kainaloon ja kynttilät palamaan. Minä rakastan syksyä.

sunnuntai, 16. syyskuu 2018

Syssy taas ...

Hurjaa vauhtia kiitää aika. Vaikka tuntuu, että itse kiitää yhtä nopeasti... ainakin mukana pysyen sillä nythän on tämä hetki, ikä esim eilinen.... Ei aina siltikään ehdi jokapaikkaan kuten esimerkiksi  tänne.

Stalkkeriasia selvisi. Eksäni, jonka ilmaisessa palveluksessa olin vuosia liian pitkään olikin asialla. Hänen uljaasta urheudesta ja reippaudesta toteuttaa sovittuja asioita,aiheutui tämä ihana vuosien ihmettely. Iltavuoroissa ankeuden tunne, että kuka stalkkaa jne. 

Tarina menee siis näin: Olin vuonna 2011 lokakuussa muuttanut omakotitalostamme. On tietenkin tiettyjä asioita, jotka on vain hoidettava. Kuten esimerkiksi sähkösopimus asunnonhaltijan nimiin. Hälytysten muuttaminen yms. Näitähän minä en voinut tämän herran puolesta muuttaa, koska menivät hänen nimiinsä. Sain tämän asunnon sähkölaskun vielä kolmisen vuottakohan sitten, koska nimeni siinä roikkui edelleen. Vekkiaisin, että asunnossa asuva nyksä on jossain vaiheessa nimeeni laskussa kypsynyt ja koska tämä herra on aikas saamaton asioidensa hoidossa, lienee heittänyt laskun takaisin postiin minulle kuljetettavaksi. no asia hoitui, kun äänitehostein asian ilmaisin, että voisi hoitaa loppuun asti. Kerrotakoon, että soitin kyseiseen sähköyhtiöön kyllä itsekkin, mutteivät voineet asioida kanssani, koska en asunnossa asu.

Noniin... Puoli vuotta muuton jälkeen harkitsin treffiasioita. Kun olin tutustumassa yhteen sittemmin idiootiksi havaittuun henkilöön niin alkoi sattua ja tapahtua. Olen kai jo kertonutkin.... Ruoka paloi vanhalla hellalla hetkessä pohjaan vaikka veden keittäminenkin kesti puoli tuntia. Laseja hajoili niin, että nostaessa pöydältä jäi vain reunat käteen. Vesilasi tippui pölynimurin päälle. Potkaisin varpaan sohvanjalkaan ja se mustui. Kaaduin portailla lyöden melkein pääni....Aloin ihmettelemään, että mahtaako joku "voima" kenties varoitella ja miksi. Koomisin siihen soppaan oli se, että ensimmäisen tapaamisen jälkeisenä yönä heräsin puhelimen soittoon jossa luki "HÄLYTYS", "HÄLYTYS"

Naurattaa jälkikäteen, että hälyytykset ja varoitukset ja se omakin fiilis eiväät turhia olleet. 

Noh.. Tämä yöllinen hälytysepisodi meni niin, että yritin soittaa eksälleni, jonka luulin olevan reissussa.Hän ei vastannut. Soitin ex-apelle, joka asui samassa pihassa ja sovimme, että soitan poliisille, joka kävisi tsekkaamassa.Tämä oli tosin ryntäilemässä katsomaan, mikä siellä hälyttää. Kodin hälytysjärjestelmässä kun oli sellainen ongelma, että se vain hälytti, muttei eritellyt, että onko kyseessä murto, tulipalo, kosteusvaurio vaiko mikä. Olin useamman kerran aiheesta yrittänyt keskustella, ettei tuollaisessa ole mitään järkeä. Jos talo palaa niin palokunta pitäisi saada heti paikalle. Jos murtovarkaita niin mitä se vanhus siinä voi mitään tehdä.... Jos turha hälyytys niin onko turha sittenkään, jos kyseessä on kosteus, jota kukaan ei sitten ikuna tarkistanut.

Soitin poliisille ja pyysin ajelemaan sitä kautta, että jos sattuu murtovarkaita olemaan niin eivät nyt kolkkaa sitä papparaista. Sydän tykyttäen yöllä siinä sitten jännitin, että mitä siellä tapahtuu. Noh... siinä olikin käynyt vain niin, että eksäni olikin ympäripäissään saapunut kotiin muistamatta hälytysnumeroa. Oli makoillut umpiunessa ovet selällään eteisen lattialla. Nice.

Totesin exälleni, että tämäkin asia tulisi hoitaa niin, että numeroni poistuu järjestelmästä. Myöhemmin kysyin, että onko homma hoidettu niin juu homma on hoidettu. Pyyhin numeron puhelimen muistista, jota en ole ulkoa opetellut. Sittempä tuossa on mennyt sellainen 6-7 vuotta kerran pari vuodessa ihmetellessä, että kuka mua häiriköi lukuisilla soitoilla ja paiskaa luuria korvaan. Mistään ei selvinnyt, että mikä tämä numero on. Se outous on tähänkin tosiaan liittyy, että, jos ihmissuhderintamalla on ollut kuollutta niin hiljaista on ollut tuossakin. Sattumaako... ei voi tietää. 

Näin eksääni ohimennen jokin aika sitten. Vaihdoimme kuulumiset ja tuli siinä kerrottua, että kuvioissa on vakavasti otettava sussu. Kas kummaa kun puhelin taas soi. Sitä edellisessä artikkelissa ihmettelin. Sitten välähti siinä pähkäillessä, että voisiko olla niin sittenkin, että talo se siellä hälyttää. Kysyin asiaa niin kyllä se numero oli sama. Hän onkin ihmetellyt kun kuittaamisessa on ollut jotain ongelmaa. No oho... Ei kannata selvittää maksamaansa huonosti toimivaa järjestelmää.Voi jummi sitä riemua, mitä koin siinä taas huomatessani, että millaisen ihmisen kanssa vietin oikeasti 11 vuotta. Jotenkin aika kipeetä toimintaa, että vielä viitsi valehdella päin näköä. Sille ihmiselle ei sitten kai mikään riittänyt. Ilmainen sisäkkö vuosiksi, jolle ei tarvinnut edes puhua. n. 30 000 euroa taloudellista voittoa ja vielä keletana vuosien riesan jätti. Välillä tulee väkisinkin sellainen olo, että tulispa sota ja.... Mikä nykymiehiä oikeasti vaivaa, kun tuntuu, että noin 99,9 rosentilla tuntuu olevan enemmän tai vähemmän näitä pääkoppaongelmia ja totaali välinpitämätöntä saamattomutta. Mieluummin ollaan ilkeitä, kuin tehtäisiin asioille jotain ilman, että niistä aiheutuu enemmän harmia.

 

torstai, 9. elokuu 2018

Stalkkeri?

Niin se vain aika vierähtää, kun tännekkään ehtii kirjoittelemaan. Ja mikäpä siinä vieriessä, jos mukavaa piisaa.

Kesän kohokohtia oli Tikkurilan block partyt. Kuuma päivä lötköillessä puun alla viltillä kuunnellen hyvää musiikkia. Nauttien hyvästä seurasta ja paikalle tuli tuttujakin. Pieni ukkosen poikanenkin roiskasi vettä päälle hetkeksi viilentämään.

Illalla lähempänä kotia tuli tuuli ja sade.Tuulessa yöllä odotellessa sadetta oli jotain maagisen rajojakin yltävää tunnelmaa.

Juhlahumua ja sumua on riittänyt ja sen tuntee kropassa. On varmaan aika laittaa itseään hetkeksi ruotuun. Ainakin niin, että jaksaa taapertaa töissä hikitakin alla. 

Kuumuus.... Sitä tosiaan on piisannut jo siinäkin mittakaavassa, että palloilu metsässä seuraamassa Extremerunia sai pään poksahtamaan. Taisi jonkin sortin nestehukka iskeä, kun vain pipo poksahti. Noh hyvä muistutus siitä, että vettä pitää olla aina mukana näillä helteillä. Helteet voi tosiaan kyllä loppua. Alkaa riittämään jo. Kävimme Kallioblockseissakin kiertämässä hetken saamassa askelmittariin lukuja, muttei siellä jaksanut enää kauaa keikkua. 

Mutta hyppäämpäs otsikon maailmaan. Pistää tosiaankin pohtimaan, että ketäköhän mahdan noin kovasti kiinnostaa, että vieläkin jaksaa soittaa peräkkäisiä puheluita kahdeksasta tusinaan. Tätä on jatkunut jo vuosia. Aiemmin, kun vastasin niin toisessa päässä oli hiljaista ja huutelin haloota. Ja lätkäisi luurin korvaan. Muutamaan vastasin ja sitten en vastannut vaan katkaisin puhelun itse. Ihmettelin asiaa ääneen töissä ja eräs neropatti huokaili, kuinka töykeä minä (!) olen ollut, kun lyön luuria korvaan. Jos tällä soittajalla olisi asiaa. Nojuu, niinpä tietenkin.... kyllähän kymmenestä puhelusta se asia varmaan just niissä neljässä viimoisessa olis tullut julki. Just nissä, mitä itse kiinni läimäsin. Kyllä kyllä. Tää on vähän tämmönen, ettei aina piupautten sielunmaailmaa ymmärrä ja särkee ne mennen tullen ja ihan tahalleen... Kyllä kyllä. Kerran junassa vastasin vaan en sanonut mitään. Puhelu kesti hiljaisuudessaan hetken, kuin odottaen, että sanon edes jotain. Poks, luuri korvaan. Pääsin töihin ja taas soi. Työkaverini vastasi ja pum. Samantien poikki. Tätä on siis jatkunut monena vuonna silloin tällöin parin vuoden paussia lukuunottamatta.

Ristin numeron Häiriköksi ja tallensin puhelimeeni ja nakkasin mustalle listalle. Noin pari vuotta on ollut hiljaista. Eilen lista ilmoitteli liikenteestä. Istuin iltavuorossa tauolla ja katselin kun puhelin hälyyttää kahdeksatta kertaa. Jos asiaa olisi niin miksei sitten vaikka viestillä voisi sitä kertoa... Jos äänen haluaisi kuulla niin kuulisi enemmänkin, jos juttelisi jotain.

Kerroin soitoista työkaverilleni, jolla välähti. Saan puheluita aina, kun minulla on joku vähänkään vakavempi suhde. Jos tosiaan näin on niin se kielii siitä, että joku maailmaani seuraa melko tiiviisti. Mutta kuka sellaiseen kykenee, ellei näe joka päivä. Voisiko henkilö olla sitten vaikka töistä? Olen miettinyt sitäkin, että (jos siis sattumaa) voisiko olla äitini. Miksi ei sitten vain juttelisi? Kysyisi, mitä kuuluu? Niin olipa sitten kuka tahansa niin kummalliset vibrat saa aikaiseksi ja se kai lienee tarkoitus.... Vai mikä sitten motiivi? Ei voi tietää...

Pohdimpa sitäkin, että jos julkaisisin vaikka tässä sen numeron, joka on prepaid, niin saisinko kunnianloukkaussyytteen. Toisaalta silloinhan selviäisi vihdoin häirikön henkilöllisyyskin.....Kumpi hälle olisi mieluisampaa? Oma rauha vai häirintä anonyymisti. 

Mikä ihme näitä ihmisiä tosiaan vaivaa? Melko todennäköisesti tämäkin hlö pitää toimintaa ihan normaalina harrastuksena.

 

Kuulostaako kenellekkään tutulta: +35850****702

maanantai, 23. heinäkuu 2018

Se on loppu ny

L O M A. Tuo iihana neljäkirjaiminen juttu. Neljä viikkoa ilman minkäänlaista suunnitelmaa. Sopivasti saamattomuutta. Sopivasti saamallinen. Yllätyksiä täynnä tämä loma. Ja voisimpa melkein väittää, että olen kerrankin viettänyt loman nautiskellen. Rentoutuen.

Alkulomalla ressailin kahden kollin loukussa. Vanhan pikku kissani, jolle lupasin kaiken aikan vaan en pystynyt lupaustani pitämään. Pikkuhiljaa se hyväksyi ottamaan oman aikansa syliin silloin kun sille on aikaa. Helteillä se hyytelöityi kuitenkin sen verran, että taisi olla tyytyväinen omassa rauhassaan.

Toinen, kesäkolli on tuonut paljon yllätyksiä. Olen taas oppinut itsestänikin jotain uutta ja pikkuhiljaa palautellut joitakin kauan sitten unohdettuja tapoja. Kuten vaikka ilmoittaa, kun on könynnyt iltamyöhällä kotiin, että on perillä. Uutta minulle on se, että sitä on jopa pyydetty ja se oikeasti jotakin kiinnostaa, että olenko turvassa. On ollut enemmän kuin mukavaa huomata, että ihan pikkujutuista saa tosiaan paljon iloa. Opin senkin, että höpisen, kun jännitän ja hermoilen. Taukoamatta. Mutta, kun tuntee olonsa turvalliseksi niin taidan olla ihan normaali.

Välillä olemme tehneet pitkiäkin lenkkejä. Hypänneet yllättäen paattiin. Tai metsään heittelemää fresbee-golfia. Lojumista maauimalassa. Lojumista siellä täällä. Herkutelleet hyvällä ruualla (sen tosin huomaa jo kropassakin). Hassu loma sinänsä, etten ole päivääkään viettänyt yksin. Ja positiivisia ylläreitä tupsahtelee joka päivä.

Kisullani on kestänyt hieman pitempään tottua uuteen tuttavuuteen. mutta nyt se on luovuttanut. Kaipa se jo huomasi, ettei tule syödyksi ja sitkeästi tuo toinen kolli tuossa hengailee, joten ottaa jo rapsutukset ilomielin vastaan.

Kesäkolli... Ompas tuo kuitenkin niin hyvä ja kiltin oloinen tyyppi, että taidan vielä pitää. Jos vain itse tässä viihtyy arjen alkaessa. Aitous on niin harvinaista nykypäivänä, että en viitsisi enää etsiskellä. Tuskin parempaa löytyisikään. Arki alkaa tosin tänään haasteineen, mutta eipä tässä mikään kiire ole mihinkään. Ja onhan hän niin perkuleen komee :).

Perjantaina pidimme pienimuotoisia loman päättäjäisiä ja törmäsin eksääni. Vaikka kohtaaminen oli ystävällistä, niin en vain saanut sitä ajatusta päästäni, että miten ihmeessä katsoin sitä elämää 11 vuotta. Se oli ihan kuollutta. Kaikin puolin. Tai noh... niin kauan jaksoi, kun jaksoi itse veturina olla. Mutta niin harmaata hampaista lähtien. Nyttenkin se tutun oloinen juttelutapa.... Miten ihmeessä voi olla niin teennäistä. Ihan kuin jossain opaskirjassa sanotaan, että "hymyile!" ja vedetään vain huulet irvistykseen, mutta silmissä ei liiku mikään..... Ja surullisinta kai on se, että tämä oli ihan normaalia. Jokapäiväistä. Yääh. Eipä ole tullut koskaan kaduttua, että lähdin elelemään ihan omaa elämää. 

Nyt kun näkee hymyn niin se hymy raikuu kasvoilla niin, että koko maalima nauraa .... Voi juku. Kyllä kannatti odottaa.

Jaahas... vaivuin taas huokailemaan.. Noh. Mikäs tässä huokaillessa. Kohta klompsin töihin ihmemaahan, missä toivottavasti nyt jaksaisi  näillä eväillä pikkasen paremmin :)