perjantai, 16. elokuu 2019

Luopumisen tuskaa ja muita turinoita

Voi itkun itku, että kaipaan joskus kovastikkin Anttilaa. Kyllä. Kauppaa, josta löysin melko usein ihan kivoja ja kestäviä vaatteita. Kotiin milloin mitäkin tarpeellista. Aikas toimiva ja tarpeellinen kauppa. Syvä hiljaisuus....... Nyyh! Nonni, pyyhittyäni räät poskelta voisin hieman muistella Anttilan antimia. 

Harmittaa vieläkin, että höveliyspuuskassa luovutin yhden keltaisen mekon eteenpäin. Sille olisi ollut käyttöä moneen otteeseen kesällä. Melko arkinen taskuilla varustettu yksinkertainen mekko. Noh, ehkä se riemastuttaa jotakin muuta.... Tai sitten makoilee unohdettuna jonkun kaapissa. Kukapa tietää, mutta sitä kaipaan. 

Suurempi kriisi iski viikonloppuna. Olen joskus pohtinut vaatekaappia, jonka ovet eivät edes aina mahdu kiinni. Täpötäynnä vaatteita vaan ei mitään päällepantavaa. Yksi t-paita on aina pelastanut. Se on juuri se "aina sama", jonka olen kaikkien sovittamien jälkeen lopulta hyväksynyt. Siinä oli reikäkin, vaan ei se niin paha ollut. Harvoja mustia vaatteita, joka on pitänyt värinsä ja muotonsakkin. Nyt se tuli tiensä päähän kainaloista. En saanut enää millään ilveellä puhtaaksi ja kainalon taitteet olivat kovat kippurat pesun jälkeen. Oi, miksi en ostanut silloin useampaa kerralla. Meinasin elvyttää leikkaamalla kippurat pois ja ompelemalla uudelleen, mutten sitten viitsinyt. Luovutin. Menkööt. Lohdutin itseäni uudella takilla vaikka täpötäydessä kaapissa on t-paidan jättämä tyhjä kolo. Veikkaan, että se kolo on siellä pitkään. Anttilan Line collektion vai mikä se olikaan, sitä kyllä kaipaan iänkaikkisesti, aamen.

Ihmiesmielen ihmeitä ihmettelin loman aikana. Kun tapailin tätä naimisissa olevaa hemmoa, joka oli niin julmetun rakastunut, että olisi pitänyt uhrata kaikki vapaa-aika hänen puheluihinsa ja vaimonsa odotteluun, kuuntelin sujuvasti hänen tarinoitaan. Tai tapailin ja tapailin... otin vastaan puheluita ja viestejä ja pidin seuraa. Noh kertoi hän jostain kumman syystä tämmöisenkin... Että ovat nuoruudessa tunkeneet ahvenen sammuneen kaverinsa ahteriin. Oikeastaan en jäänyt itse tarinaa pohtimaan vaan paikkansa pitävyyttä. Suorastaan jumiuduin siihen ajatukseen, että miten tämä on ihan niinkuin teknisesti toteutettu. En vain jaksa uskoa, että kukaan olisi kenenkään kaverinsa persreiästä niin kiinnostunut, että ihan hupimielessä tunkisi sinne yhtään mitään. Ainakaan ilman seuraamuksia. Saati sitten ahventa. Kuin kännipäiset klopit edes ovat saaneet aikaiseksi onkia ahvenen, jos ei kyseinen kaveri saa itseään edes sohvalta ylös ihan selvänäkään. Ankaraa pohdintaa asiasta, jonka haluaisin oikeastaan mielestäni häivyttää. 

Noh outoja tarinoita maailmassa riittää, mutta tämäkin meni oudommaksi. Kuinka yllättävää (sellaisella lakonisella äänellä lausuttuna). Kerroin tarinaa eräälle tutulle ja kun pääsin puoleen väliin niin hän jatkoi jutun loppuun. Totesi, että tämä on kaupunkitarina. On kuullut aiemminkin. Jotenkin hämmentävää, mutta valitettavaa. Sis neljä kuukautta annoin sellaisen henkilön hallita aikaani, joka kertoo tarut omina kokemuksinaa. Taitaa olla kaikki, mitä suusta tulee, jollain lailla epämääräistä jorinaa vailla minkäänlaista todellisuutta. 

Oikeastaan ihmettelen, että mitä tällainen noista jorinoistaan saa. Onko tollaisissa mitään aitoa, muuta kuin kuori? Toisaalta surullistakin, ettei tällaiset kykene mihinkään aitoon, jos kaikki ympärillä oleva rakentuu mielikuvitukseen tai muunneltuun totuuteen. 

Aiheesta tuli muuten vähän aikaa sitten dokkari. "Mies, joka valehteli aivan kaikesta". Jos tulee uusinta niin kannattaa katsoa. Kuitenkin vain naisen tarina. Enemmän minua kiinnostaisi hypätä näiden huijareiden aivoihin. Hetkeksi vain. Kunhan pääsee nopsaan pois. Mutta sen verran, että arvoitus ratkeaisi, että mikä se maailmankuva on ja miten se on piirtynyt, jos valehtelu on heille oikein. Kai varmaankin lapsesta asti. Itse veikkaan jonkin asteista aivovauriota. Onko sitten syntymästä asti, onnettomuudessa tullut, tai hankittu päihteillä. Veikkaan, ettei tällaiset henkilöt itse edes ymmärrä toimivansa valehdellessa väärin vaan joku valetarina saattaa heille olla hyvinkin totta. Mielenkiintoinen aihe sinänsä. Pitäisi ihan tosissaan tutkia asiaa lisää.

Mitäs muuta menetin.... Ainiin ... hermot teknisen pirullisuuden takia. Aloitin kirjoittamaan tätä turinointia jo pari päivää sitten. Kone kiljui vaativansa päivityksiä. Ja voi hemmetti, kun ei meinannut päivityksen jälkeen toimia sitten millään. No nyt toimii. Kerkesin piipahtaa tässä välillä taiteiden yössäkin. Täytyy sanoa, että hienoinen pettymys. Tänä vuonna on ollut muutenkin nuo tapahtumat pliisuhkoja. Kuitenkin tämä tapahtuma täytti 30 vuotta niin odotin jotain spektaakkelijuttuja.

Useana vuonna kaduila on ollut visuaalista tarjontaa paljonkin. Nyt siihen ainokaiseen oli valtavat jonot. Kaupungin täytti toki äänimaailma erilaisilla musisoinneilla. Senaatintorin robottikuoro lamannutti lokit. Ne olivat jotenkin ihan pihalla pitkin toria. Tulipa kerrankin mentyä museoon sisään vaikka käyn niissä muutenkin. Nick Brandtin valokuvanäyttely oli todella vaikuttava. Suosittelen lämpimästi ja video kannattaa katsoa. Kuvista saa vielä enemmän irti. En muista, olenko aiemmin meinannut pillahtaa jonkun kuvan edessä, mutta nyt meinasi parku tulla kovaakin. sen verran lujaa yksi kuva osui ja upposi. Kuvaaja on teettänyt omista kuvistaan luonnollisen kokoiset taulut villieläimistä ja kiikuttanut niiden aiemmille seuduille, missä vastaavia on elellyt ennen ihmisen valtaa. Kuvissa puhutteli niin eläimet kuin ihmisetkin.... Aivan uskomattomia. Käykää ihmeessä. Vielä ehtii.

Yli kaksikymmentätuhatta askelta tuli tuolla polvella talsittua työpäivä mukaanlukien. tänään olen viettänyt "vapaapäivää". Touhuamista on kuitenkin ollut ihan kokoajan, että melkein käynyt jo työstä tämäkin. 

Hassua oli, että kun menin kauppaan niin minun salaatin myyjäni käveli vastaan. Hymyili leveästi ja meni hetki, kun tunnistin. Hänellä ei ollut virkavaatteet päällä. Moikkasin ja jatkoin matkaa kauppaan. Jukra, että heilahti sisuskalut ympäri ihan kunnolla. Hymyilytti pitkän aikaa ja sovituskopissa liikutuinkin siitä, ettei mun sisuskalut nyt ihan sementissä vielä ole.

Hassua, että joku saa tuollaisen reaktion aikaiseksi muutamassa sekunnissa ja vaikka ne sekunnit menee ohi, jää hitsin hyvä mieli. Pelasti ikään kuin päivän, jos siinä nyt mitään pelastettavaa on ollut. Viime aikoina on ollut kuitenkin niin pirun hyvä fiilis yleisesti. Tasapainoinen, koska tosiaan ressaajia ei ole. Voi vain nauttia. Eilisestä olen kyllä ollut väsynyt. Kohta onkin mentävä nukkumaan ja valmistauduttava viikonlopun ylitöihin. Kukkarolle taas vähän kivaa. Jospa pitäisin tallessakin jonkin aikaa.

 

sunnuntai, 4. elokuu 2019

Loma loppus

Jaahas.. taitaa olla teknistä neroutta ilmassa muillakin. Vuodatuksen ylläpitäjillä ainakin. Ovat tuossa huoltohommien tuoksinassa hukanneet näköjään parin vuoden kirjoitukset. No ehkäpä ne joskus palautuvat takaisin. Sattuu sitä siis muillekkin.

 

Lomani viimeistä iltaa vietän hieman haikeana. Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Nyt taitaa jaksaa kuitenkin kiltisti odotella seuraavaa lomaa. Pää on ainakin nollautunut täysin. Kerrankin. Jaa miks ei kroppakin. Ainakin parempi olo, koska olen melkeimpä joka päivä harrastanut jotain liikuntaa. 

 

Tämä oli hyvä loma. Ei yhtäkään virtasyöppöä ympärilläni. Pari tuossa kyllä yritti tunkeutua riistämään hyviä fiiliksiäni, mutta empäs joutunut mihinkään pyörityksiin tai kuuntelemaan negatiivisuutta ja ahdistuksia. Se on hyvä se. No jaa. Pelle Hermanni oli sen verran yritteliäs, että ilmaisi suoraan haluavansa käydä itseään tyydyttelemässä luonani. Empäs päästänyt. Ei voi sitten millään muotoa kiinnostaa. Totesin vastaukseksi, että jos vielä kertaakaan aikoo yrittää minua alentaa niin viestit kulkeutuvat tyttöystävänsä nähtäville. Kappas vain. Tehosi. Ei sitä vain jaksa heti aamusta lukea viestiä, missä ei ole arvostuksen häivääkään. Pelkkää helpotuksen tilausta ja vieläpä ilmaiseksi. Noi tyypit joutaa minun puolestani jo pikkuhiljaa roviolle. Käristykööt helvetissä tai ihan missä vaan. Toinen virtasyöppö yritti hanakasti puhelimella yhteyttä, muttei ole enää sellaista yhteyttä, minkä läpi pääsisi. Musta lista ei suinkaan ole huono keksintö. Säästää ärsytyksiltä silloin kun on tarvis.

Vaikka loma alkoi kehnosti raajaongelmilla, oli silti mukavaa. Kun kivut hellittivät niin oli todella antoisaa vesijuosta, uida, fillaroida. Ja käväisin salillakin. Tavoitteena oli lukea kirja ja onnistuin siinä. Remppahommat ohitin käsivamman ja kelien takia. Suomenlinnan piipahdus oli mukava tehdä ja keskiviikkona suuntasin Tallinnaan. Olin tuttuni luona yötä ja seuraavana päivänä kävelimmekin ihan muikean lenkin eläintarhaan. Käppäilykierros jatkui Paterein vankilaan ja sieltä keskustaan. Päivälle tuli reipas 25 000 askelta. Sain muikeita kuvia Merimetsan männyistä ja jääkarhu oli hellyttävä. Sillä on niin söpö peppu. 

Välillä olen ollut jopa niin hyvällä tuulella, että olen hyräillyt ja myhäillyt itsekseni. Melkein nauranut ääneen. Mutta miksipä ei olisi hyvä olo. Silloin kun on voinut liikkua niin se itsestään tuottaa aivan loistavaa fiilistä. Lisäksi, kun tekee hyvää ruokaa ja katsoo juuri sellaisen leffan, kuin haluaa... Mmmuahhahaa.

Nyt kaivelee taulun maalaus. Olen neljä viikkoa haaveillut taiteilusta. Se on vain niin pienistä sieluasioista kiinni, että odottelen vielä hetken. Odottelen enemmänkin sitä ideaa, että mitä maalailen/luon jollain tekniikalla. Jää nähtäväksi.

Vaikka olen ollut myös miesvapaalla, niin huomasin, että tarpeeseen jutella jonkun käppänän kanssa, on löytynyt ihan passeli ratkaisu.

En osaa kuvitella itseäni toisen kulttuurin edustajan kanssa. En ole rasistikaan. Mutta yksi henkilö on sellainen, joka saa tuntemaan sellaista hyvää fiilistä aina kun näen. Ehkäpä siksi, ettei kysele tai tyrkytä. On vain ja juttelee. Myy ruokaa ja joskus kun aiemmin olen hakenut ruokaa niin suojelee känniörkkibörkeiltä. Kiva tuntea itsensä olevan turvassa edes kebabin verran. Osaan kyllä pitää puoleni, mutta se on vain niin mukavaa saada välillä tuntea, että joku muu katsoo vähän perään, että kaikki on ok. 

Kävin eräs ilta Helsingissä katselemassa ihmisiä. En oikeastaan juhlinutkaan. Vähän tylsää itsekseen pyöriä. Kaupungilla kävely lämpöisessä illassa ja piipahdus terassilla oli rentouttavaa. Lähdin ajoissa kotiin ja päätin hakea salaatin aamupalaksi. Nauratti salaattia kotiin kantaessa, että se salaatti oli melkein puolet isompi ja sisälsi kaikkea mahdollista muutakin kuin mitä listalta luettuna pitäisi sisällään. Heppu oli töissä ja jutteli kovasti. Puheenaiheet olivat enemmänkin elintavoista ja ikääntymisestä. Niitä näitä, mutta taas tuli hyvä fiilis. Tämä on näitä, mitä pitää säilyttää. Jos on kurja päivä niin menee tuonne höpöttämään ja päivä on taas parempi.

Helsingissä dallaillessa huomasin kumman jutun. Jos aiemmin kaupunki on tuoksunut sellaiselle jännnälle niin nyt sitä tuoksua ei enää ollut. Samalla kun tämän huomioin, tajusin, että se ei olekaan tuoksu vaan jännitys. Helsinki on liian tuttu ja ikää alkaa olla, joten kaipa se jännityksen tuoksu joskus väljähtyy.

Jaahas.. vielä hetki kotitouhuja ja huomista työpäviää unten maille odottelemaan. Se päivä tuoksuukin melko jännittävältä jo etukäteen. Onnistuin muljauttamaan polveni uudelleen tänään. Saa nähdä, että kuinka pahasti. Johan se pari viikkoa olikin kelvollinen. Pikkuhiljaa tuolla könkkäilee, mutta kuinka se koko päivän kestää niin se onkin eri juttu.

 

torstai, 18. heinäkuu 2019

Kohtaamisia ja kierrätysasioita

Aluksi pohdintaa kierrättämisestä. Olen ollut intopinkeänä taloyhtiön muovinkeräysroskiksesta. Hyvä asia on, että pienestä ihminen on onnellinen. Innostuin itsekkin. Jes! nyt alan lajittelemaan roskani ja pelastan maapallon .... tai ainakin elvyttelen oman tästä lähtien jättämien jälkien verran sen mitä pystyn. Keräsin kiltisti muoviroskat eteisessä sijaitsevaan astiaan. Viereinen läjä on pahville ja paperille. Tiskipöydälläni oli pienehkö ämpäri, mihin mahtui kaksi suodatinpussia ja sitten se tursuilikin tyhjennystä huokaillen. Jossain vaiheessa koko homma alkoi tuntumaan työläältä ja repsahdin laittamaan kaiken samaan pussiin. Kun loma alkoi aloin kelaamaan asiaa uudelleen. Biojätteen olen yrittänyt parhaani mukaan erottaa, mutta huomasin, että purkkia saa jatkuvasti juosta tyhjentämässä. Väsyneenä muovinpalan kiikuttaminen eteiseen alkoi tuntumaan työläältä. Hitto miten itsekästä sinänsä, että matkaa ei montaa metriä ole, mutta silti. Mitä siis pitäisi oikeasti muuttaa, että homma onnistuisi? Kuulin naapurini mielipiteen asiasta. Tilaa on liian vähän... Onko sittenkään. Sijoittelu. Miten se onnistuu, jos kaikki ei mahdu tiskiallaskaappiin.

Varmaan moni on jo hoksannut asian tai heillä on tarpeeksi tilaa, mutta koska aivoni ovat olleet (kaikki yksi aivo), joko ylikierroksilla tai totaalisen lomalla tajusin vasta pari päivää sitten. (Se oli juu led-lamppu, mikä suorastaan välähti pääni yllä :D)

Tajusin, että koko roskisajatelma täytyy muuttaa täysin ja kokonaan. Ja hävittää se peruspussi. Seurasin viikon verran, että jätteeni ovat pääsääntöisesti muovia, biojätettä ja paperia. Enimmäkseen muovia ja biojätettä. Muovia pari kassillista. Tyhjentyneitä pesuaine-purkkeja ja ruokapakkauksia. Niitä ei kuitenkaan tule edes joka päivä. Biojätettä kertyi noin vajaa ämpäri. Viikkoa en viitsinyt muhittaa, joten arvio vain. Olisi alkanut haisemaan. Entinen biojäteastia täyttyi puoleen väliin metallijätettä tonnikalapurkista ja margariinin kannesta. Kun perusroskapussia ei ole, antaa se tilan vaikka sille muovinkeräykselle. Viehän se hieman tilaa enemmän. Mutta vain hieman. 

Seuraava etappi tässä vastuullisuudessa on hommata oikeankokoiset astiat. Niin, että ne tosiaan mahtuvat nätisti siistiin riviin niin, että kaapissa ei mellasta pussukoita siellä täällä. Jännää muuten, että kun tuon kerran aloittaa niin tuntuu suorastaan rikolliselta toimia laiskuuttaan toisin.

 

Kohtaamisia. 

Tällä viikolla olen kohdannut pari hassua juttua. Alkuviikosta käväisin kaupassa ja ostin puseron. En ostanut muovipussia vaan päätin kantaa sen kädessä. Hintalapun heiluessa matkalla kotiin, ehdin miettiä, että monikohan luulee, että olen paidan pöllinyt. Siinä puhtiessa kohtasin mummelin, joka tuijotti minua tuiman näköisenä. " Onko teillä puhtaita papereita?"- Hän kysyi. Olin hieman epäuskoinen kuulemastani ja kysyin, että anteeksi mitä... " Onko teillä puhtaita papereita?" Mummeli kysyi vielä tuimemmin.  Olin hämilläni ja totesin olevani ihan nuhteeton. Mummeli tiuskasi ärtyneenä: " Onko teillä nenäliinaa???" Aaaa ei ikävä kyllä ole... Jukra kun rupesi naurattamaan.

Toinen kohtaaminen oli tänään. Tapasin Pelle Hermannin pitkästä aikaa. Tuon joka pyöritti pääni sekaisin pitkäksi aikaa. Runnoi luottamustani muihin ihmisiin. Oikeastaan tällä kertaa olin itse aloitteen tekijä yhteyden ottoon. Kuitenkin ajatuksena vilpittömästi vinkata hänen alaansa liittyvästä jutusta. Viestiteltiin jonkin verran pitkin päivää ja välillä herralla joka on kuitenkin varattu lipsahteli jutut jonekkin vällyjen väliin. Tavatiin kuitenkin pitkästä aikaa ja kaipa sitä on jo tosiaan oppinut jo jotain niin hyvin, että tapaaminen oli asiallinen. Oli mukavaa kuunnella kuulumiset ja huomata, että se oma pää on tämän herran suhteen tosiaan laantunut. Sinänsä hupaisaa oli, että hän oli varustautunut juomilla viettääkseen hulvattoman illan. mutta tajusi varmaan itsekkin, ettei sellaista hulvattomuutta oikein synny. Keräsi juomat sittenkin mukaansa turinoinnin jälkeen ja palasi kotiinsa. Vaikka ajatuksenjuoksu oli muuta kuin itselläni niin oli silti mukavaa nähdä. Totesikin tuossa vielä viestillä, että ei varmaan koskaan lakkaa vonkaamasta. No ei sitten. Olkoon se sitten meidän juttu sellainen. Toinen vonkaa. toinen ei anna ja siihen väliin kuulumiset, että tietää, että on kaikki muuten ihan ok.

Tavallaan jäi ihan hyvä fiilis. On kuitenkin sellainen kaaveri, jonka haluaa jossain määrin tuntea.Tavallaan olen kuitenkin ehkäpä hieman surullinen. Olihan tuossa yksi, jolle niin paljon tunteita aikanaan tuhlasi ja olinkin vain varalla. Jotenkin sen todellisuuden muistaessaan tulee aina hieman surulliseksi. Ehkäpä joskus jonkun toisen kanssa joskus muuta. Ehkäpä...

perjantai, 12. heinäkuu 2019

Rytinällä lomailun makuun

Nonnii. Nyt se on ensimmäinen viikko nautiskeltu. Rentoutunut ja levännyt. Lenkkeilyä ja lepoa enimmäkseen.

Alku tosin tässäkin lomassa on ollut haasteellinen. Olin kahden vaiheilla, että jaksanko perjantaina juhlistaa loman alkua. Kampaajalle valuin puolinukuksissa. Kun habitus kirkastui, kirkastui olotilakin ja poikkesin siiderille. Noh tulihan siellä lauleskeltua, mutta lopulta ilta päättyi pieneen episodiin. 

Istuin korkealla baarijakkaralla ja harkitsin kotiin kömpimistä. Onneton menin mainitsemaan ääneen, että hivatti, että jalat onkin kipeet. Yksi puolituttu sai kimmokkeen ja halusi hieroa jalkaani. Tempaisi koipeni kainaloon ja alkoi riisua kenkää. No mites siinä sitten kävikään. Siinä vaiheessa kun jalkaterä on päänkorkeudella, peffa luiskahti tuolilta ja mätkähdin alas. Voi perk... vasen käsi sai kipinää. Aamulla menin lääkäriin ja maanantaina kuvattavaksi. Epälimme hiusmurtumaa. Onneksi ei ollut, mutta käsi sai melkoisen tällin ja on ollut oikeastaan käyttökelvoton. 12 päivän työputken jälkeen polvikin oli kipeytynyt ja könkkäilin jalka ja käsipuolena muutaman päivän. Käsi on edelleenkin kipeä. Jalka ajoittain. Perkule sentään.

Lauantaiaamuna otin puhelimen käteen ja viimevuoden roskapussimies oli hänkin antanut osuutensa "hyvän loman toitotuksille". Viestitti: "Olet leveämpi kuin tavatessa? Ajattelin myös saunaa". Juu olen ja ilmaisinkin selkeästi jo viime vuonna, että pakko syömisellä ja juomisella lihoin kuusi kiloa. emmekä liikkuneet mihinkään. Jotenkin käämit kärähti. Kerroin mitä mieltä yhteydenotosta olen. Samalla osansa sai se naimisissa ollut ukkomiehen turjakekkin.Tämä uhkaili aiemmin käräjillä, koska olin mielestään kiristänyt rahaa tai kerron vaimolle. Justiinsa joo. Noh utelin, että millos sinne käräjille mennään niin pääsee jonnekkin 64 tunnin puhelinseuralaisuuden kunniaksi.

Pihisin ja puhisin ja könkkäsin ja kipuilin kättä. Hitto mikä nyt ihan tosissaan on, kun näitä onnettomuuksia sattuu vaikkei tahtoisi. Jos jotain rangaistusta niin jotenkin kohde vois olla välillä joku muu.

Sunnuntaina könkkäsin lenkille ja ihmettelin, kuin ihmeessä olen oikeasti kyennyt talsimaan turvakengät jalassa 12 päivää putkeen.pari päivää raajoja lepuuttelinkin han pikkuruisilla lenkeillä.

Sää on ollut tyypillinen. Oikeastaan ei ole haitannut vaikka on ollut vähän viileämpää. Keskiviikkona sai nauttia kesästä. Kaverini S:n kanssa kävimme saarihyppelyllä Vallisaaressa ja Suomenlinnassa.Siellä tulikin ihan oikea lomafiilis päälle. Eilen vähän pitempi kävelylenkki uuden lenkkikamun kanssa. Vaikka tykkään liikkua mieluummin yksin niin oli kivaa kulkea jonkun muun ja koiran kanssa ja näyttää kivaa reittiä muillekkin. E houkutteli ssalillekkin, koska tarvitsisi itse tsemppaajaa. Mikäpäs siinä kunhan saisi tosiaan kropan kaikki muutkin osat kuin pään suhteellisen kivuttomasti mukaan. 

Kävelemään piti lähteä tänäänkin, mutta ilmeisesti kahden päivän köpöttelyt,oli pikkasen liikaa kerralla. Polvi halusi paussin. Aion pienen reitin hissukseen vielä tänään mennä. Tavoite on "edes jotain" joka päivälle.

Ihaan kiva fiilis, ettei mihinkään juhlimaan tee mieli. Ehkä retkeilen sen reissun läpöisemmillä keleillä.  Saa pukeutuakkin nätimmin. Muuten on kaikki suunnitelmat taas levällään. jospa ottaisi viikon kerrallaan ja keksiä sitten tilanteen mukaan menot.

Täytyy myöntää, että väsynyt olen ollutkin. Nyt alkaa levänneisyys jo pikkuhiljaa vaikuttamaan. Kop kop kop... kunhan nyt vaan pysyisi loppuosa ehjänä ja entisetkin ruhjeet parantuisi.

tiistai, 2. heinäkuu 2019

Böpi päivässä pitää mielen virkeänä

Taitaisin olla täysi flegu.... siis flegmaattinen tunteiden suhteen, ellen elelis tätä ihan omaa elämääni. Ei tämä näköjään tylsää ole.

Kuntoilu olisi hyvästä vaan sitä ei nyt jaksa ylitöiden ohella. Olen jotakuinkin kaatunut sohvalle töiden jälkeen. Tarkoitus oli tehdä vielä ensikin viikonloppu, mutta raajat alkaa olla sen verran loppu, että jätän rahankeruun toiseen aikaan ja aloitan lomailun kampaajalla käynnillä perjantaina. Ihanaa :)

Vuorotyö. Tuo ihana asia, joka mahdollistaa joka toinen viikko pitemmän kaavan aamukahveilut ja joka toinen viikko rauhallista illanviettoa. Vuorotyö. Ainut kinkkisyys on rytmin muuttaminen. Nyt tasoitus ei oikein onnistunut, koska olin viikonlopunkin illassa. Maanantaina menin vähän myöhemmin töihin, mutta uni maistui päivällä päikkäreinä. Hilauduin eilen maanantaina hyvissä ajoin peiton alle odottelemaan kello viiden herätystä. 

Olin sikeässä unessa, kun heräsin puhelimen soittoon. Mitä hittoa? Kello on yksitoista illalla. Vastasin. 

- Haloo

-- Hei onko T.... Puhelimessa.

- Kyllä.

--No hei olen M... Olitko nukkumassa? Haluaisitko jutella?

- Olin ja kuule kelloni herättää aamulla kello viisi. Kuka oikein olet?

--M.... P...... Haluaisin jutella.

-Siis mistä sinä oikein haluat jutella? Ja en kyllä nyt tunnista nimeäsikään..

--Haluaisin jutella kanssasi Jeesuksesta.

-Siis niin kuin mitä vit.... Kuka hitto oikein olet ja mistä olet numeroni saanut????

---Olen M P. Juttelin miehesi Matin kanssa ja hän pyysi juttelemaan kanssasi Jeesuksesta.

- (Tässä kohtaa taisi savu jo nousta päästä) Siis en tunne ketään Mattia ja mistä sait minun numeroni.

-- Ööö nooh en oikein muista.

- Soitat minun puhelimeeni, tiedät minun nimeni, etkä muista mistä olet numeroni saanut!!!!!

--Niin no en muista mistä olen numerosi saanut, mutta puhelimessani se on ja juuri juttelin miehesi Matin kanssa ja hän pyysi puhumaan sinulle Jeesuksesta.

- Minulla ei ole Matti nimistä miestä!!!! Mistä oikein soitat???

-- Ööh ääh keskisuomesta. Olen keskellä järveä ....saaressa.Eikö sinulla ole miestä, haluatko sellaisen?

- Voi jumal... En todellakaan halua mitään jeesushihhuleita vielä tähän pyörimään, kun noissa muissakin mielenterveyspotilaissa on ollut ihan tarpeeksi!!! Pyyhi se numero välittömästi ja jos tämä kiusantekoa on niin keskustelen Jeesuksista vain poliisin kanssa. 

 

Noin pääpiirteittäin normiarkea ystäväpiirini ulkopuolisten tunkeutuessa reviirilleni. Olipa sitten puhelimessa tai kadulla kohtaamisia. Mysteeristä, muttei tavatonta.

En ihan varmuudella mene väittämään, mutta numerotiedustelun perusteella tämä piu pau saattaisi olla kerran nähty treffikumppani parin, kolmen vuoden takaa, jonka jutut olivat jo silloin niin himmeitä, ettei kiinnostus juurikaan herännyt. Sitäpä kuitenkin pohdin, että miksi niitä numeroita pitää sitten säilöä. Kai se omalaatuinen ajattelutapa, että mitä enemmän puhelinnumeroita..... tai vaikka facebook-kavereita, tekee keräilijästä, jotenkin paremman. No omassa päässään ehkä juu...