torstai, 17. toukokuu 2018

Pieni kolo, suuri suru

Niinpä se sitten koitti. Toinen tyttökissani lähti kirmailemaan paremmille metsästysmaille ja kakkimaan kisujen taivaan eteisen lattialle. Hyvä elämä sillä oli ja teki kissan hommansa paremmin kuin hyvin. Nyt se ei enää vanhene, eikä kipuilekkaan.

Olihan se odotettavissa. Jotenkin tällä kertaa se päätös oli helpompi tehdä. Toinen kun kuivui nopeasti heiveröiseksi ja ruoka ei maistunut enää. Kuitenkin verrattuna edelliseen menetykseen... Tämä suru tuntuu vuorelta. Ehkä siksi, että viimeinenkin ripe sisaruksista on poissa. Kuudentoista vuoden läsnäolo on päättynyt. Läsnä, olla olemassa, seurata perässä vähintäänkiin katseella. Painaa pehmoinen turkki kylkeeni. Olla painona sylissäni. Ja enää niitä on kolmesta vain yksi jäljellä muistuttamassa, ettei niitä kohta ole yhtäkään ja tämä aikakausi päättyy.

Tuo pieni silkinpehmeä muruni. Meillä oli näistä kolmesta erityinen yhteys. Se oli se, joka hoiti ja valvoi kun olin kipeä. Jos olin surullinen niin tämä oli se, joka ryntäsi pitämään polvesta kynsillä kiinni. "Minä pidän sinut kasassa, mamma". Se piti minusta huolta. Niin viisas. Jotenkin tuntui, että se aina tiesi missä mennään. Ja huumorintajuinenkin. Se teki poikakissalleni useinkin jäynää. Yleensä niin, että yritti lavastaa pojun syylliseksi pahantekoon. ja kun jäi siitä kiinni niin totaalisen hölmistynyt ilme päälle, ettei varmasti ole syyllinen vaikka tassu on juuri tipauttamassa hyllyn päältä tavaraa pojun niskaan.

Tulin tiistai-iltana kotiin ja huomasin, että se liikkuu vaappuen. Se ei ollut syönyt mitään ja edellisenä päivänäkin oli oksentanut sen vähäisen. Se kömpi sohvalle viereeni, mihin on viimeaikoina oikeastaan juurtunut. Välillä kiiveten syliiini. Se yritti pestä itseään, muttei sitten jatkanutkaan. Otin lämpöisen kostean rätin ja silittelin sillä. Se nautti silmin nähden hemmottelusta. Totesin sille, että olisitkohan jo valmis menemään siskosi luo. Yhtäkkiä se nosti päänsä ja katsoi läpimärillä silmillä. Taitaa olla aika.

Aamulla se vaappui herättämään tuttuun tapaansa ja asettui sitten sohvalle. Soitin eläinlääkäriin. Pakkasin muruni ja kävelin koppaa kantaen lääkäriin. Hetkeksi pysähdyimme joen rantaan ihailemaan maisemia ja kuuntelemaan linnun laulua. Vaikka olisi kuinka väsähtänyt niin se taisi nauttia pienestä seikkailusta.

Siihen asti olikin kaunista. Mutta kohdalle osui ikävä lääkäri. Aiemmalla kerralla lääkäri oli todella empaattinen ja käsitteli toista kissaani lempeästi sen viimeisellä matkalla. Tämä oli todella töksähtävä ja käytti aivan tarpeetonta voimaa. Miksi se rauhoituspiikki piti lyödä?????? Se oli niin heiveröinen. On ne ennenkin saaneet piikin annettua vähemmällä voimalla, ihan nätisti. Tuo mies on puoskari ja harkitsen valitusta. Tuli olo, että kaappaan kattini ja vien sen jonnekkin muualle. Tuo mies ei enempää tähän koske. Sisuskaluni huusi, mutta olin kuitenkin hiljaa. Lääkäri ajoi minut pois huoneesta vaikka sain edellisen kerran olla paikalla. Sitten tuli sanomaan, no nyt se on kuollut. Voit mennä hyvästelemään. Tämä tuntuu pahalta. Lemmikki, perheenjäsen. Olisin suonut sille sen viimeisenä hetkenä seurani, ettei sen olisi tarvinnut vieraan. ja tuollaisen vieläpä seurassa yksin olla. Pyysin pieneltä kisultani anteeksi. Kyllä se kuitenkin tiesi kuinka tärkeä se on ollut. 

Kävelin kotiin, rauhoituin ja lähdin töihin. Tällä kertaa se ei onnistunutkaan. Vaikka olin saanut itseni kasattua niin itku vain tuli, eikä sitä pystynyt lopettamaan. Menin pomon kanssa juttelemaan, ettei tästä tule tänään mitään. Pomoni on hyvä tyyppi. Ymmärsi täysin ja oli vieläpä huolissaan viimeisestä kissastani, joka jäi yksin.

Itkusta ei meinaa tulla loppua. Suru on niin järjettömän suuri, että se on jopa yllättävää. Yllättävää siinä mielessä, että olen asiaan varautunut ja käsitellytkin etukäteen. Mutta jotenkin on vain niin tyhjää. Ja vimmattu halu työntää kasvot sen turkkiin. Katse sohvan päätyyn käy koko ajan ja kun tuohon olen kellahtanut niin odotan vain, että se kohta kyljen päälle kapuaa. 

Pieni urhea poikakisuni on lohdutellut niin hyvin kuin on pystynyt. Se tuli halaamaan pitkin pituuttaan kaulalleni. Itkin sen märäksi. Se kävi välillä saunassa kuivumassa jatkaakseen taas halailuaan. Näin meillä meni eilinen ilta. 

Nukkumaan oli vaikeaa mennä, koska aamu tuntui aika ankealta ottaa vastaan. Kuka minut nyt herättää? Poju koisailee pitkään. Herättäminen ei ole koskaan ollut sen homma. Enemmän tuo nukuttamispuoli.

Aamulla herätessä tosiaan jotain puuttui. Jotenkin hurja tunne on kuitenkin se, että ihan kuin rakas pieni enkelikisuni olisi vielä täällä. Ei enää nyt tänään niin voimakkaasti, mutta hetken kai vielä.

Mene vain muruni, kyllä me pärjätään....

lauantai, 12. toukokuu 2018

Kiireellisen ihmisen pikajorinat

Eli käväise ensin jääkaapilla. Rakentele picnic ja tee olosi mukavaksi. Nyt on meinaan tarinaa pidemmästikkin. Ainakin tuntuu itsestä kovinkin paljolta. Tohinaa ja tuhinaa, ihmetystä ja valaistumista on riittänyt.

 

Haasteita.

Töissä saimme kuntoiluhaasteen. Viisi kuukautta keräilemme viivoja. Viiva tai oikeastaan ykkönen tulee vähintään puolen tunnin yhtäjaksoisesta, mistä tahansa liikuntamuodosta. Kävelystä kuulimme luennon, kuinka paljon siinä on terveysvaikutuksia. Jotkin faktat olivat yllättäviäkin vaikka tiedän kyllä, että mikä tahansa liikunta on aina hyvästä. Sainkin itseni jo käppäilemään aamuvuoron jälkeen, mutta iltavuorossa lähteminen on ollut nihkeää. Mittailin kellosta hyvän reitin ja olen noudattanut aikas hyvin. Ja vaikutus tosiaan tuntuu nopsaankin. Tarpeeksi kun touhuaa niin osallistuu lopulta arvontaan ihan passeleilla palkinnoilla.

Käppäilyn lisäksi aurinko armas alkoi hellimään siihen malliin, että kaivoin fillarinkin naftaliinista. Puoliksi irti oleva "Tarakka" kolisee ja väkisinkin päässä soi Skandinavian Music Groupin Kaunis Marjaana. Mutta eipä se menoa haittaa.

 

 

Uudistusta.

Koska sain eteisen valmiiksi niin intoilin myös makuuhuoneen kimppuun. Purin sängyn, josta koristelistat olivat romahtaneet jo aikapäiviä sitten. Sänky oli liian iso ja koko huone tuntui tympeältä varastolta. Jonkun aikaa nukuin pelkillä patjoilla aatellen, ettei tässä kiire ole minnekkään. Pikkuhiljaa sain maalattua seinän. Siitä tuli tummempi harmaa, kuin eteisestä. Jotenkin se sävytön harmaa vain toimii. Siihen sopii muut sävyt ja on rauhallinen. Ei edes tunnu liian tummalta. Listat vaihtuivat valkoiseksi. Kaapinovet odottavat vielä uutta pintaa ja valaisin odottelee jotain päätöstä, millainen hän on.

Vappu-aattona menin Ikeaan ja löysin sieltä passelin pedin. Sänkyvaihtoehtoja olinkin kahlannut siihen malliin, että alkoi nähdä uniakin kataloogeista. Mittanauha on suhinut huoneessa mittaillen kaikki vaihtoehdot parvesta milloin millasiinkin viritelmiin. Tavoite oli kuitenkin saada kapeampi, 140cm laatikoilla varustettu, korkea peti. säilytystila on se ykkösasia.

Sitten päästäänkin varsinaiseen aivopieruosastoon. 

Tilailin sänkyä ja kuljetusta. Olin jo jumpannut edellisen osiksi. Jumpannut pari vitriiniä, jotka sain pilkkahintaan ja toisen maalasin muiden maalausten sivussa. Leikinpä sitten todella säästäväistä, koska pystyi valitsemaan kuljetuksessa halvemman kadunvarsitilauksen ja kalliimman kotiin asti, välillä. Joo tottakai halvempi. Olenhan minä noita kannellu. kyllä ne menee. Onnesta soikeana palasin kotiin odottelemaan.

Vappupäivänä vapaapäivän aamukahvia nautiskellessa vasta välähti. Minähän joudun oikeasti kantamaan, eikä ne ole lauta kerrallaan vaan laatikoissa!!! Yksin!!! O´ou. Tarkistin pakkaustiedot ja poing poing. Tiedossa oli yksi 13 kg, kolme kolmenkymmenen kieppeillä olevaa pakettia ja yksi neljäkymmentä kiloinen parimetrinen pakkaus. Noh, jos en saa kerralla niin puran pihalla. Seuraavana aamuna kun heräsin ja odottelin kuljetusta, katselin kaatosadetta. Mitäköhän tästäkin tulee. Kuski soitti tulemisestaan ja kysäisin, että voisko isoimman paketin nostaa sateensuojaan, jos en saa kannettua. Juu sopii. No kuskin apu oli tasan tarkkaan se, että nosti kuorma-auton lavalta ulos ja alas. Ei puhettakaan, että siirtää sitä metriäkään kauemmaksi autosta. No ähelsin ja pähelsin ja sain kun sainkin reilut sata kiloa sänkyä paiskittua kotiini. Muutama kirosana tuli siihen malliin, ettei neibörit ole tainneet tällaisia versioita ikänään kuulla.

Seuraava päivä meni kasatetta noin biljardi ruuvia ohjeiden mukaisiin paikkoihin ja kappas. Taioin itselleni sängyn. Patjakin tuntuu passelilta vaikka vieläkin löyhkää tehtaalta.

Tap tap kuitenkin olalle. Jumankekka, mä olen itsestäni ylpeä.

 

Huoli.

Kaiken tohinan keskellä pieni kisuni tuli kipeäksi. Se söi todella huonosti ja jossain kohtaa alkoi liikkumaankin huonommin. Ajattelin näin, että katson työpäivän jälkeen, mikä on kunto. Jos huono niin se on sitten viimeinen lekurireissu. Kotiin palatessa kävin hakemassa Sheebaa, mikä on yleensä ollut kalleuden vuoksi sellainen erikoisherkku. No eipä niin kipeä ollut etteikö Sheebat maistu. hain lisää ja siitä pikkuhiljaa kisuni vointi parani. Se on taas entisellään. Komentelemassa milloin mitäkin.

 

Outoutta.

Olen ollut innoissani ja iloinen touhuillessani kotiani kauniimmaksi. Intoilin myös erään bändin keikkajulisteestakin. Kaiken tohinan keskellä toteutin pyynnöstä keikkajulisteen. Kommelluksilta ei selvinnyt tälläkään kertaa, kun jotain sopii. Olin väärässä paikassa. Onneksi sentään sen verran lähellä, että juoksin (siis oikeasti juoksin) paikalle. Käytettävä aika vain hupeni viiteentoista minuuttiin. Noh ei muuta kun vermeet esille ja kohde paikoilleen. Pönöttivät siinä liian jäykästi, joten heittäydyn ohjaajaksi. Hetin niitä pallolla. Ilveilin ja komentelin ja lopputuloksena oli vallan hauskoja kuvia. Päätäntävalta oli laulajalla, jolle keikka oli ensimmäinen ikinä ja valitsi kuitenkin rauhallisimman, mutta lämminhenkisen tuotoksen. Tuota olisi nastaa harjoittaa joskus lisää.

Olin katsomassa bändiä ja vaikka totesin, ettei mitään tarvitse maksaa, koska en ole ikinä tällaista tehnyt, eikä lopputulosta voi taata niin olishan ne vaikka tuopin voineet tarjota. Heh... muokkailin kuvatuksia reilu kolme tuntia kotona. Nooh... kokemusta rikkaampi. Ja tästä lähtien taidan olla vähättelemättä enää yhtään panostani ja ainakin minimin voisin pyytää. Tai edes mikrobin, kunhan ei tautien muodossa.

 

Päähänpistoja.

Käväisin vappuna Lidlissä. Ostin heräteostona mekon. Kotona sovitin sitä vasta illalla. Tämähän on kiva, mutta tumman sininen. Olisko sittenkin harmaa ollut kivempi. Paljonko kello? Varttia vaille yhdeksän. Kauppa auki yhdeksään... Ehtisinkö? Ja mä niin juoksin (siis oikeasti juoksin) kauppaan vain todetakseni, että se on kiinni. No tietenkin, onhan sentäs vappu. Täytyy olla tosi kiva mekko, että lähden juosten kauppaan hakemaan. Löysin sen myöhemmin, mutta se olikin väärän harmaa. Voi hyvää päivää! Pitäisiköhän oikeasti alkaa tekemään ihan oikeita juoksulenkkejä ihan oikeat varusteet päällä.

 

Matkailua.

Vihdoinkin se koitti. Kauan odotettu Pietarin risteily. Ei ole ensimmäinen kohde, jonka valitsisin. Jotenkin tuo Venäjä on vaikeasti pureskeltava kaikkine mielikuvineen. Mutta matka oli todella edullinen liiton ammattiosaston kautta. Kolme kymppiä risteily kahdella illallisella ja yhdellä aamiaisella ja bussikierros neljä kymppiä.

Käytännössä kaupunkikierros oli ainut, mitä itse paikasta näki, mutta kolmetuntisena ihan riittävä ensikertalaiselle. Meinasimme ensin jäädä seikkailemaan kaupungille kierroksen jälkeen, mutta aikaa jäi ruuhkien ja tietyön takia sen verran naftisti, että oli järkevää palata samalla bussilla takaisin satamaan. Olisi mennyt paluu stressipeliksi. Kierros oli kuitenkin mukava ja pääsin istumaan avoimen ikkunan viereen niin, että räiskin kuvia aikas huolella. Meitä oli reissun päällä 33 henkilöä joista vain yksi idiootti. Ainahan sellainen mukaan mahtuu. Tämä heppu jaksoi valittaa. Milloin siitä, ettei pysähdytä ja kun pysähdyttiin niin siitä, että paikka oli väärä. Matkamuistomyymälään poiketessa se jaksoi räyhätä, että mitä helvettiä täällä tehdään. Totesin, että, kokeilee vaikka lakata valittamasta ja katsotaan mitä sen jälkeen. Jännää, että joku voi oikeasti olla niin juntti, ettei vielä kuudennenkaan tyypin huomautuksesta ymmärrä pitää nuppiaan kiinni. Noh, kaikki muu olikin onnistunutta ja tämän dillen kommentointi jotenkin hassula tavalla suodattui.

Kaupunki itsessään tarvitsisi uusiokäynnin. Ajan kanssa. Näkemistä ja yksityiskohtia oli niin paljon. Sillat ja joet ovat todella kauniita. Metroon tutustumista jäin kaipailemaan. Laivan reitillä kuitenkin vielä riitti bongailtavaa ja maisemia pitkään ennen avoimempaa merta. Ruoka laivalla oli hyvää ja sää mitä mainioin. Aurinko ja lämpö hellikin oikein kunnolla. Auringonlasku oli molempina iltoina upea. Meillä oli mukava porukka ja pääosin kaikilla oli kivaa. Jorausosastokin tuli koluttua palatessa.

Kyllä kannatti ja mielikuvat tällä pintaraapaisulla sai hieman muutosta.

Ennen reissua muistelin isäni tarinoita Neuvostoaikaisilta reissuilta. Siihen aikaan matkailu taisi olla puolin ja toisin melko paljon erilaista. Valuuttaa ei saanut tuoda maasta. Turistit veivät tavaraa sukkahousuista lähtien ja myivät siellä. Kaupoissa ei kuulemma ollut mitään. Jaoin hyttini Viron venäläistä alkuperää olevan kanssa ja hän kertoi Neuvostoaikaisesta lapsuudestaan, ettei muista mitään puuttuneen ja elivät ihan onnellista elämää.Ja silloin ei ollut kuulemma työttömyyttä Herätti oivallusta siitä, että kun et jostain tiedä, et sitä osaa kaivatakkaan. Varmaankin ainakin niin kauan kuin elämisen peruselementit täyttyvät.

 

Oivallus.

Vaikken ole kovinkaan paljoa ehtinyt sutinapuolta pohtimaan. Ja vaikka taidan kuitenkin asian mainitakkin joka kerta kun kirjoitan, tuolla reissulla oivalsin taas itsestäni jotain mitä en ole oikein osannut aiemmin hahmottaa. Tajusin meinaan millaisen miehen itselleni haluaisin. Ryhmässämme oli tällainen. Harmillisesti tietenkin varattu, joten hän olkoot kohtalokummalleni malliesimerkki. Tilaus on tehty ja olen sitä mantraa nyt kaksi päivää jorissut ääneen. Tämä esimerkkitapaus on puolituttu ja toisella osastolla töissä.En ole aiemmin näin paljon jutellut. Enemmän kai toisissa porukoissa pyörinyt kuitenkin. En tiennyt nimeäkään. Mutta selvästi erottui muista. Juuri sellainen sopivan tavallinen nostamatta itseään liikaa esille. Huumorintajuinen, jolla leikkaa sopivasti. Tilanteen tasalla. Ei örveltänyt, mutta kuitenkin mukana rennosti menossa. Fiksu ja älykäs oman mittakaavani mukaan. Rauhallinen, kohtelias ja aito. Ja ihan helkatin mukava. Sanoin ihan ääneen tutummalle työkaverillenikin, että voi luoja, että voi olla mukava ihminen. Siinä kimpassa sitten sitä mukavuutta ihailtiin. Niin sitä vaan kohtalokumma, että sitten kun tämmöinen mahdollisesti vapautuu...jos siis nainen on niin tyhmä heittääkseen vastaavan pois... tai jos irrallaan kulkee niin voisitko ystävällisesti kiikuttaa meikäläisenkin eteen. Edes vahingossa. Ei tartte kuin kerran. Olen tässä vuoroani meinaan aika kohtuullisen pitkään odotellut. Enää ei tartte arpoa. Yksi tuommoinen riittää, kiitos paljon! ( Jätän sormennapsautuksen tällä kertaa väliin, jospa palvelu pelaisi tällä kertaa vähän paremmin :))

 

Mää vetelen tunnollisesti odotellessa niitä viivoja...

 

tiistai, 17. huhtikuu 2018

Tutkielma

  • Täyden kuun vaikutus böbien lisääntymisessä. 

Pääsiäisenä käväisin parilla. Tupa oli tyhjä. Olin kai liian aikaisessa. Katselin kuuta ja olisin voinut lyödä vetoa, että jotain outoa tapahtuu. 

Koska baari oli niin tyhjä, että ehdin jo luopua böbien ilmaantumisesta, kunnes päätin määrärahan loppumisen jälkeen hipsiä kotiin. Kello oli noin 11 illalla. 

Jaahas! Eipäs nuolaista ennen kuin tipahtaa. Kävelin pimeällä kujalla ja kuulin askeleet takanani. Englanniks (olen siis rasisti, koska tämän erikseen mainitsin)i: "Anteeksi, haluan kysyä sinulta kysymyksen!"

Säikähdin, koska olin yksin kujalla ja ketään ei näkynyt missään. Seuraajani oli istunut baarissa melkein vieressä ja välttelin katsekontaktia ihan tarkoituksella.

Ärähdin, miksi seuraat!!!

- Koska haluan kysyä kysymyksen.

Kysyin miksi ei kysynyt sisällä vaan täällä???

- No, koska et katsonut minuun!!!.

Ärähtelin, että olen menossa kotiini, ei tarvitse seurata!!!

Mies alkoi myös olla ärtynyt ja kysyi, että saako kysyä kysymyksen vai ei!!!

- No kysy sitten, mutta äkkiä. Olen menossa kotiini. 

- Haluatko olla ystäväni?

-En!!!

 

 

Joo tosiaan logiikalle terkut. Tuonkin päässä olisi paikka auki. Pelkäsi kai kasvojen menetyksen muiden edessä, mutta ihan tosi! Jos ei kiinnostus herää sisällä niin miten pimeällä kujalla? Jotenkin en vain pääse tästä suvakkikitinästä irti, että pitäisi näitä arvostaa enempi. Toi on niin helvatun pelottavaa ja oletuksena, että tottakai mä nyt pimeältä kujalta nappaan ensimmäisen mukaani, joka älyää edes kysyä niin...... Respectiäkö tähän suuntaan. Mun mielestä oletuksenakin jo aika loukkaavaa. Jos joku on noin puutteessa niin roudatkoot kotiinsa. Ei kiinnosta, mutta jättäkööt minut rauhaan oletuksiltaan.

tiistai, 17. huhtikuu 2018

Persaukisuuden balanssi

Jeah. Ylityörahnat tulivat viimeinkin. Hieman helpompi hengittää, mutta yhden viikonlopun kun saisi vielä ylitöitä niin voisi hengittää myös ulospäin. Jotenkin alkaa tuo yllättävien rahamenojen paukahtelu olla kroonista. Jouduin käyttämään molempia kissoja eläinlääkärillä ja se oli satasen paukut molemmilla kerroilla. Ensiksi toinen teloi jalkansa hypätessään korkeammalta ja toinen odotti puolipäätä turvoksissa saapumistani työpäivän jälkeen kotiin. 

Diagnoosina vanhuus. Jalkapuoli on nyt kunnossa, mutta tätä pallopäätä seuraillaan. Se sai allergisen reaktion ja sydänäänet eivät luvanneet kauhean hyvää. Kilpirauhanen on alkanut kasvaa. Kohta sekin asia on vain kohdattava, että noiden aika täällä tosiaankin alkaa olla täynnä. Kauhean vaikea vain ajatella. Ovathan ne olleet pysyvimpiä asioita elämässäni. Minun pieni kummallinen perhe.

Samaan aikaan purin sängyn paremman toivossa. Kisut kuitenkin taisivat järjestää uuden hankinnan myöhemmäksi. Noh, maalailen ja fiksailen huoneen valmiiksi palapelin kasauspäivää odotellessa. Eipä tässä kiire ole minnekkään. Hyvillä patjoilla nukkuu hyvin lattiallakin.

Niinkuin aiemmin vinkkailin niin olin kuvaamassa punk -bändiä. Sellaista feminismiräyhää, mutta toisaalta myös duunarin ankeaa arkea hyvinkin kuvaavaa. Osui ja upposi moneen suuntaan. Porukkaa oli paljon ja ihan kuin olisivat juuri heitä tulleet katsomaan. Eräs bändin jäsen on uusi pomoni ja oikeastaan ihan kiva, kun on jokin toinenkin kanava luoda hyvä fiilis esimiehen ja työntekijän välillä. Kuvat muuten onnistuivat siinä määrin, että pyysivät uudelleenkin kuvailemaan. 

Tuli toinenkin pyyntö. Tuttavapariskunta kyseli heidän keikkajulistettaan kuvaamaan ja ideoimaan. Mikäpäs siinä. Oikeastaan olen innosta pinkeenä (jihuu). Vaikka nämä ovat tuntemattomia niin puuha on kivaa ja kehitystä jo sen verran, että kun oikein pyydetään niin kyllä siinä kummasti ryhti paranee.

Nyt olisi kolmisen viikkoa tavallisempaa taaperrusta harrasteiden kera. Sitten pääsee vihdoin pikkureissulle paikkaan, jonne en ihan ensinmäiseksi olisi koskaan mennyt. Sain reissun niiin halvalla, ettei voinut jättää väliin. 

 

tiistai, 3. huhtikuu 2018

Pääsiäispuuhailua ja kukkarokuminaa

Ihana fiilis! Olen ollut ahkera, mutta tyytyväisyyttä lisää myös se, että olen jollain lailla "viisaantunut" noissa touhuiluissani. 

Haave saada siisti eteinen on nyt sillä mallilla, ettei puutu enää kuin naulakkosyvennyksen verho ja matto. Voi olla, että hankin joskus kenkälaatikoston, mutta se ei ole tällä hetkellä kiireellisin.

Torstaina töiden jälkeen hioin lipaston loppuun. Maalasin ensimmäisen kerroksen ja olin pikkasen shokissa. Jotenkin ajatus, että lopputulos näkyisi edes lähelle heti meni mönkään. Arkailin väriä... valkoista. Olin niin tottunut tummaan. Maalivalinta oli tavallinen kalustemaali. Kiiltävä. Virhe. Onneksi maali loppui samantien kesken ja hain mattana lisää.

29597574_10156291023476248_5820305016733

 

Tarkoitus oli maalata vain lipasto ja pohtia loppueteistä myöhemmin. Kukkaron pohja oli taas melkoisen lähellä ja kaksi purkkia maalia oli yhtä purkkia enemmän kuin ajattelin. Kuitenkin sitä mukaa kun kerroksia tuli lisää ja alkoi näyttää paremmalta niin kulmakaappini alkoi ahdistaa.

29573037_10156291023576248_8587150245245

 

Mitä useammin kuljin kulmakaapin vierestä, sitä enemmän alkoi ällöttää sen tummuus. Siis fyysisesti. Aloin ihmettelemään, että miten ihmeessä olen pärjännyt kapeassa tilassa tummien kalujeni kanssa, kun nyt se tummuus suorastaan kaatui päälle. Mitenpäs asian ratkaisisi. Pikainen laskutoimitus ja päädyin siihen ajatukseen, että elellään niukemmin seuraavaan tilipäivään, mutta nyt hyödynnän pitkät vapaat. Eli takaisin maalikauppaan ja hiomishimon kadotessa pölyjä siivoillessa ostin kalkkimaalia.

Ruokapöydän maalausvirheistä opin nyt laimentamaan. Rullasin telalla ja monenmonta kerrosta. Yksi kerros jäi vajaaksi ovista ja jatkan pikkupurkilla sitten kunhan nyt pennosia palautuisii tilille.

Kannatti. Lopputulos on huomattavasti valoisampi. 

29694646_10156291023646248_7446813000215

 

Se mistä olen ylpeä ja yllättynytkin on ohjeitten noudattaminen. Olen vähän hätäinen ollut aina ja kaikki pitäisi saada heti ja nopeasti. Nyt noudatin kiltisti kuivumisaikoja. Irroitin kiltisti ovet ja vetimet... en siis luistanut siinäkään.

Lopputulos on ihana. Nyt aloin vihdoinkin sisäistää selkeyttä ja sen selkeyden kuskaan makuuhuoneeseen, mikä onkin seuraava projekti. Aikaa siihen menee melko varmasti, mutta sitten joskus sekin pesä on harmoninen. Ainakin suunnitteluun varaan rutkasti aikaa. Olohuonekkin kaipailisi uudistusta, mutta jotenkin odottelen, että kissojen raapimapuulle ei olisi enää käyttöä niin senkin tilan voisi sitten samalla katsoa.

Koomista on se, että olin laittanut tarranauhateipillä yhden taulun seinään. Olin siirtämässä sitä lipaston päälle.Irroittaessa tarraa lähti kaikki mahdolliset maalikerrokset mukana. Voi ei. Onneksi oli pakkelia varastossa ja tippa seinämaalia niin sain samantien paikattua. Olisi potuttanut, että juuri valmiiksi saatu huone olisi samantien remppakunnossa.

Ohjeiden noudattamisessa oli se hyvä puoli, että kuivumisaikoina hippaloin salille ja ulkoilemaan. Järjestelin paikkoja. Leivoin. Ja muuten vain rentouduin.

Nyt täytyy vain uudelleen kouluttaa piintyneet tavat ja olla keräämättä kaikki mahdollinen roina tason päälle. Sisustin joitakin esineitä lipaston päälle ja huokailin, ettei ole tainnut ikinä olla näin "sisustettua" tilaa. Kiva tula kotiin, kun vastassa on jotain selkeää ja harmonista ja raikasta.

 

Kukkaro on taas vedetty äärirajoille. Kävin ulkoilemassa kamerani kanssa ja sain näpsästyä aikas kauniin kuvan. Laitoin sen esille ja tuli asiantuntevimmilta kommenttia, että kameran kenno kaipaa puhdistusta. Kuvassa on täpliä eli roskaa paljon. Ne voi periaatteessa kuvankäsittelyllä poistaa, jos osaa. Mutta mitä enemmän puhdistusasiaa tutkailin niin se tehtävä kannattaa antaa asiantuntijalle oikeissa olosuhteissa. Sinänsä ei haittaa, mutta maksaa taas. Ensiviikonloppuna olisi hyvä kuvausmahdollisuus eräs bändi kohteena. Aloin miettimään, että voiko olemassa oleva roska naarmuttaa, jos sitä kameraa vain käyttää puhdistamatta. Se o taas melkein viidenkympin paukku riippuen minne menee. Nooh... eipä elo ilmaista ikinä ole ollut. Pari viikkoa vielä niin kukkaron nyörit ei kiristä kaulaa niin paljon.