keskiviikko, 22. tammikuu 2020

Tohinan täyteinen tammikuu

Uusi vuosikymmen ja uudet tuulet puhaltavat kaikin puolin. 

Jalan kuntoutus vie ison osan ajasta. Nyt olen kohta kolme viikkoa tehnyt töissä puolikasta päivää ja ensi viikolla alkaa normitunnit paukkumaan. Täytyy myöntää, että aika kivuliasta touhua on ollut ajoittain. Varsinkin perjantaisin. Olen kuitenkin itselleni sallinut myös huilaushetkiä. Oikeastaan on pakkokin, koska esim. Perjantaina ei enää töiden jälkeen yksinkertaisesti kyennyt jumppaamaan. Lauantaina vesijuoksu sujuikin sitten aika sutjakkaasti. 

Tänään piti mennä salille pyörittämään puolipyöräytyksiä, mutta päätin, että arkena saa riittää fyssarin antamat jumpat ja käyn sitten viikonloppuna uinnit ja salit. Aika ei meinaa yksinkertaisesti riittää ja sellainen kellon kyttääminen on aika stressaavaa.

Mihin sitten aikani katoaa? Noh, olen ajatunut taas olemaan jonkun ihmisen henkireikä ja terapeutti. Välillä se homma on käynyt hermoon, koska mielestäni, ei tarvitsisi olla yhteydessä jokaikinen päivä. Ja välillä vieläpä 3-5 puhelua päivässä. Tukemista toisen ihmisen masennuksesta paranemiseen.En edelleenkään ole terapeutti ja jatkuva raskaiden asioiden puiminen on ihan oikeasti raskasta vaikkei se varsinainen asia itseäni koskisikaan. Tällä kertaa on positiivista kuitenkin se, että se kaikki aika ja vaiva, mitä olen tähän joutunut käyttämään, on sentään poikinut jotain positiivistakin, eikä enää tunnut loputtomalta. Tämä henkilö tosiaan hakeutui ihan oikeaan terapiaan. On alkanut työstämään eroaan ja muita pettymyksiä. En siis ole ollut ihan hirmuisen turhaan roikkunut puhelimessa. Mutta oikeasti, se käy työstä. Kolmatta projektia en tällä saralla aio enää ottaa.

En tiedä miten tämä tapahtuu, mutta välillä tämän tyyppiset "ystävyydet" tuntuvat erikoiselta. Ihan kuin kuuluisi olla käytettävissä 24/7. Pitäisi olla vastaus kaikkeen. Olla läsnä koko ajan. Toki haluaisin auttaa ja toivon, että olisi hieman helpompaa. Mutta Joka kerta ne omat menneisyyden kökkäreet tulevat siihen aina vain uudelleen ja uudelleen käsiteltäviksi. Ja kenelle minä puran sen keon, mikä kasautuu niskaani. Ja miten saan ajan riittämään, kun olisi niin paljon muutakin tehtävää. Yksikin tunti puhelimessa ja lukuisat viestit joka ikinen päivä.... No ei kai mulla muuta elämää kai kuuluisikaan olla. Nyt olen kuitenkin täysin työllistetty.

Minulle nakkiutui kahden kuolinpesän asioiden järjestäminen. Jos lakimies olisi saanut tehtyä perunkirjan hieman aiemmin, kuin viimeisenä mahdollisena päivänä, voisi asioiden hoito olla puolisaikulla helpompaa. Noh juostaan sitten oikein kunnolla sitten kun vihdoin virallisemmin voi asioita hoitaa. Niin sitten kun teen kokopäivää ja käynnit toisessa kaupungissa maksaa työpäivän palkan. Jippajee.

Toinen osa on helppo. Tulen toisen osapuolen kanssa hyvin juttuun ja olemme saaneet sovittua monia asioita melko mutkattomasti. Mutta sitten on tämä oma sukuni. Pelkkä tämä asioiden hoitamisen vastuunotto oli aika ahdistavaa, sllä heistä jokainen on käyttäytynyt itseäni kohtaan aikas rumasti. Yhden kanssa olemme olleet tähän asti ihan mutkattomassa yhteydessä, mutta sekin on tainnut muuttua. Olen keräillyt valtakirjoja yhteen jos toiseenkin asiaan ja kerran jouduin sähkösopimuksen hoitoa koskevan valtakirjan perään kyselemään, että missä se menee. Niin vastaus tuli hampaitten välistä ja niin veemäisesti, että ajattelimpa irtautua tuosta porukasta välittömästi, kun asiat on hoidettu. Kun tyhjensimme asuntoa niin keräsin kaikille tasapuolisesti jotain pientä. Tämä hampaitten väli sai kai arvokkaimmat asiat. Kun kerroin, että otin itselle räsymaton ja tarjoulukulhn niin kuulin kun alkoi taas äänensävy kiristymään. Kiitos kun juokset toisessa kaupungissa muiden puolesta, mutta et olisi oikeutettu mihinkään vaan kaikki pitäisi mennä kai hänelle. Niin ne on muissakin mennyt. Pari päytäliinaakin pokkana omin itselleni ja sekös se vasta karmeaa oli. Kesällä tämä henkilö lupasi pari perittyä pöytäliinaa ja maksoin noin parinsadan euron arvoisella tuotepaketilla. Oli tyytyväinen tuotteisiin ja kun kysyin liinoista niin vastaus oli, ettei ollut pöytäni kokoista. Ihan hirmu kivaa ja reilua kaikin puolin. Näillä mennään.

Tässä porukassa meitä on yhteensä viisi. Jokaisella on kaunansa jotakin toista kohtaan. Itselläni on kaikkia vaan hommat on hoidettava. Jokaikinen puhelu on mennyt niin, että ensin se asia ja sitten tunti kuuntelua kun se ja se oli niin v.. ja p.. itse s...

Jibajee. Kuuntelen ja puhelu seuraavalle ja sitten se toinen haukkuu seuraavan ja kolmas sitten taas jonkun muun. Ja mua ne inhoavat kaikki, koska nostin aikanaan metelin, haukkumisista, seksiehdotuksista, käpälöinnistä ja nyt menin vielä perimäänkin hieman enemmän kuin muut. Meitsi on siis se kaikista pahin noiden juoppojen keskellä, koska olen useimmin selvinpäin ja ajattelen kai asiat sen selvän totuuden mukaisesti, en kännipöhinän, jossa muistikin temppuilee. Hohhoijjaa...

Ihme ja kumma, että ne aiemmin kaikista hankalimmat tyypit ovat olleet tällä kertaa kuitenkin ne mutkattomimmat ja asioitten hoito on mennyt melko sukkelasti. Vaikkakin heti alkuun heittivät "hauskaa vitsiä" pankin valtakirjasta, että muutan kuitenkin ruksien paikkaa ja voikohan minuun luottaa yms yms.

Veljeni on jonkun kerran esittänyt myös epäluottamuslauseita esimerkiksi sillä, että annoin joululahjaksi kirjan. Se oli paketissa. Avasi sen paketin kertoen, että hänen on pakko tarkastaa, ettei paketissa ole mitään kiellettyä lennolle, ettei hän joudu vaikeuksiin. Hmmm. Jos veljeni käyttäisi hieman järkeään niin saattaisi oppia ajattelemaan, ettei minulla ole mitään syytä aiheuttaa hänelle vahinkoa. Niin kuin nuo muutkin. Jos virallisissa papereissa lukee jotain niin sitä on vaikea kiertää. Ja miksi edes lähtisin sille tielle. Ettei vain olisi omassa päässään näillä se ajatus, että näin tekisin sinulle, mutta kun asia on toisin päin, en luota sinuun.

Se mummeli taitaa seurailla näitä touhuja pilvenreunalta ja ohjailee juttuja jonkin verran. Jotkin asiat tuntuvat järjestyvän käsittämättömän helposti. 

Olipa tuossa mukavaakin. Puoleen vuoteen pääsin vihdoin kunnolla tuulettumaan. Siihen sisältyi ihan kaikki. Musiikkia, kavereita, tuttuja, naurua, laulua, pari askelta tanssia, flirttiä ja uusi tuttavuus. Mahtui iltaan yksi pummikin, joka olisi pitänyt kyydittää taksilla kotiin. Tällä kertaa heittäydyin itsekkääksi. En tunne henkilöä kummoisemmin. Tarjosin juoman ja taksikyydistä kieltäydyin. Jos pääsee baariin niin huolehtikoot, että pääsee poiskin. Ei voi sysätä vastuuta itsestään muille, jos ei ole tällaista edes sovittu.

Ai niin. Lisäjännitystä luo oman asunnon vaihtoprojekti. Olen hakenut nyt kolmea asuntoa tasaiselta maalta. Ensimmäisen olen mielessäni sisustanut, joten se on varmaankin se. Toinen houkuttelisi kuitenkin ehkä enemmän, koska se rempattaisiin melko todennäköisesti ennen muuttoa. Kolmas ei oikeastaan sytyttänyt mitään vibroja sen kummemmin, joten toivon, että se menisi luonnollista tietä jollekkin muulle.

Piupau... ei muuta kuin eteenpäin.

 

 

tiistai, 31. joulukuu 2019

Vuosi 2019 kasaan ja kaatikselle

Kompurointia ja kummakansaa. Siinä tiivistetysti tämä vuosi. 

Oikeastaan kummakansaa ei ollut kuin yksi epätoivoinen ukkomies, joka vain halusi huomiota. Vähän väärältä tyypiltä. 

Kompurointia. Voi jessus, sitä riitti tarpeeksi. Kolhujen parantelu jatkunee pitkäksi pitkäksi aikaa eteenpäin. Eilen kuulin serkkuni polven kohtalosta. Tismalleen sama vamma ja leikkaus vuonna 2016. Eikä kuulemma ole vieläkään kunnossa. Hän sentään on aktiivisesti urheileva. Pistää miettimään, että kuinkahan tämänhetkisen uravalinnan oikein käy.

Se, että olisi riittänyt jalan romuttaminen leikkauskuntoon niin kärsimyksiä oli myös käsistä. Nyt täytyy koputtaa puuta, että olisi kohtuullisen kivuton loppuelämä. Ainakin pariviikkoa edes.

Oikeastaan koko vuosi on painottunut potemiseen. Eli ei kauhean hohdokasta. Tapahtumien koluaminen loppukesästä ja vuodesta jäi vaisumman puoleiseksi.

Loppua kohti on kuitenkin suunta muuttunut positiivisempaan suuntaan vaikka välillä vaikutti kaikki niin epätoivoiselta. Särky ei ole ihan jatkuvaa. Ei se kokonaan pois ole, mutta eilen sain fyssarilta luvan lenkkeihin. Ei kilometreittäin, mutta pieniä kävelyjä suositteli säännöllistämään. Kävelen ilman keppejä. Portaita treenailen päivittäin muutaman kerrallaan. 

Vesijuoksu. Siihen rakastuin kunnolla jo kesällä ja nyt tuon jalan kanssa on huomannut myös tehot. Säännöllinen vedessä vetkulointi on saanut kummasti eloa niin pääkoppaan kuin kroppaankin. Jännä, kuin saunassa useinmiten ollaan saatu tuntemattomien kesken mielenkiintoisia keskusteluita aikaiseksi. Yksi kerta oli melkoinen aikamatkailu siihen aikaan, kun ei ollut nettejä ja kauppojakin ehkä se yksi.

Siitäpä tulikin mieleeni, että nyt on alkanut arvostamaan niin sitä nykyajan helppoutta ja sitä, että on kokenut yksinkertaisempaakin elämää. Eipä sitä ennen vanhaan osannut edes kaivata kauppoja pyhiksi auki. Muistan kuinka kakarana tuli uusia hedelmiä. Se oli jännää. Banaani ja appelsiini oli jo tavallista. Mutta Mandariinit, satsumat tulivat johonkin jouluun mukaan. Kun kiivi tuli niin olihan se jännää pohtia, maistuuko se sittenkin mansikalle vai jollekkin muulle.Nyttenkin olen tutustunut uusiin juttuihin. Kurpitsat ovat tämän vuoden hitti keittiössäni.

Aikamatkailua olen harrastanut kotona siinä mielessä, että muutama yö on mennyt keskiajalla. Ensin melkein romahti keittiön kuivauskaappi. Siirsin hyllynpitimet juuri ennen romahdusta viimeisiin ei venähtäneisiin teikiin. Alimmalle hyllylle mahtuu melkein lautanen. Utelin remontin mahdollisuutta ja muutosjuttuja. Pelkän henkilön saaminen kiinni kesti miljoona vuotta. Kun vihdoin sain kiinni niin vastaus oli jotakuinkin kaikkeen ei. Paitsi remonttiin, joka ehkä tulisi viiden vuoden sisällä. Hmmm. Kun muutin tänne niin tulossa oli parvekeremontti vaan eipä ole näkynyt. Olenkohan asunut tässä vuodesta 2012 joulukuun lopusta lähtien. Aiempi yritys asiantuntijan kanssa kommunikointiin on kestänyt viitisen vuotta. 

Nyt sitten romahti lämmöt. Koska talvi on leuto niin räppänät seinissä ovat pysyneet pääsääntöisesti auki. Mikä tarkoittaa sitä, että ulkoilma tulee kosteuden kanssa suoraan sisään. Ja koska patterit eivät lämpene niin ennenpitkää kylmä veto ja kosteus tuntuu hurjan kylmältä. Sänky on välillä suorastaan kostea ja tuntuu jokaikisessä luun palasessa mitä mulle on rakentunut. Kappas vain kun olen odotellut sitä huoltomiestä jo reilu pari viikkoa. Kylmyys hellitti hetkeksi, kun ulkona oli pakkasen puolella. Nyt taas plussan puolella. Tuli viime yönä valvottua siihen malliin, että nyt riittää. Jos kaksi vaatekerrosta ei riitä kahden peiton alla pysyäkseen lämpimänä niin olisi varmaan aika ihan oikeasti tehdä jotain. Soitimpa siis uudelleen ja selittäjänainen vastasi että meillä on seurantajärjestelmän mukaan 22.6 astella lämmintä. Putkimiehet katsovat patterit kunhan kerkiävät. Juu. On mulla sellainen seurantamittari. Se on melkein eteisessä, jonne tulee kylpyhuoneesta lämpöä. Se on asetettu leukani kohdalle ja siihen ei osu minkään näköistä vetoa. Se on keskellä huoneistoa. On juu. Hieno mittari. Mutta juuri siinä kohtaa on noin 5 astetta lämpöisempää kuin muualla. Viime yösä makkarissa oli  vedon kanssa varmaankin sen 15-16 astetta kosteudella varustettuna. Keskellä olohuonetta mittari näytti 18 astetta. Mitä se sitten on ikkunan vieressä. Tämän talon lämmitys perustuu nyt sitten tuohon suojaisessa paikassa liian korkealle asetetussa mittarissa.

Nukuin siis viime yön puolen tunnin pätkissä. Välillä siirtyen olkkariin. Välillä liikkuen, että saa veren kiertämään. Välillä valvoen vain pelkästä kiukusta. Minä rakastin tätä hyvin epäkäytännöllistä kotia. Mutta se on loppu nyt. Katselin aamulla uusia asuntoja. Yhteen laitoin pyynnön käydä katsomassa. Pohja on tuttu, koska tuttavani asuu samanlaisessa. Kuitenkin peilikuva asunnosta niin kiinnostaa kummalla puolella taloa se on.  Tiedän, että pohja on kompakti ja toimiva. Keittiö on mukavasti sekäettää. Sopivasti piilossa ja sopivasti esillä. Tilava makkari. Tuttavallani ei ole ollut lämmön kanssa ongelmia. Kaikenkaikkiaan tyytyväinen asuntoonsa. Parveke on aika pieni, mutta kyllä siitä mukavan kesäpesän saisi. Hieman kalliimpi kuin tämä. Mutta pohdiskelin, että jäädynkö tässä ränsityneessä luukussa halvemmalla esin vuosia, sitten kärsin remontit ja vuokra nousisi taivaisiin. Pitäkää tunkkinne, sanon minä. Mielenkiintoiseksi menee, että kun löydän asunnon niin kuin vauhdilla tapahtuu irtisanominen ja muu asioitten hoito, Varmaankin aika vauhdilla siihen asti, kunnes maksavat rahani pois.

Aamulla kipitin uimahalliin savun noustessa päästä. Pikkuhiljaa tuli hyvä olo. Sisustelin mielessäni uutta asuntoa. 

Olen huvikseni katsellut omistusasuntoilmoituksia. Yhden karkin löysin ja olen kuolaillut aika ajoin. Hintaa on kuitenkin niin ylipaljon, ettei ikinä olisi mahdollista. Kuinka kätevää olisi siis, että voisi Klarnan kautta maksaa. Osissa, haluamallasi summalla. Vähintään vitonen kuussa. Mitä siitä, jos ei se niin nopsaan lyhenis. Perinnöksihän se jäisi. Perikunta myykööt pois ja maksakoot sitten vain velat... Good idea!

Palataan taas kummakansan pariin. Minulla on hyvä ehdokas. Sovimme vihdoin treffit viikonlopuksi. Käymme katsomassa Luxia. En tiedä miksi tämä niin kovasti kiinnostaa. Ehkä se, että selkeästi kiinnostusta on molempiin suuntiin, muttei ole mikään kiire. Satunaisesti viestittelyä. Ja treffien sopimiseen siitä, kun asiasta ensimmäisen kerran oli mainintaa, on mennyt muutama viikko. Hmm... Onkohan nämä edes treffit vai vain kaksi kaverusta könkkäilee jalkapuolena katselemassa valotaidetta. Hmmm...

No mutta, oli miten oli,  ojasta toiseen... Vain vuoden nimi vaihtuu!

 

Oikein rattoisaa ja silmäystävällistä uuttavuotta!

 

 

 

torstai, 26. joulukuu 2019

En ole uskonnollinen, mutta

Olipa mukava joulu. Juuri niin kuin pitikin. Muistaen viime joulun, tämä oli harmooninen ja harras. Kynttilöitä ja valoja siellä täällä. Kauniita kukkiakin. Tosin tulppaanien paikkaa jouduin vaihtamaan, koska siitepöly alkoi käymään henkeen. Sellaista söpöstelyä kuitenkin. Olemista. Kävin viemässä kynttilän kirkon pihaan ja kävelin pienen lenkin. Auttoi koko päivän jyllänneeseen jumalattomaan  jalkasärkyyn. Olen niin onnellinen alkukesällä ostamastani sohvapöydästä. Siihen mahtuu monta kynttilää. Kesällä täytynee pestä noetut seinät.

Jouluruuat ovat niin suolaisia, että väkisinkin turvottaa. Lupailin itselleni, että kunhan näistä herkkuviikoista selviää niin taidan pitää paussin sokeriin ja vehnäjauhoihin. Pitää sellaista ihan oikeasti kevyempää linjaa. Veikkaisin, että taitaa näkyä aika nopeasti. Olisi tervetullutta tähän kohtaan.

Katselin tänään joulukuustani, että mahdanko raatsia pitkään aikaan sitä laittaa pois. Viime jouluna taisin pakata sen jo Tapanina. Potutti niin paljon. Nyt se uusinen palloineen on niin tavattoman kaunis. 

Kävin myös kyläilemässä ystäväni H:n luona ja se piruvieköön laittoi minut Tinderiin. Halusi stalkata exänsä sieltä ja samalla valkkaili minulle mätsejä. Joku rupesi kirjoittelemaankin. Täytyy päivän valossa informoida, etten taida olla deittailukunnossa. Puujalkainen, liikkumattomuudesta ja jouluruuista turpeinen, tylsyydestä tylppääntyneillä aivoilla varustettu. Ainakin reilua sellaista kohtaan, joka hakee jotain suurta säpinää toki pienemmässä koossa.

Jotenkin ei vain innosta. ehkä myös siksi, että olin sopinut sen kivikaudelta olleen deitin kanssa retken taidemuseoon, kunhan joulukiireet hellittää. Viihdyn hänen seurassaan, eikä siinä tartte olla kuin oma itsensä. Silloin kun ensimmäisen kerran tavattiin niin olin isommassa kunnossa kuin nyt niin ei tarvitse sitäkään asiaa stressata

Kävin maakuntaretkeilemässä Heinolassa ennen joulua. Jos tätä mahtaa lukea työkaverini ihmetellen ja pyöritellen päätään tuhahdellen vimmaisesti, että miten se voi tommoisen reissun tehdä, muttei töihin tule niin hänelle: Yhtä paljon kuin minun täytyy ymmärtää, että sinulla on muutakin tekemistä kuin tuurata sairaslomalaista niin sinun täytyy ymmärtää, että jotkin asiat ovat pakko hoitaa vaikka olisi pää irti. Se ymmärrys tästä lähtien saapi kulkea vain tähän suuntaan, kun se ymmärrys on kulkenut täältä tähän asti vähän jokapuolelle vaikka syy ei aina ole ollut järkeenkäypää tai oikeudenmukaista. Ymmärtelen jatkossa muihin suuntiin vain jos on oikeasti ja loogisen järjen mukaan aiheita. Muulloin ei tarvitse meikäläisenkään ymmärrellä oikeastaan yhtään mitään..

Noniin.. siihen reissuun... Olin katsonut junat ja bussit valmiiksi. Herätys kuudeksi. Riittävästi vaihtoaikaa, että kerkeän könkkäillä seuraavaan kulkupeliin.  Aamulla heräsin kissani huutoon. Huusiko muuten vain vai herättääkseen, koska olin höpissyt sille koko illan aikaisesta herätyksestä. Voi pentele kuinka valoisaa. Voi ei. Olen nukkunut pommiin. Äkkiä soittamaan toiselle henkilölle, joka oli samaan paikkaan menossa, että mahtaisiko asua Helsingissä ja pääsisinkö kyydissä. Ihan hirveä paniikki. siis 

Juu asuu melko lähelläkin ja pyysi tulemaan heille ja lähdettäisiin samantien ajelemaan. Vaatteet niskaan ja menoksi. Hyvästi aamukahvi, jota en ehtinyt juoda. Niin kuin aina, tälläkin pommiin nukkumisella oli kai tarkoituksensa. Tämä kuski oli vielä huonojalkaisempi kuin minä. Lainailin keppiäni ja auttelin rollaattorin kanssa ja palatessa kävin hänelle kaupassa. Vaikka kaipailin junalla matkustamista jaloittelun takia niin meillä oli kuitenkin hauskaa. Tultiin tosi hyvin juttuun. Vähän kyllä pelotti, kun kuski kertoi saaneensa vuotta aiemmin tajuttomuuskohtauksia ja kahvilla istuessa sai sellaisia tärinäkohtauksia. Pääsimme kuitenkin perille ja takaisin ehjänä. Tosi kiva ja luojalle kiitos. Kummallista kuitenkin  oli se, että pitkään kuulemma rikki ollut lämmityslaite alkoi toimimaan itsestään paluumatkalla. Hyvä niin, sillä jalkojen suhteen reissu oli todella kivulias. Koko jalka hoilasi hoosiannaa. Menosuuntaan puhalsi kylmää. Perillä istumista kolme ja puoli tuntia ja paluu. Paluumatkalla oli pysähdyttävä jaloittelemaan hetkeksi. Sen verran tuskallista tuo istuminen on. Ehkä kaikista pahinta muutenkin. 

Kävimme siis perunkirjoituksessa ja aamun paineet olivat kovat. Mitä, jos en pääsekkään vaikka olin jo muille luvannut mennä. Viedä samalla lippuja ja lappuja. Samalla myös mielenkiinnostakin, koska mitään mustaa valkoisella ei ollut nähnyt. Vain huhuja ja ympäripyöreää veisaamista asiasta, joka koski kuitenkin useampaa henkilöä itseni mukaanlukien.

Hommat hoituivat ja palasimme kotiin. Sitten olikin ihanaa jatkaa uimahommia. Vedessä olo on taivaallista. Vaikka olen kyllä huomannut, että puolen tunnin juoksemisen jälkeen alkaa vähän sattumaan. Taidan jatkossa juoksennella pätkissä. Vaikka kymmenen minuuttia. Huilaus. Kymmenen minuuttia. Tauko jne. Lopuksi lämpöiseen veteen venyttelemään.

Voisi sanoa, että jalka on ollut parempi. Siinä on hieman enemmän voimaa kuin aiemmin ja alkaa olla varmempi. Kuitenkin tulee niitä kivuliaitakin päiviä, jos on vaikkapa kävellyt apteekkiin. Sieltä uimaan ja sieltä kotiin. Seuraava päivä on mennyt kirotessa koko koipi alimpaan helvettiin.

Vaikka olisi tosiaan pitänyt ymmärtää lakata vain potemasta niin se kun vain on välillä niin kirotun kipeä, että tekisi mieli sahata irti. Jumppan sisältämän lepopäivän jälkeen se on taas vähän parempi.

En ole uskonnollinen, mutta noi jouluksi varaamani eväät tuntuvat ihan kuin lisääntyneen kaapissa. Viinikin riitti vaikka sitä oli vain puolen litran tölkki. Koti on jumalaisen kaunis. Tunnelma oli aattona taivaallinen:Ja yöllä juutuin katselemaan jotain yömessua. Se oli aika mielenkiintoinen. Mielenkiintoista kuunnella italiaa vaiko olisiko seassa ollut latinaakin tuntien kuitenkin tarinan. Katsella sitä rituaalia, jonka joku on joskus keksinyt ja sitä on toistettu satoja vuosia. Katsella kaunista kirkkoa ja kuunnella samalla tutunkuuloisia virsiä. Hengellisyys sopi hyvin tähän jouluun. 

Sitten tuli kissa ja huusi meidät nukkumaan.

maanantai, 16. joulukuu 2019

Vaihtaisko alaa?

Hoplaa. Se on sitten toinen yö, kun tulee valvottua peräkkäin. Miksipä en kirjoittelisi sitten ajatuksiani ulos.

Olen jonkin verran pohdiskellut muistia. Kuinka voikin olla joitakin asioita tarttunut nuppiini niin tarkasti jostain vauva-asteelta asti, mutta jonkin juuri saatu ajatus unohtuu samantien. Minulla on ollut viimeaikoina hillittömiä mielitekoja jääkaapissa lojuviin alkoholijuomiin. Juhannukseksi ostettu olut. Teki hirmuisesti mieli ottaa sellainen. Otin ja aamulla laitoin sen takaisin jääkaappiin. Vähän väliä tekee ihan tolkuttomasti mieli viiniä. Pieni puteli, minkä raahasin juurikin mielitekoja varten. Kas kummaa muistan sen vasta, kun olen menossa nukkumaan. Jotenkin siinä vaiheessa, kun on se hetki, että voisi ottaa rennommin, on sytyttänyt kynttilät ja voisi vain nauttia... Onkin tarpeeksi hyvää vain ollakseen, ettei enempää mitään tarvitse.

Paitsi kuumaa teetä. Sitä ei jostain syystä unohda koskaan. Jos siis on muistanut kuitenkin veden keittää. 

Hassua oli kuulla yhdeltä nuorelta tytöltä kertomusta kaulakorustaan, jolla on ihan oikea tarina, mutta hän ei muista sitä. Minusta tuntuu, että muistan jopa turhienkin tavaroitteni tarinat. Tai tapahtumia, jotka liittyvät joidenkin tavaroiden ostohetkeen. Sellaista täysin turhaa nippelitietoa millä ei tee mitään. Ajattelin jopa, että pitäisikö kirjoittaa täysin turhan tiedon kirja, millä ei tee mitään. Samantien tulin järkiini, että miksi? No siksi katoppa kun kukaan ei sitä ostaisi...

Poteminen eteni ja otti pari askelta taakseppäin ja nyt taas sai lisäpuhtia. Kävelin viikon verran ilman keppejä ja alkoi paraneminen edistymään. Tiistaina minulla oli taas Hussiin meno ja juuri kun puin vaatteita jumppaamisen jälkeen, sain pohkeeseen aivan tolkuttoman kivuliaan krampin. Aivan kuin olisi vetänyt puukolla jonnekkin jänteen ja lihaksen yhtymäkohtaan. Lekurin tarkastukseen oli vielä muutama tunti ja hätäännyinkin, että voisiko se olla tulppa. Soitin ohjeita kuinka toimia ja topputtelivat, että voin odottaa lääkärille asti. Jotenkin noloa mennä sinne kepeillä, mutta jalka ei kärsinyt astua ollenkaan.

Pohjetta tutki lääkärii ja fyssari ja sulkivat tulpan kuitenkin pois. Olen jumpannut ja kävellyt liikaa. Pari päivää höllempää menoa niin eiköhän se siitä ja uusia liikkeitä kehiin. Seuraavana päivänä raahauduin kirjaimellisesti omalle lekurille arvioittamaan sairaslomatarvetta. Olen nyt sitten loppiaiseen asti pois pelistä vielä. Lääkäriltä menin uimaan. Haava on parantunut ja sain luvan mennä sinne. Yhden kilometrin pätkässä meni tunti ja meinasin luovuttaa kesken kaiken, mutta pääsimpäs uimahalliin perille. Kun ähelsin itseni altaalle niin pelkkä altaan näkeminen sai melkoisen tunnekuohun aikaiseksi. Olin hetkeä odottanut ja millaisen työn takana se oikeasti oli. Mennä veteen. Painottomaan tilaan. Päästä liikkumaan. Kun pääsin veteen niin meinasin pillahtaa itkuun. Keskity ny... Hoin ittelleni ja ei muuta kuin polkemaan. Liikerata oli kyllä hakusessa ja on vieläkin. Mutta puolenkin tunnin session jälkeen tunsin illalla kuinka se oikeasti vaikutti parantavasti reiteen.. ja miks ei koko jalkaan.

Kun palasin uimasta kotiin niin kirosin kepittömyyttä. Kävely lääkärin kautta uimahalliin ja kotiin oli aivan liian paljon kramppeineen päivineen. Tein kuitenkin ällistyttävän huomion. Kun pidin kättä jossain tuessa niin pääsin helpommin eteenpäin. Vaikkapa aita. Pidin kättä siinä vain päällä niin askel oli helpompi ottaa. Kun aita loppui niin olin pulassa. Hitto vieköön. Kuinka mä pääsen kotiin asti? Ihan oikeasti. Koska muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Taksia ei siihen kohtaan edes saisi niin kuvittelin aidat molemmin puolin. Kohotin kädet ikään kuin pitääkseni tukea jostain näkymättömästä ja perhana. Sain kun sainkin otettua askelta eteenpäin ilman ihan järkyttävää ontumista.. .Siis mitä ihmettä!!! Pääsin vaivoin kotiin ja siinä kohtaa vain yksi henkilö kysyi, että tarvitsenko apua. Näytin varmastikkin erikoiselta. Pahinta on ylittää mäki rinteessä. Kulkuväylä kun on niin pirun vinossa. Jotenkin ei jalkakäytävienkään kaatoja ajattele normaalisti, mutta nyt kyllä huomaa kaiken, mikä vähänkin on vinksalleen.

Mielenkiintoinen huomio on tosiaan ollut sekin, että vaikka mä purnaan taksien hintoja ja sitä, että tuntuu riippuvan hinnat kansallisuudessa kiinni niin on hyviäkin huomioita. Tällä kyseisellä lääkäri-uimisreissulla kolme henkilöä. Maahan muuttajaa pysähtyi ja kysyi, että tarvitsenko apua. Onko kaikki ok. Kun olin asemalla menossa yhden oven ohi niin eräs somalityttö jäi pitämään ovea auki, että olenko tulossa sinne. Joka kerta kieltäydyin, mutta kiitin, että kuitenkin kysyivät. Jollain tapaa todella kaunista ja välittävää. Tokalla kertaa menin uimaan. Otin kepukat mukaan, ettei matkalle hyydy. Olin menossa pukuhuoneeseen ja edelläni meni kaksi keski-iän ylittänyttä suomalaisnaista. Jälkimmänen katsoi minua ja keppejäni ja hän ryntäsi sisään niin, että ovi paukahti nenän edestä kiinni. Jotenkin rupesi naurattamaan tämä erilaisuus. Todellakin.

Yhden ihanan mamun näin lauantaina. Veljeni. Hän maahanmuutti jenkkeihin aikoja sitten. Oli työreissulla Englannissa ja sai tilaisuuden piipahtaa Suomessa. Askeleita tuli vain niin paljon, että jouduin nyt sunnuntaina pitämään taas kulkemisvapaan päivän. Kahta päivää ei millään voi kulkea yli kilometriä peräkkäin. Ottaa heti takapakkia. Ilo oli huomata kuitenkin, ettei ihan niin paljoa enää.

Joku juttu tässä veljeni tapaamisessa on outoa. Olen viimeksi nähnyt viisi vuotta sitten ja aiemmin yhdeksän vuotta sitten.

Silloin aiemmin armas setäni toikkaroi humalassa kaunistamassa reissuani veljeni luo. Viimeksi tätini päätti krapuloissaan haukkua minut pystyyn syystä ei mistään päästäkseen kauppakeskuksesta kotiin lepäämään. Nyt sain juuri ennen puhelinsoiton. Joka kerta varjostaa siis sellainen muista johtuva ärtymys, enkä osaa olla jotenkin murehtimatta. 

Työkaverini soitti ja kyseli jalan vointia. Mutta puhelun tarkoitus taisi olla kuitenkin ilmoittaa, että tulet töihin sitten vaikka opastamaan uutta kaveria, koska hänellä on tärkeitä hommia vuoden alusta. Millä selität henkilölle, jolla on selkeä asenne itseäsi kohtaan, että en yksinkertaisesti voi kävellä edestakaisin jossain isossa puljussa portaineen päivineen, jos kotoakin saatan päästä asemalle, mutten välttämättä takaisin? Sen verran olen oppinut jo tuntemaan, että jos hänellä on jokin ajatus niin se pitäisi mennä niin. Jos ei ole mahdollista niin se on asenteesta sitten kiinni. 

Kun könkkäsin noi polven piuhat poikki, polvitaipeessa roikkuvan kierukan rustonrepaleen kanssa... Siis nahkan sisällä toki. Kuluman hioutuvan jokaisella askeleella pahemmaksi, kiroilin sitä iäisyys bropleemaa, ettei tavaroista huolehdita. Tietyt jutut kun loppuvat niin ei haeta lisää. Työvälineitä kiikutetaan pois työpisteistä niin, että seuraava joutuu niitä etsimään = Mihin menee aikaa= Mikä näyttää huomattavasti tehottomalta, kuin sen touhut, joka tekee viuh viuh duunit ja piilottaa välineet. (Olkoon tahallista tai tahatonta, mutta tällainen henkilö ei ole ihan täysi päästään, joka tekee jatkuvasti haittaa työtovereille. Jatkuvasti. Vuodesta toiseen. Viikosta toiseen.Päivästä toiseen). Niin ..takaisin aiheeseen.. Kun könkkäsin taas hakemassa milloin mitäkin tarpeellista, mistä jokaisen palkkaa nielevän siinä puljassa pitäisi huolehtia, totesin, että kyllä näitä turhia askelia tosiaan täällä saa tehdä. Lääkärini oli vieläpä kieltänyt turhaan kävelemästä. Mulle tokaistiin, ettei mikään askel ole turha. Juu, ei kai tervejalkaselle juu. Vastaavia piikkejä olen huomannut kuulevani silloin tällöin. Mutta nehän ovat vain vitsejä. Tekisi mieleni alkaa kanssa heittämään vitsin muodossa ihan kaikki mitä ajattelen, mutta ei varmana menisi läpi. Saisin samalla tyylillä melkovarmat huudot. Kun opettelin hommaani niin sain minimaalisen ajan, parhaimmillaan vartin verran, tehdä minulle uutta asiaa ja sitten tulikin tekemään sen puolestani. En hitossa ollut iloinen, mutten sanonut mitään. Kuinka mä voin oppia niin mitään? Kumma, että sitä aikaa kuitenkin muutkin ovat käyttäneet opetellessaan. miksi se ei juuri minun kohdallani käy? Ei sovi? Mikäs siinä sitten mättää?

Nyt tätä minun toipumistani kyseenalaistettiin. Eikö ne anna kuntoutusohjeita? Mikä siinä mättää? Jne. Sairaslomalaiselle heitetään vastuu siitä, että on kiire ja muutakin hommaa. Ihan kuin voisin jotenkin hänen käskystään nyt kokea ihmeparantumisen ja jos en niin minulla on vain väärä asenne. Minä en ole huippu-urheilija, joka olisi jotakuinkin samantien kiikutettu onnettomuudesta leikattavaksi.Jolloin paraneminen olisi nopeampaa. Nuori, jolla kaikki tapahtuu nopeammin.. empä ole sitäkään. Olen huono, koska en parantunut reilussa kuukaudessa, minkä tämä leikkaava lääkäri kirjoitti. Koetin tälle kertoa, että tarvitsen varmastkkin pidemmän sairasloman, johon lääkäri vastasi, että niitä pidennetään sitten työpaikkalääkärin arvion mukaan. Työkaverini voisi ottaa nyt asiakseen haastaa tämä työpaikkalääkäri vastuuseen hänen mielestään liian pitkästä sairaslomasta, koska tämä minun selvästi tahallisesti aiheutettu vammani ja sen hoito sotkee hänen elämänsä.

Meillä on esimies, eikö työn hankaluudet kuuluisi puida hänen kanssaan, eikä toipuvan/potevan tyypin. On meillä muitakin ollut pitkillä sairaslomilla, mutten ole koskaan kuullut saaneen kenenkään tällaista puhelua.

Olen vihainen. Jopa niin vihainen, että meinasin nyt ensimmäisen kerran ihan aidon syvällä tunteella irtisanoutua. Miksi minä käyn tuollaisessa paikassa tappamassa aikaani pienen palkan eteen, missä itse melkoisen muhevat asennevamman omaavat syyttävät muita siitä asenteesta, mikä on heidän omassa päässään kasvanut? Miksi minä käyn tappamassa aikaani ja kuluttamassa nikamiani paikassa, missä et tappelematta saa edes työnantajan määräämiä kenkiä? Miksi minä menen sellaiseen paikkaan, missä suurella osalla on ollut tai on vieläkin jokin isompi ongelma ja se näkyy toisen henkilön työn hankaloittamisena. Miksi menen sellaiseen paikkaan, missä ei tueta toisia ja tehdä tiimityötä ja puhalleta yhteiseen hiileen. Ja osa porukasta on sukua kai käärmeille. Hitto mä olen todella vihainen. Yksikin kerta näitä vielä niin minä teen sen. Irtisanoudun. Saatan tehdä sen hetken mielijohteesta. Kuolen sitten vaikka nälkään ihan sama.

Johan noita oikkuja tuossa talossa on 16 vuotta kuunneltu.Ja kummallista on, että mä olen aina se syypää vaikkei olis mitään tapahtunutkaan.. Joskus jopa niin, että on syytetty jostain mitä ei edes tapahtunut ja tälle syyttäjälle ei edes reaalimaailmassa koitunut tästä mitään harmia, mutta hän vuodatti asiasta jopa aitoja kyyneleitä. Vaikkapa vertauskuvauksellisesti tähän tyyliin, että : Seisomme vaikkapa liikenne valoissa ja alkaa sataa. Hänellä ei ole sateen varjoa ja hän alkaa itkemään, että minä otin hänen sateenvarjonsa ja rikoin sen. Kun totean etten edes ole nähnyt hänellä sateenvarjoa niin sen lauseen aikana tää syyttäjä on kertonut toiselle henkilölle kuinka minä olen rikkonut hänen omaisuutensa ja kiusaan. Tämä toinen katsoo pahasti ja kertoo seuraavalle ja juttu lähtee kiertämään. Seuraavana päivänä tämä henkilö tulee sateenvarjonsa kanssa paikalle. totean, että onkos sinulla uusi sontsa. Niin hän ilmoittaa sellaisella etkö sinä idiootti tajua itsestäänselvyyttä-äänellä, että kuule onhan tämä ollut jo viisitoista vuotta vanha perintö sontsa. Tyhmä. Ja tää ihminen jatkaa jutustelua aivan kuin tätä episodia ei olisi koskaan tapahtunutkaan. 

Tai vaikka toinen täysin paikasta irroitettu esimerkki, mutta niin samanlaista tyyliä: Kuorma-autollinen multaa on kaatunut vilkkaalle kadulle. Otan lapion ja alan auttamaan. Kun olen neljäsosan saanut heitettyä takaisin niin vieressä työskentelyä pitkään tuijottaneet alkavat pitkin hampain auttamaan. Jatkan vielä hetken ja sitten lepään. Olen yksin jo tehnyt puolet ja nyt on kymmenelle jaossa loput puolet. Seison pari minuuttia niin kuski tulee minulle valittamaan, että voisit sinä sillä lapiolla jotain tehdä. typerän näköistä, kun muut tekee ja sinä vain seisot... No juu. Näitä on niiiiiiin helkkarin paljon, että jotenkin tähän kuormaan ei meinaa mahtua enää lusikallistakaan paskaa.

Olen vihainen siitä, että tämä määräyspuhelu tuli siihen hetkeen, kun viiteen vuoteen  näin veljeäni muutaman tunnin. vihainen itselle, että melkein pääsin tupakastakin eroon, mutta se vitutus siitä, että tämä jalka tosiaankin paranee ja joudun noitten ihmisten pariin kuuntelemaan minun asennevammaongelmaa siitä, etten ole kuitenkaan heidän mielestään tehnyt yhtään mitään parantuakseni, sai polttelemaan tänään enemmän. Tuossa paikassa on ihan sama mitä teet, kun se ei riitä kuitenkaan.

Ehkä tämä tunne laantuu. Ehkä ei. Mun suhtautuminen siihen, että tämä henkilö olisi vaikkapa kaverina vilpitön tai arvostaisi työkaverina pätkääkään sai aikamoisen kolauksen.

 

Ihan kuin säryissä ja liikkumisen hankaluudessa ei olisi tarpeeksi. Ei tällaisen jalan kanssa jaksa olla. Enköhän tee kaiken voitavani ohjeilla mitä on annettu. En aio pyydellä siitä keneltäkään anteeksi. En tiedä, olisiko tämä ollut helpompaa, jos olisi sellaisen pienen armeijan kokoinen tukijoukko. Mulla on ollut konkreettista apua silloin tällöin vain kaksi henkilöä ja sen varassa miten he pystyvät jeesaamaan. Apu on ollut kuitenkin vilpitöntä ja sydämmestä. Ei mikään merkki meriittilistalla.

Ihan pikkuisen positiivisuutta entuudestaan yltyvään ärripurriin on se, että joulupäivänä minut on kutsuttu kylään vaikka olenkin tällainen umpivaikea ihminen. Ilmeisesti ystäväni on niin epätoivoinen, että seurani kelpaa. Eipä kyllä tiedä jaksaisko sittenkään ylittää katua naapuriin. Jos sinne kerran jaksaa niin miks ei sitten töihin jaksais....Ja sitten se mun ikiaikainen treffikumppani uteli, josko vaikka leffaan mentäisiin. En taida vielä elokuvallista jaksaa istua, mutta kuulemma voitaisiin keksiä jotain muuta mukavaa... Tälleen umpilaiskana töidenvälttelijänä toivoisin, että herralla on auto ja veisi minut taidenäyttelyyn.

Tulisipa uni niin heräisi aamuun ja pääsisi uimaan.. Sen jälkeen reilun tunnin kokonaisvaltainen jumppa ja sitten taas sitä meikäläisen perusperseilyä sohvalla jääpussin kanssa seuraavaan jumppaan asti. Silleen tämä luxuxloma meikäläisellä menee. Ja mikäs siinä kun palkka juoksee.

 

 

keskiviikko, 4. joulukuu 2019

Ranta

Välillä huomaa ajatelleensa, että ihan kuin olisin ranta. Tai kuka tahansa voisi olla. Tutut, ystävät, puolitutut... Ovat kuin meren laineet. Laineen lailla lyöttäytyvät rantaan moikkaamaan, palatakseen oman virtansa vietäväksi. Joskus vanhoja tuttuja ajautuu rannalleni kauempaakin. Joskus taas joku kulkee rannan suuntaisesti. Kauempana, muttei kaukana. Tullakseen vasta sitten kun on valmis. 

Olen taas pari vanhaa tuttavaa saanut pyörähtämään tähän pieneen maailmaani. 

Toinen on ollut hieman mutkikas tapaus. Olen saanut todella ristiriitaisen kuvan tästä tutusta. Välillä on ollut fiilis, että tämä on ihan mielettömän sympaattinen ihminen. Kuitenkin pari kertaa olen ihmetellyt, että kun jotain on sopinut niin eipäs sitten ole onnistunutkaan. On saattanut jättää jonkin asian peruuntumisen siihen asti, kunnes itse asiaa kysyn. Pikkuhiljaa luovutin ja emme oikeastaan nähneet kuin vahingossa ulkoilulenkin reitillä. Ei minulla häntä mitään vastaan ollut, mutteipä sitä loputtomiin viitsi.

Nyt sairaslomalla huomasin hänen kirppisilmoituksen tavarasta, jota keräilen. Sovittiin kaupat ja toisi esineet kotiini ja keitän kahvit. Rupatellessa tajusin, että tämä ihminen on ihan oikeasti se sympaattinen tyyppi, josta pidän. Hänellä vain ihan oikeasti on ollut tarpeettoman vaikeaa jo pitkään. Kun yksi kriisi on joten kuten klaarattu niin on paukahtanut jotain pahaa taas eteen. Vahvemmallakin hiipuu ennen pitkää voimat ja se energia on mennyt hengittämiseen. Nyt hän voi paremmin ja niinkin hyvin, että nappasi lähtiessään lyhtyni mukaan. "Maalaan sen!" Siinä sitten katselin, kun lyhtyni lähti matkaan. Nyt se nököttää niin kauniina olohuoneessa. En raatsi enää säiden armoille laittaa. 

Toinen tapaus on ikiaikoja sitten tapaamani treffikumppani. Muutama vuosi sitten kävimme käppäilemässä Helsingissä ja hauskimmat tällit ikinä. Jokin kipinä kuitenkin puuttui, joten se siitä. Olen pari kertaa moikannut vastaan tullessa. Ennen leikkausta bongasin taas ja ilta vierähti mukavasti rupatellessa. Kuulosteli vointia tossa alkukankeutta potiessa. 

Päätin piiiitkästä aikaa mennä ihmisten ilmoille ja vinkkasin, että tuttuja olisi hauska nähdä. Tuli mukaan ja oli niin kiva taas höpöttää. Meillä riittää kyllä juttua ihan tolkuttomasti. Jotenkin mukavaa nähdä tuotakin. Jollain hassulla tapaa jopa kiinnostaa. Samaan aikaan kun joku juttu hänessä karvan verran tökkii.

Se on jollain tapaa helpottavaa tajuta, ettei se pikkusutinankaipuu ihan kokonaan jäänytkään jyrän alle. En kuitenkaan aio tehdä asian eteen yhtikäs mitään. En tosiaankaan aio nähdä vaivaa enää kenenkään eteen vain huomatakseni, että sitä nämä vain halusikin ja thats it. Pyh... Minusta on tullut mies. Nähkööt itse vaivansa. Valikoin sitten parhaat päältä.... Jos nyt ikinä semmoista tilannetta edes tulisi. Jos tulisi niin varmasti sitten aidolla meiningillä kuin niin, että pelkkää lööperiä puhuen saisi jonkun lauman palvomaan ja vois sitten itseänsä kehua.

Nojuu...

Selvisi tuossa muutama päivä sitten sekin, että minullahan on synttärit. Jalkaprojekti on ollut niin massiivinen, että on päässyt tämmöinen unohtumaan. Ei ressin ressiä siitä, että vanhenee. ehkä nykyään stressaan vain kasassa pysymisen mahdottomuutta. Ja kun tohtori on kursinut kasaan niin keskittyminen toipumiseen on vienyt kaiken huomion. En varmaan vietä mitenkään ihmeellisemmin. Ehkä könkkään tätä kilometri tunnissa vauhdilla parille. Sen verran, että voisi pukeutua ja meikata. Sunnuntaina lupauduin 50-kahveille.

Pieni karikko tähän pätkään on mahtunut.  Yksi tuttu laittoi viestiä, että miksi emme enää juttele (???) Ihmettelin hieman tätä kysymystä, koska hän ei itsekkään ole ottanut yhteyttä. Hekin, jotka lupautuivat auttamaan leikkauksen jälkeen, ovat painuneet maan alle. Pari henkilöä ovat jeesanneet omaksikin ilokseen. Se on ihan riittävä, mutta ystäväkseni itsensä nimittänyt kysyy, miksi emme juttele enää. Olishan tuo ollut ihan mukavaa, jos olisi vointia viitsinyt ihan itse kysyä. Mutta toisaalta kaikki yhteydenotto yleensä on painottunut hänen pahan mielen puintiin ja hänen tukemiseen. Kun panacodia on pakko popsia 1-2kpl 3 kertaa päivässä kera vahvan buranan. Ja kun särkyineen olet täysin motitettu kotiisi ja korkeintaan korttelin sisään. Kun siinä kaikessa ns. kärsimyksessäs ja liiallisessa yksinolossa kaatuu menneisyys päälle, etkä meinaa saada sitä pahaa oloa pois..... Olen sitten pirun paska ollut taas kun en ole ymmärtänyt ottaa yhteyttä henkilöön, jolla aina kaikki on paskaa ja keskustelu menee loputtomaan lohduttamiseen ja zemppaamiseen. Aina ei vain viitsi saati tule ensimmäisenä mieleen. Iso sori.

Tadadaa... Viimeksi hihkuin kepittömästä roskien viemisestä. Jouduin vielä kepukoita kuitenkin käyttämään. Mutta nyt olen ollut kepitön muutaman päivän. Hidasta, mutta eteen päin. Välillä takapakkiakin, kun liikaa kävellessä sattuu niin perrrk..., mutta levon jälkeen taas hitaasti eteenpäin.

Toi on metka toi polvi. Tunteen voisi kuvailla vaikka niin, että kuvittele joustamatonta jeesusteippiä polven ympäri niin, että se ulottuu reilusti taipeen yli molempiin suuntiin. Siihen teippiin ihan pieniä rakoja niin, että kun liikutat jalkaa koukkuun ja suoraksi niin se teippi vetää sitä ihoa kivuliaasti repien. Välillä enemmän ja välillä vähemmän. Ja sitten ajoittain sinne tiepin alle ilmestyy pieniä nastoja tai kovia riisinjyviä. Reisilihas tuntuu siltä, että se on jatkuvasti maitohapoilla. Niin tuolta se jotakuinkin tuntuu. Ainut vain, että minun "jesari" on nahan alla.

No se nyt toipuu aikansa, mutta tässä toipuessa tein hauskan huomion itsestäni. Minun on jo vuosia tehnyt mieli pukeutua naisellisemmin. No nyt on pakko pitää legginssejä, koska tiukat housut pahentaa paineen tunnetta polvessa. Farkut taas liian kovat haavan kohdalla. Leggarit ja tunika... Miksi en aiemmin ole näihin ihastunut. Näissä on ihan ältsin kiva olla. jos olisin ällikäs niin pidän tyylin.