keskiviikko, 4. heinäkuu 2018

Päivä peestä

Pikku puuhailua.

Jotenkin lomailu on mennyt pikkuhumussa ja sumussa ja kodin mukaniintärkeät jutskat ovat odotelleet. Tänään sain niitä pikkujuttuja tehtyä. Samalla muistaen sukia myös itseänikin. Edes hieman kunnostaen muistuttamaan tätä suurta naisellisuutta. Räjähtäneet lakat uusiin ainakin ja kas voila, mä olen tyttö taas.

 

Palloilua ostarilla ja pokien kokeilua.

Päätin mennä eteenpäin ajatuksessa hankkia silmälasit. Joskus 2011 pääsin sangoista onnellisesti eroon, mutta mikäänhän ei ole ikuista ja viimeaikoina ainakin hämäränäkö on haitannut.  Kävi kuitenkin ilmi, ettei optikolle pääse vaan täytyy lääkärin kautta mennä. Noh ainakin pääsin sen verran asiassa eteenpäin, että pohdin ajan varaamista. Odotellessa palvelua löysin kumma kyllä pokatkin vaikka ne ehkä saattaa olla hieman pienet. täytynee makutuomari ottaa mukaan sitten kun h-hetki koittaa.

 

Piipahdus piupau-planeetalla.

Luin aamulla, illalla saamani viestin. Se oli eräältä työkaveriltani, joka vaihtoi osastoakin jokin aika sitten. En ole ollut tekemisissä varmaan kahteen kuukauteen. Nyt hää taasen oli ittekseen saanut raivarit ja huuteli minun kamera harrastuksesta. Tarttis hankkia elämä ja jättää työkaverit rauhaan. ???. Kuulemma joku muukin niin kovin oksentelee selkäni takana jne. Ei voi muuta sanoa, kuin, että täytyy ihmisellä olla paha olo, kun pitää säännöllisin väliajoin raivota jostain, mikä ei edes mitenkään häntä koske tai ole edes olemassa tai siis ilman mitään syytä. Haukkui skitsoksi ja muuta mukavaa. No kiittelin tervehenkisestä tervehdyksestä ja pyysin, ettei sitten laittele näitä mukavia viestejään, jos kerran rauhassa haluaa olla. Siitä se ilo repes. Kuulemma hänen vessareissujaan kyttään ja käyn jatkuvasti hänestä pomolle valittamassa. Miten ihmeessä päin voi oikeasti olla, jos vastassa on jo noin pahaa vainoharhaisuutta. Hitto vie hän on itse pomolle valittanut jopa sellaisesta, kun on istuskellut odottelemassa, että tiimityö valmistuu yhden hengen voimin. Chattaillyt odotellessa yms. ja kun on erehtynyt kysymään, että onko tehnyt jonkun tietyn jutun, mikä milloinkin on hälle kuulunut niin käynyt valittamassa käskyttämisestä. Jotenkin hurjaa, että samoilla palkoilla joillekkin riittää, että on paikalla ja tekee muiden hommat haastavimmaksi. Aikansa renkutti haukkujaan kunnes lopputulos oli taas, että minä jättäisin rauhaan. ???? Ei terve!! Täytyy sanoa, ettei se viina välttis viisasten juoma ole. Jos nuppi on noin sekaisin, niin ei varmaan enempää kannattaisi niitä paria aivosolurukkaa enempiä härnätä. Toivoisin kuitenkin, että tää ihminen löytäisi muuta aktiviteettiä kuin junnata ja lietsoa raivareitaan minulle. Toistamiseen. Samalla planeetalla kun vain täytyy elellä vaikka kuinka mun olemassaoloni pännis vaikkei siis ole tekemisissäkään.

 

Pitsaa piknikkeillen.

Onneksi kuitenkin on sitä mukavaa, ettei jää mielen päälle vellomaan nämä "pakolliset" outoudet.  Komistuksen kanssa kävimme shoppailemassa ja hain meille pitsat, kun saatiin kauppa kuljetettua kämpille. Voi elämä! Tätä pitsakuskia odotti pieni piknik- meininki ja syötiin pöperöt lattialla peiton päällä. Tämä on just tätä. Pienen pieniä asioita, mutta jotain extraa. Se, että on jotain pientä kivaa keksinyt niin meinaa ihan liikuttua. Popom popom.

Tuollaiset pikkujutut kertoo viitseliäisyydestä. Ehkäpä kekseliäisyydestäkin. Jonkinlaisesta välittämisestä tai jotain... mitä sitten onkaan. Jostain sellaisesta, mitä en ole ikuna nähnyt tai kokenut. Uutta mulle, mutta olen usein salaa toivonut.

 

Peiton alle.

Kummasti tuli parempi mieli ja pikkuhiljaa voi kömpiä peiton alle pötköttelemään. Huomenna on päivä uus enkä malta odottaa, mitä se mahtaa tuoda tullessaan. Jos ei ihan kaatamalla sadetta, mutta hieman lämpöä ja valoa kuitenkin.

 

sunnuntai, 1. heinäkuu 2018

Pikkuihmetys -ajatelma

Satuin piiiitkästä pitkästä aikaa lukaisemaan yhden ex-ystäväni blogia. Ystävyys kupsahti tosiaan siihen, että lukuisia kertoja hän kyllä arvosteli, haukkui ja huusi. Luetteli vikojani, jotka eivät häntä miellyttäneet. Ja kun jossain vaiheessa uskalsin sanoa, ettei se nyt ihan mukavaa ole niin siihenpä se sitten kariutui sekin. Oman aikansa hän oli kuitenkin minulle tärkeä ja luin mitä hälle kuuluu. Noh hänellä oli silloin terveyshuolia ja laitoin tervehdyksen ja toivotin tsemppiä. Tästä on pitkän aikaa ja olen unohtaanut koko ihmisen. Nyt hän kävi mielessä ja ajattelimpa kurkata tarinoitaan niin siellä olikin näköjään tullut vittuiluviestiä takaisin. Jotenkin hassua, että kaiken "posiitivispölinän" keskellä ja "jokainen on tärkeä omana itsenään" sloganien keskellä ei näe joissakin ihmisissä itse sitten kuitenkaan mitään hyvää. Ehkä vain silloin, jos siitä itse hyötyy. Ei kuule empatiaa. Ei huomaa, että ehkäpä joku toinen ei vihaa niin suurella sydämmellä vaan välillä joskus vaikka kaipaakin. 

Mitäpä tuota sen enempää murehtimaan. Jos omassa täydellisyydessään saa sekoilla niin paljon kuin haluaa ja haukkuu halutessaan omalla oikeudellaan muut niin minkäpä minä sille voin. 

Olenhan itsekkin välillä kriittinen itsekkyyden ja moukkamaisuuden ja mielenterveyspotilaiden eteenmarssin kanssa.

Noh, tsemppaan minäkin. Ollaan onnellisia ja ylpeitä juuri sellaisina kuin olemme, kunhan se ei loukkaa ketään.Veikkaisin jo kokemuksesta, ettei se tietentahtoen ole välttämättä tarpeellistakaan. Harmi vaan, että se oma erinomaisuus ei vain millään tunnu todelliselta ilman toisten jyräämistä.

 

sunnuntai, 1. heinäkuu 2018

Oppikohan se vihdoin oleen...

En tiedä uskaltaisiko edes ääneen ilmaista, mutta jotenkin tuntuu, että olen viettänyt yhden parhaista lomaviikoista ever ja jotenkin kummalla tavalla tuntuu, että saattaa varovaisella toivomuksella jatkua vielä toisenkin viikon. Varovaisella toiveella, koska ainahan se on muuttunut kummaksi, kun liikaa lesottaa. 

Oikeastaan nyt ei ole tarvetta edes lesottaa. On vain niin helkatin hyvä fiilis. Elellä päivä kerrallaan ja nauttia ihan jokaisesta minuutista. Ehkä jopa sekuntienkin lyönneistä.

Aloitin todellakin loman ilman minkäänlaista tarkkaa suunnitelmaa. Paskakeleille olin varautunut maalipurkkeineni. Tallinnaan saatan lähteä piipahtamaan, kunhan jos maltan.  Liikuntaa sentään olen harrastellut uiden, kävellen ja fillarilenkinkin muodossa.

Ensimmäinen viikko hurahti tutustuessa tähän juhannussutinaankin paremmin. Hassua, että kuinka uskalsinkin päästää tähän pikkumaailmaani. Eikä oikeastaan ole kaduttanut yhtään. Viikolla olemme käyneet syömässä ja viettäneet muuten vain aikaa. Olen kuulemma ollut puheliaana "moottoriturpa". Syyllisyyden myönnän täysin. Vaikka viikonlopun aikana hiljeninkin, ei se suinkaan tarkoita, että olisin kommenttia ottanut nokkiini. Se ei ollut pahantahtoisesti sanottu. Opin meinaan hieman rentoutumaankin. Näköjään ja fiilistelemään hetkessä. Viikonloppuna kävimme kierrätyskeskuksessa ja muillakin kaupoilla. 

Jotenkin on ollut ihan älyttömän nastaa, että on joku, joka on samanlaisistakin asioista kiinnostunut. Huumorintaju on lähempänä omaani. Joteskin vain nappaa. Mä niin toivon, että saan pitää kainalopaikkani tuollaisen aikas kiltiltä ja aidolta vaikuttavan höhlän niin kuin itsekkin rinnalla vielä pitempäänkin.

Jotenkin jännä oli vain huomata, että jos itse on epävarma niin joku muukin voi olla. Alkuun taidettiin olla aika epävarmoja molemmat, että haluaako tosiaan toinen aikaansa viettää itsensä kanssa. Ja tapaamisen ehdotus meinasi takellella puolin ja toisin. Kyllä se rohkeus on viikon aikana kasvanut. Molemmilla.

Käväisimme viihteellä perjantaina ja olen repeillyt pitkin viikonloppua nauramaan tilannetta, kun hiippailimme kotiini. Niin.... ainut vähän jarruttava tekijä on ollut se, että tämä hurmuri on juuri eronnut. Aiheesta olemme jonkin verran puhuneet ja ehkä se jarru on enemmän itselläni. Ei muuten, mutta vaikka väittäisi mitä niin erot vievät kuitenkin oman aikansa käsitellä ennen kuin uutta voi kunnolla vastaan ottaa. Noh kuljimme minun kotiini, joka sattui olemaan lähempänä. Tämä pöljä alkoi laulamaan "Nyt mua viedään linnasta linnaan..." Voi taivas, että mä nauroin kippurassa. Kauhia miesrääkkääjä akka :D

Olen ollut paripäivää hiljaisempi. Ehkä jopa sanatonkin. Olen ollut hämmentynyt siitä, että joku tosiaan haluaa kanssani aikaa viettää, muttei latele sääntöjä ja ehtoja kuinka pitäisi muuttua.Ei sanele ja listaa mitään mitä teen väärin tai mikä ärsyttää. Noh vasta viikko tässä on vasta mennyt. Mutten voi olla kertomatta että on hienoa olla onnellinen.Ainakin nyt.

Oppikohan se kohtalon koura tosiaankin jo jotain. Vastaamaan edes hetkeksi johonkin toiveeseen ilman kieroilua. Varmaan luovutti, koska olen niin paljon sille papattanut. Mutta hei... Kiitos kuitenkin :)

 

P.S: Ja kun se on niin halvatun syötävän komeekin. Huokaus.

maanantai, 25. kesäkuu 2018

Sää, sen kerrot.

Olipas pitkä matka lomaan, mutta vihdoin se alkoi. Ylitöitä paukutellen ja kisuani surren. Tunsinkin itseni aikamoisen väsyneeksi. Hellettä vielä päälle.

Viimeinen viikko meni huojuessa. Loma... Vihdoinkin. Ja huomaa sen säästä. 

Käväisin tämän pitkän matkan varrella sentään vähän kuikuilemassa Helsingin tapahtumien anteja. Maailma kylässä tapahtumassa kiertelin hetken ja söin itseni ähkyyn. Uskaltauduin kokeilemaan afrikkalaista apetta ja se oli herkullista. Ajattelinkin pyhittää lomalla viikon kasvisruokaan. Hurahdin linsseihin, joista en ole pitäny ennen, mutta olen oppinut pitämään nyt. Kasvisruokapäätös tosin luonnollisesti alkoi juhannuksena täyttämällä jääkaappi makkarapaketeilla ja grillitassuilla. Niin tyypillistä.

Suunnistin maailmakyläilyistä Kumpulan kyläjuhlille. Majoituin parin siiderini kanssa picnikkeilemään kaiken kansan keskelle ja nautin musiikista. Jiri Nikkisen Beatles tripuutin tahdissa pääsi mukavaan tunnelmaan. Sitten tulikin väsymys. Pari bändiä kuuntelin, muttei yksinkertaisesti jaksanut notkua loppuun asti.

Sitten päästäänkin näihin kummallisiin juttuihin, mitä aina silloin tällöin osuu kohdille....

Hyppäsin ratikkaan. Olo oli väsynyt. Olin kyllä tyytyväinen, että lähdin ulos kotoa, mutta suru on ollut tällä kertaa jotenkin vaikeampaa ylittää. Haikeana istuskelin matkalla rautatieasemalle. Takanani olevasta ovesta tuli kyytiin isä pienen lapsensa kanssa. En kiinnittänyt heihin kummempaa huomiota, kunnes se pikkuinen marssi eteeni ja totesi:" tämä on hyvä, istun tähän". Isänsä yritti hieman kieltää, ettei lapsi häiritsisi, mutta itsepintaisesti halusi istua viereeni. Alkoi halailemaan, tapitti silmiini ja totesi, että "sinä olet hyvä". Voi hyvä päivää, kun suli sydänrukka siihen paikkaan. Lapsi silitteli kättä ja halasi monta kertaa. Haisteli kättäni ja taas halattiin. Kanssamatkustajille herätti hilpeyttä ja väkisinkin alkoi naurattamaan. Kun oma pysäkkini tuli niin vielä pikku halit. Toivotin hyvää matkaa ja hyppäsin ulos. Liikutusta ei voinut välttää. En voinut olla ajattelematta tätä pientä pikku enkelinä, joka tuli hieman lohduttamaan. Olen ollut niin itsekseni jo pitkään, että ei sellaista halausta ole saanut vaikka tarve olisi ollut suuri.

Viimeisen kisuni kanssa olemme opetelleet kaksin oloa. Kävi välillä sääliksi, kun toinen on joutunut olemaan niin paljon yksin. Illalla se on kenahtanut kainalooni ja siihen on hyvä nukahtaa. Siirsin kiipeilytelineen makuuhuoneeseen, koska en kestänyt sitä enää muistuttamassa olohuoneessa. Kisuni, joka on ollut alemman kerroksen väkeä, on pikkuhiljaa ottanut paikkansa ylempiin kerroksiin, mutta pussiin se ei mene. Se on ollut tyttöjen paikka. Hetken kai tuokin suri. Se ei syönyt mitään. Kokeilin kaikkea, mistä se tykkää. Nyt ei kala eikä maksakaan uppoa vaikka ennen on ollut suurinta herkkua. Se laihtui ja aloin pelkäämään, että nytkö se viimeinenkin menee.... en kestä. Ei nyt. Jotenkin vaan kuitenkin se alkoi puputtamaan. Olemme iltaisin leikkineet ja maailma on palautunut pikkuhiljaa paikalleen.

Piipahdin P:n ja N:N kanssa sambakarnevaaleilla. Kamera paukkui ja kävimme Kappelissa kahveilla. Se oli kiva ja piristävä reissu ja antoi kummasti energiaa jaksaa vielä lomaan asti. Jotenkin niin ihanaa, että tästä voisi tehdä perinteen ja piipahdella muuallakin tutkimassa hienoja kahviloita. Herkuttelimme vielä jäätelölläkin. En ole eläessäni saanut niin isoa pehmistä kuin Espan puiston kioskilta.

Viikko sitten käväisin kampaajallakin vielä lisäelvytystä saamassa ja tiputin samalla kymmenen vuotta habituksesta kampaamon lattialle. Taisi kannattaa....

Niinkuin aina, juhannuksena on kylmä. Se on niin ihmeellistä, kuinka pitkän hellehemmottelun keskellä, keskellä keskikesää pystyy luontoäiti ajoittamaan kylmyyskohtauksensa juuri Juhannukseksi. Toisaalta sen on pakko olla niin, että ihmiset ovat niin paljon hölmöilleet, että luonto on päättänyt hölmöilyjä rajoittaa ja rauhoittaa. Voihan sitä miettiä niinkin, että miltä itsestä tuntuisi, jos on luonut kauniin lätäkön ja kerran vuodessa sieltä ongitaan joku raato munat paljaana. Jotenkinhan siihen väkisinkin reagoi. Vaikka sitten jäähdyttämällä lätäköt niin, että kaatuilevat sitten vain turvallisemmin pusikkoon.

Aloitin loman perjantaina vailla minkäänlaisia suunnitelmia. Meinasin fillaroida Taliin. Kroppa on ollut kuitenkin niin totaalisen väsynyt, etten viitsinyt lähteä kastumaan. En olisi jaksanut edes polkea.

Katsoin, että läheisessä ravintolassa olisi musiikkia. Sinne siis. Ihmettelin kyllä aikaista kellon aikaa, mutta sehän sopisi, kun voisi sitten kammeta takaisin kotiin lepäämään.

Nautiskelin uudet perunat ja sillit ja grillitassut ja pomppasin musat mielessä ihmisten ilmoille. Muuten hyvä suunnitelma, mutta olin väärässä päivässä ja musat olivat olleet edellisenä päivänä ja koko paikka oli kiinni. Raahauduin takaisin kotiin ja lösähdin sohvalle. Jotenkin vain väsytti niin paljon, että sopeuduin ajatukseen peruuttaa koko juhannus ja pötkötellä peiton alla. Takaraivossa kuitenkin kumisi ajatus, mikä on jyllännyt jo jonkin aikaa.... Enhän mä voi sulkeutua kotiin vain kissan takia. Sitten kun toi viimeinenkin lähtee niin tulen olemaan ihan umpiyksinäinen. Jos jaksan niin piipahdan edes tuossa lähellä. Mutta kun ei itsekseen aina jaksaisi.

Sitten onneksi kohtalo puuttui peliin ja puhelin kilkahti. Työkaverini L, joka on varmasti enemmän väsyneempi kuin minä pyysi oluelle. Hän on tehnyt eroa ja samaan aikaan pistänyt uutta asuntoaan asumiskuntoon ja samalla paukuttanut kaikki mahdolliset ylityöt, että muutos olisi mahdollista. Jotenkin oli ihanaa katsoa, kun joku, joka on suu napsaen haaveillut erikoisoluestaan jo monta viikkoa niin vihdoinkin sen sai. Istuimme jonkin aikaa puolityhjässä baarissa höpisten kaikki työpaikan epäkohdat ulos. Perinteisesti kylän kännisin kävi sönkkäämässä nämä perinteiset  "Olet kaunis/mulla ei ole asuntoa"-tarinansa. Päätettiin mennä toiseen paikkaan missä olikin menoa ja meininkiä enemmänkin..

Palaampa pari päivää taakseppäin. Nettideittailuun on ollut korkea kynnys, mutta jonain heikkona yksinäisenä hetkenä itseni taas jälleen kerran sinne kampesin. Punakynä viuhui jälleen kerran aika raakalla kädellä. Oikeastaan olisi mukavaa päästä vain kahville. Olla hetki aikuisessa seurassa. Jutella muutakin kuin kissaa tai työasioita. Jonkun kanssa aloin tekstiä vaihtelemaankin, muttei siinä kauaa kestänyt, kun alkoi tarinointi olla niin utopististä. Eikö noi oikeasti tajua, miten kuulostaa uskottavalta. Se olis itseasiassa helppoakin. Jättää vain sen kaunistelun ja liirumlaarumit ja puhuu asiat niin kuin ne on. Kaveri esittäytyi muusikkona. Soitti kolmessa bändissä. Kun kysyin, että voisiko tulla kuuntelemaan niin ei. Soittaa vain yksityiskeikoilla. Kuitenkin jaksoi selittää niin, että bändit vievät todella paljo aikaa jne...Puhuimme matkailusta ja ihan simppelistä Tallinan reissusta, jonne pitäisi mennä taas piipahtamaan. Hän halusi tarjota minulle matkan.(näkemättä edes) Voisimme käydä myös Ruotsissa ja miksi ei vaikka keskieuroopassakin. Hän sitten tarjoaa, koska haluaa olla herrasmies. Yritin toppuutella, että makselen mitä kulutankin. Eheeiiii, kun alkoi esittämään varakastakin. Kuitenkin työajoista puhuessa (Kaupungilla töissä aikas keskitason palkoilla työnkuvasta päätellen) selvisi, että tyyppi tekee lyhennettyä työpäivää. Jotain muutakin epäloogista tarinoinnissa oli, mutta kaikkein ankeinta, että pari päivää viestitellessä, minun piti selittää juurta jaksaen kaikki. mitä teen, mitä syön, mitä nyt teen, mitä ohjelmaa telkkarista juuri sillä hetkellä katson.Yms. Yms. Kun kysyn vastakysymyksen niin hyvin yliolkaista. Ääh. Jotenkin ei vaan nappaa ja vetäydyin. Hirvee älämölö päälle ja sitä rataa. Ei vain nappaa.

Noh paineltiin L:N viihteelle ja olen tosiaan alkanut kyynistymään noihin kaksilahkeisiin. Joitakin on kiva katsella, mutta tietäen lopputuloksen ja kaiken mahdottomuuden tyydyin vain leikkimielellä L:n tokaisuun, että nyt kuule etsitään sulle mies. Juup joop... täältähän niitä täydellisiä löytyy ja hillitön naurunremakka päälle. Huokailimme sen ihanan poken perään, jonka olemuksen näkeminen antaa virtaa kuukaudeksi. Tämän höpinän kuuli tietenkin baarin omistaja ja vuolaasti kehuttiin myös häntäkin. Hetkeksi aloin virkistymään ja nauroin, että minua vaivaa selkeästi akuutti sörsselssön-tauti. Ihan kuin olisi päissään, kun on selvinpäin ja selviää, kun ottaa alkoholia. Tyttöjen juttuja jatkettiin vielä sen verran, että komistukset kävimme läpi, joita ei minun silmääni ollut kuin yksi. Huomiotaherättävän komea, mutta yleishabitukseltaan jo niin eri kaliiberia, että tyydyin vain toteamaan komeaksi. Yltiöpäisestäkin väsymyksestä saa näköjään kaivettua huumorin rippeitä. Sitten aloin jo harkitsemaan nukkumaan menoa. Ei vain jaksaisi. 

Siinä harkitessa sisään pamahti vanha tuttu, jota en ole nähnyt aikoihin. Valokuvauksen tiimoilta kylläkin, kun jeesasi pääsyn ratikkahalleille.  Tilanne oli jotenkin koominen. Kun astui sisään, oli kuin rokkistara. Kaikki kävivät halaamassa. Ihan kuin poika olisi tullut maailmalta kotiin... Asuu kuitenkin kivenheiton päässä Helsingin rajan toisella puolella. Hetki höpistiin ja kun oli tervehdykset ottanut vastaan niin oli tulossa juttelemaan. Mutta juhannusyössä lienee taikaa, koska hänen ja työkaverini katseet kun kohtasivat niin sen kolinan kuulivat varmaan kaikki. Toinen siis tuli "maailmalta" ja toinen selittää tulleensa maalta (n. 5km päästä). Siinä ne maailmat sitten kolahtivat ... jotenkin naurattaa vieläkin. Painelivat ulos ja jäin juomavahdiksi. Jossain vaiheessa luovutin ja päätin mennä itsekkin ulos. Huomasin, että kaveriltani selkeästi oli mennyt jalat alta. Molemmat olivat ihan, että mitä ihmettä tapahtui. Nauroin vain, että anna mennä vaan. Se komistus oli ulkona samaan aikaan ja aloimme juttelemaan. Ihan yleispätevää karaokesta, jos siitä mitään pätevää saa edes aikaan. Selvisi, että komistus oli yksin liikkeellä, kuin myös pohtinut, että miten ihmeessä juhannuksensa viettäisi myrskyisessä säässä. 

Tulimme juttuun ja hetken matkaa saattelikin lähtiessämme kotiin. Kutsu kävi kylään ja perinteinen ruinaus kotiinikin. Vaikka Uber-söötit silmät houkuttelivatkin niin tämä kantapään kautta opittu kaava ei kuitenkaan antanut periksi periaatteilleni. Mitä sitten jos hyppäisinkin kaverin matkaan? Humalahäslääminen väsyneenä... Ei siitä saa mitään irti. Mitä sitte, sama tahkoaminen vain jatkuisi vain maineensa menetyksenä jne. Hetken hälinää ja unohdus melko varmasti. Mikä mä olen kenenkään matto enää olemaan. Olemaan jollekkin tarpeeseen saamatta itse yhtikäs mitään.Pyh. Menen kuitenkin kotiin. Heitin haasteen ja annoin puhelinnumeroni. Jos soittaa selvinpäin niin saatan harkita. Tuskin kuitenkaan soittaa.

Ei soittanut.  Laittoi viestin ja pyysi treffeille. Noh juhannuspäivä meni mukavasti zuppaillen Linnanmäellä ja pitkin kaupunkia. Sää mitä mainioin ja käväisimme syömässä.

Selvisi, että hän oli juuri muuttanut melkein viereen. Eronnut justiinsa. Hmmm... ei välttämättä niin hyvä juttu. Aika isoja mullistavia asioita tapahtunut lyhyen ajan sisään muutenkin. Välillä kai uppoitui ajatuksiinsa, kun vaipui totiseksi. Mutta kai sitten sain höpinälläni piristymään. Onpas yllättävän hienoaa saada joku hymyilemään varsinkin, kun huomaa, ettei mitä ilmeisemmin ole hymyillyt pitkään aikaan. Pari päivää olemmekin tässä tutustuneet ja samalla jalkapalloonkin. Pikkuhiljaa katsastelen, että mihin suuntaan homma kulkee. Oikeastaan ei ole mitään suuren suuria odotuksia eikä kiire minnekkään. Tuossahan tuo on ja selvästi viihtyy kumma kyllä seurassani. Hienoa, että joku on. Lämmittihän se, kun kuuli, että hänelle tuli niin hyvät fiilarit aloittaa uutta elämää, ettei tämä nyt niinankealta sitten tunnukkaan.

Hemmetti, se on komee ;)

torstai, 17. toukokuu 2018

Pieni kolo, suuri suru

Niinpä se sitten koitti. Toinen tyttökissani lähti kirmailemaan paremmille metsästysmaille ja kakkimaan kisujen taivaan eteisen lattialle. Hyvä elämä sillä oli ja teki kissan hommansa paremmin kuin hyvin. Nyt se ei enää vanhene, eikä kipuilekkaan.

Olihan se odotettavissa. Jotenkin tällä kertaa se päätös oli helpompi tehdä. Toinen kun kuivui nopeasti heiveröiseksi ja ruoka ei maistunut enää. Kuitenkin verrattuna edelliseen menetykseen... Tämä suru tuntuu vuorelta. Ehkä siksi, että viimeinenkin ripe sisaruksista on poissa. Kuudentoista vuoden läsnäolo on päättynyt. Läsnä, olla olemassa, seurata perässä vähintäänkiin katseella. Painaa pehmoinen turkki kylkeeni. Olla painona sylissäni. Ja enää niitä on kolmesta vain yksi jäljellä muistuttamassa, ettei niitä kohta ole yhtäkään ja tämä aikakausi päättyy.

Tuo pieni silkinpehmeä muruni. Meillä oli näistä kolmesta erityinen yhteys. Se oli se, joka hoiti ja valvoi kun olin kipeä. Jos olin surullinen niin tämä oli se, joka ryntäsi pitämään polvesta kynsillä kiinni. "Minä pidän sinut kasassa, mamma". Se piti minusta huolta. Niin viisas. Jotenkin tuntui, että se aina tiesi missä mennään. Ja huumorintajuinenkin. Se teki poikakissalleni useinkin jäynää. Yleensä niin, että yritti lavastaa pojun syylliseksi pahantekoon. ja kun jäi siitä kiinni niin totaalisen hölmistynyt ilme päälle, ettei varmasti ole syyllinen vaikka tassu on juuri tipauttamassa hyllyn päältä tavaraa pojun niskaan.

Tulin tiistai-iltana kotiin ja huomasin, että se liikkuu vaappuen. Se ei ollut syönyt mitään ja edellisenä päivänäkin oli oksentanut sen vähäisen. Se kömpi sohvalle viereeni, mihin on viimeaikoina oikeastaan juurtunut. Välillä kiiveten syliiini. Se yritti pestä itseään, muttei sitten jatkanutkaan. Otin lämpöisen kostean rätin ja silittelin sillä. Se nautti silmin nähden hemmottelusta. Totesin sille, että olisitkohan jo valmis menemään siskosi luo. Yhtäkkiä se nosti päänsä ja katsoi läpimärillä silmillä. Taitaa olla aika.

Aamulla se vaappui herättämään tuttuun tapaansa ja asettui sitten sohvalle. Soitin eläinlääkäriin. Pakkasin muruni ja kävelin koppaa kantaen lääkäriin. Hetkeksi pysähdyimme joen rantaan ihailemaan maisemia ja kuuntelemaan linnun laulua. Vaikka olisi kuinka väsähtänyt niin se taisi nauttia pienestä seikkailusta.

Siihen asti olikin kaunista. Mutta kohdalle osui ikävä lääkäri. Aiemmalla kerralla lääkäri oli todella empaattinen ja käsitteli toista kissaani lempeästi sen viimeisellä matkalla. Tämä oli todella töksähtävä ja käytti aivan tarpeetonta voimaa. Miksi se rauhoituspiikki piti lyödä?????? Se oli niin heiveröinen. On ne ennenkin saaneet piikin annettua vähemmällä voimalla, ihan nätisti. Tuo mies on puoskari ja harkitsen valitusta. Tuli olo, että kaappaan kattini ja vien sen jonnekkin muualle. Tuo mies ei enempää tähän koske. Sisuskaluni huusi, mutta olin kuitenkin hiljaa. Lääkäri ajoi minut pois huoneesta vaikka sain edellisen kerran olla paikalla. Sitten tuli sanomaan, no nyt se on kuollut. Voit mennä hyvästelemään. Tämä tuntuu pahalta. Lemmikki, perheenjäsen. Olisin suonut sille sen viimeisenä hetkenä seurani, ettei sen olisi tarvinnut vieraan. ja tuollaisen vieläpä seurassa yksin olla. Pyysin pieneltä kisultani anteeksi. Kyllä se kuitenkin tiesi kuinka tärkeä se on ollut. 

Kävelin kotiin, rauhoituin ja lähdin töihin. Tällä kertaa se ei onnistunutkaan. Vaikka olin saanut itseni kasattua niin itku vain tuli, eikä sitä pystynyt lopettamaan. Menin pomon kanssa juttelemaan, ettei tästä tule tänään mitään. Pomoni on hyvä tyyppi. Ymmärsi täysin ja oli vieläpä huolissaan viimeisestä kissastani, joka jäi yksin.

Itkusta ei meinaa tulla loppua. Suru on niin järjettömän suuri, että se on jopa yllättävää. Yllättävää siinä mielessä, että olen asiaan varautunut ja käsitellytkin etukäteen. Mutta jotenkin on vain niin tyhjää. Ja vimmattu halu työntää kasvot sen turkkiin. Katse sohvan päätyyn käy koko ajan ja kun tuohon olen kellahtanut niin odotan vain, että se kohta kyljen päälle kapuaa. 

Pieni urhea poikakisuni on lohdutellut niin hyvin kuin on pystynyt. Se tuli halaamaan pitkin pituuttaan kaulalleni. Itkin sen märäksi. Se kävi välillä saunassa kuivumassa jatkaakseen taas halailuaan. Näin meillä meni eilinen ilta. 

Nukkumaan oli vaikeaa mennä, koska aamu tuntui aika ankealta ottaa vastaan. Kuka minut nyt herättää? Poju koisailee pitkään. Herättäminen ei ole koskaan ollut sen homma. Enemmän tuo nukuttamispuoli.

Aamulla herätessä tosiaan jotain puuttui. Jotenkin hurja tunne on kuitenkin se, että ihan kuin rakas pieni enkelikisuni olisi vielä täällä. Ei enää nyt tänään niin voimakkaasti, mutta hetken kai vielä.

Mene vain muruni, kyllä me pärjätään....