perjantai, 22. syyskuu 2017

Neulatyynyilyä

Onni on fysikaalishoito. Piitkästä aikaa pääsin rojahtamaan fyssarin käsittelyyn. Tökki selkään ja käteen läjän neuloja ja luojan kiitos se auttoi ainakin niskaan jo samantien. Käsi tosin meni täysin plörinäksi. Ei meinaa haarukka pysyä. Noh, koska reaktio on tuo niin kaipa neulailu alkaa pikkuhiljaa vaikuttamaan. 

Se mitä edellisessä pohdin niin se fiilis on syventynyt. Työpaikan vaihto tai uudelleen koulutus. Mitä tahansa. Hieman tuli myös ikävä keittiöihin, mutta se mietityttää, että pystyykö enää niitäkään hommia. Onhan sekin fyysisesti raskasta, mutta toisaalta toisella lailla jaksotettua, että pystyisi tekemään pitempään. Säännöllistä vaiko ekstrausta. Ekstraaminen mahdollistaisi opiskelua ja harrasteita.... Hurjaa mietintää. 

Musta tuntuu, että tukehdun tonne nykyiseen. Jo fyysisesti olemme metelissä ja käryissä. mutta henkisestikkin. Siellä on melko omalaatuistakin populaa ja en välillä tunne mahtuvani joukkoon. Aivoni eivät ole vielä niin turtuneet, että jaksaisin vatvoa päivästä toiseen asioita, jotka eivät minua itseäni koske. Ottaa kummallisuuksia päivittäin vastaan. Jopa kinaa siitä, että jonkun mielestä on väärin toimittu, kun kantaa jonkin metallin palan kahden metrin päähän tiskipöydälle, kun se pitäisi laittaa ensin kärrylle, joka täytyy etsiä ja puolen tunnin  kärryn etsinnän jälkeen asettaa kuitenkin täysin väärän väriselle tasolle ja rullata se kaksi metriä. Eih, kun haluaisi tehdä asiat nopeammin ja kätevämmin niin siitä joutuisi riitelemään. Ei helvata. Jokaikinen päivä. Ei jaksa jotenkin enää. Lisäksi vuorotyö syö sosiaalisen elämän. Fyysinen raskaus yhdistettynä vuorotyöhön hankaloittaa huomattavasti työn ulkopuolista elämää. 

Nyt alkaa armoton pohdinta. Ainakin hygieniapassin voisi varmuuden vuoksi hommata niin voisi johonkin väliin edes kokeilla, miltä tämmöinen homma nyt 14 vuoden jälkeen tuntuisi. Pari ilmoitusta vielä lukaisinkin ja kiinnostuin. Niihin tarvitsee kuitenkin voimassa olevan passin.

Parastahan se olisi, että pääsisi vaihtaen suoraan vaikka lomat siinä menettää. Jotenkin sekään ei tunnu niin suurelta menetykseltä tässä kohtaa. Rahallisesti pohdin kuitenkin, että kun saisin joka ikisen velkani pois niin sitten... Tulot kuitenkin melko varmasti pienenee vaikka pienet ne nyttenkin ovat. 

Aika voimakas tunne, joten nyt vain kaikki toive ja tavoittelu siihen suuntaan, että maailma muuttuu tältä kohtaa paremmaksi. 

keskiviikko, 20. syyskuu 2017

Syyshaikeuksia

Hmm.. Mietin sopivaa otsikkoa. Olen ollut sairaslomalla nyt puolitoista viikkoa. Tänään kokeiluun, josko käsi kestäisi. Pohdiskelin työpaikanvaihtoa, mutten saanut aikaiseksi niitä katsoa. Joteskin sen tietää, että tarjolla taitaa olla vain määräaikaisia ja vuokrahommia. Ehkä sitten, kun kaikki lainat on maksettu, on asia ajankohtaisempi. Se elämän muutosprojekti, joka alkoi vuonna 2011 syksyllä, on tullut siihen pisteeseen, että tuo työpaikan antama stressitekijä voisi kuitenkin olla se seuraava pohdinnan alla oleva asia. Jos tuolla jokin on muuttunut parempaan niin jokin toinen huonompaan. Olkaapää tuskin koskaan kulumiaan korjauttaa itsekseen.

Puolentoista viikon oleilu ja poteminen, olin kuumeessakin viime viikolla, on muutenkin yksinäisessä elämässä vielä suurempaa yksinäisyyttä. Käväisin jollain deittisivustolla hetken höpisemässä, kunnes kyllästyin taas kökkimään ja juttelemaan "eivoisvähempääkiinnostaa"-ihmisten kanssa. Ja se oli sitä niin tuttua virttä muutenkin. Joku pommitti kysymyksillä ja kun yhteen vasta vastasin niin kymmenen oli tullut lisää ja väliin tokaisi, hyvä vastaus juu oikeanlainen nainen. No just. Kun ei se teksti sano mitään, mutta itse kyllästyin kuulusteluun aika nopeasti. Jotenkin päämäärätön tekstailu on vielä yksinäistävämpää. Mutta mutta missäpä sitä sitten tapaisi ketään, ei edes tuollaa. Häippäsin saiteilta, mutta sitä ennen sovin erään kanssa tapaamisen tulevaisuuteen. Olin jutellut joskus muinoin aiemminkin ja nyt "vilkutteli" tällä toisella saitilla ilmoittaakseen olevansa olemassa. Ihan kiva, jos tälläkertaa tosiaan tapaaminen toteutuisikin pois pikseleistä. Ei sen pitemmälle tarvitsisi kantaa, mutta tietäisi olevansa elossa, jos edes yhden näkee, jolle kirjaimiaan kuluttaa. Toivotaan, että tällä kertaa pääsee edes tapaamiseen asti. Jotenkin tuntuu kaikista haasteellisimmalta.

Yksinäisyys. Jotenkin mitä pimeämmäksi menee sitä kouraisevammalta se tuntuu.  Kiinnostavia tapahtumia alkaa olla aika vähän tarjolla. Kävin Suomen Tivolin Sebtemberfesteillä. Kurssilla oli aiheena värit, joten siihen natsasi hyvinkin. Ohjelmia tallennellessa kameraan se yksinäisyys hetkeksi katosikin, mutta kun tulin kotiin... Kenelle niitä näyttäisin? Kenelle kertoisin, kuinka koominen oli Käärmetanssijan esitys? Siinä oli hauskoja tilanteita, kun yksi kärmes oli iin utelias, ettei halunnut pysytellä korissaan niin kuin muut. Ja kuvia kun katselin niin tanssijan takana yleisö ammensi tahatonta komiikkaa. 

Nautin kyllä syksyn keleistä ja pimeydestä, mutta myös lähenee sekin päivä, kun isäni kuoli. Kyllä se vieläkin vaikuttaa. ja vanhuskattini on alkanut silmissä vanheta. Senkin aika kohta koittaa. Olenpas minä haikealla tuulella.

Maanantaina intouduin kokkailemaan kaalilaatikkoa ja kas kummaa, tuttu numero otti yhteyttä. Nyt tosin ihan asiayhteydessä. Mistä se haistoi :)

Kyselin jokin aika sitten Pelle Hermannilta, kiinnostusta jeesaamaan tulevaan näyttelyyn tekstin osalta. Varmaan muu maailma ihmettelee, että miten ihmeessä minä otan ylipäätään tähän yhteyttä. Mä en itse ihmettele. Vaikka suhdekuvioissa meni totaaliseen mahdottomuuteen ja olen sitä aika tavalla läpi käynytkin niin tän henkilön tärkeyttä nykyminään ja maailmaani ei voi kiistää. Ilman tämän tapaamista, etsisin varmasti vieläkin omaa luovuuden ilmasua ja tuskailisin sitäkin. Ilman tapaamista, en ikimaailmassa olisi päässyt tiettyjä kuvian ottamaan ja saanut niiden kautta vinkkiä kurssista. Kehittynyt siinä mitä rakastan, mihin on intohimo ja mikä saa mut liikkeelle. Pois kotoo muuallekkin kuin baareihin. Avartamaan maailmankuvaa jne. Siinä mielessä on minulle henkilökohtaisesti tärkeää, että, jos tämä henkilö, joka noinkin isosti on vaikuttanut voisi jättää myös oman pkkuriikkisen jälkensä elämäni ensimmäiseen näyttelyyn.

Hän ei tyrmännyt ajatusta ja jotain pohdintoja tuossa ilmeisesti on tullutkin. Otti yhteyttä ja mä intoilin kuvien itsensä näyttämistä ihan luonnossa. Käytiin parilla pohtimassa kuvia ja tarinoita. Vaihdettiin kuulumiset ja lähdin kotiin. Ilmaisihan tuo kyllä pelkäävänsä kohtaamista. Totesin, ettei pelkoo, puhtaasti taidetta vaan. Mutta itselleni oli oikeastaan helpottavaa huomata, että pidän hänestä vieläkin. Kaikesta huolimatta. Mutta se intohimo uupui täysin. Se tunne päästä iholle on sammunut onneksi. Hän on vain yksi tärkeä ihminen.

Kävi seuraavana päivänä tuossa lähellä ja lupasin lämmittää saunan. Tuli kylään. Höpistiin, saunottiin ja katsottiin dokkaria ja nukahdettiin.  Oli jotenkin hienoa vain olla hiuksen hienoa rajaa kunnioittaen. Höpinää olin kieltämättä kaivannutkin ja siihen oli helppo nukahtaa, kun vieressä nukkui tuttu ihminen. Jotenkin arvostus nousikin, että vaikka viesteissä oli ehdotusta muuhunkin niin enää ei pitänyt minua tarpeittensa tyydyttäjänä. Kelpasin kaveriksi. Se on mulle ihan hieno juttu. 

Aamulla tuo oli kiireisiinsä häippässyt ja minä touhustelin omia juttujani. Totesin itsekseni, että kyllähän tuolla naamakirjassakin voi kaveri olla. Näkeepähän kehitystä, mihin on vaikuttanut ja kun tunteet ovat tosiaan hilliintyneet. Kavereita nyt tosiaan ollaan, mikä on parempi. Täytyy myöntää, että vähän kirpaisi, huomata kuvat uuden tyttöystävän kanssa (niin hmm jos olisin toisenlainen niin olisinko syyllistynyt jonkun muun mielenpahoitukseen). Ei oikeastaan se kirpaissut, että elämä jatkuu vaan se, etten itse kelvannut yhteisiä juttuja tekemään muualla kuin hänen töissään. Kuitenkin vuosi elämässä onnilla ja offilla ja ne offit johtuivat myös tästä. No hetken se harmitus kesti. Mutta elämä tosiaan jatkuu. Olisihan se ihan oikeasti upeaa, jos itsekkin kohtaisi itselleen sopivan, joka haluaisi kanssani aikaa viettää enemmänkin ja käydä jossain. Olla muutakin kuin tilaus... No aika näyttää ja kai se nyt jonkun joskus edes tuo. Ei kai se voi niin huono juttu universumille olla.

 

 

maanantai, 11. syyskuu 2017

Jos ei onnea rakkaudessa niin ...

Mä olen taas lottovoittaja. Jihuu. 2 euroa tuli niin että roiske kuului. Tosin jäin euron vielä miinukselle. Tiesin sen etukäteen, että nyt kolisee. Ja sillä fiiliksellä lappusen lunastin. Oi onnea ja autuutta. Vaikka summa on mitätön niin se on parempi kuin nolla. Hekumoissani astelin vieläpä peliautomaatillekkin ja nakkasin kaksieuroseni sisään ja pombs... 30 euroa pläjähti samantien saldoihin. Pari kierrosta kokeilin vielä ja kahmin loput taskuihini. 

Oikeastaan hekuma oli kauempana. Olin karvan verran pottuuntunut. Käsi ja niska sanoivat jo torstaina skriik skrääk ja perjantaina poks. Kävin ennen peliautomaattia lääkärillä ja olin niin tolkuttoman ärsyyntynyt.

Meillä on töiden puolesta kaksi lääkäriä. Se varsinainen on hyvä ja ottaa potilaansa asianmukaisesti vastaan. Tutkii tapauksen. Määrää hoidon. Jos se ei riitä katsotaan uudelleen. Hänelle ei vain meinaa saada aikoja. Sain tälle toiselle. Ei ole eka kerta kun lähden vastaanotolta pää sauhuten. 

Pari kertaa aiemmin on ratkaisu jopa flunssaan... painon pudotus. Lonkkani oli tulehtunut ...painon pudotus. Juu varmaan totta, mutta kumma, ettei lonkka ollut tulehtunut 22 kiloa kookkaampana vaan pari vuotta myöhemmin paskojen turvakenkien seurauksena. Pudotin lisää siis painoa ja auttoi. Turvakenkäni painavat nyt puolet vähemmän. Polvi sai kuitenkin kengista aiemmin kipinää. Pikkuhiljaa parantuntut sekin, mutta olen ontunut. Se puolestaan vaikuttaa selkään ja ennestään kulunut olkapää ärtyi liian lämpimistä työolosuhteista ja sain niskaan vielä kaupan päälle vetoa ulkona. Kokeilin lisäksi vähän liian rivakkaa jumppaa itselle sopimattomilla liikkeillä ja kipupaketti tuli valmiiksi. 

Nyt menin näyttämään käsiniskapakettia ja pyysin troppikuuria ja varasin fyssarille aikaa. Sain luennon asenteesta. Pitäisi tehdä itsekkin jotain. Juu, käyn salilla ja vahvistan paikkoja kyllä, mutta tässä on nyt monen asian summa ja käsi ei vain nyt yksinkertaisesti ilman kipua nouse.. Pitäisi vaihtaa työpaikkaa, sillä hän ei kykene korjaamaan jatkuvasti samoja vikoja, koska ne työstä johtuu. Juu vaihtaisin heti, jos jotain muuta olisi, mutta kortisto ei ole tällä hetkellä unelmahommani taloudellisesti. Olen samasta vaivasta nyt koko ajan, ekö työnantajasi jo suutu? Ööö... reiluun vuoteen en ole tästä samasta ollut, enkä olisi nyttenkään, jos pari juttua olisi jäänyt väliin. Itse kättä ja niskaa lekuri ei tutkinut vaan väittelyksikin äityneessä keskustelussa totesi, että hän vain haluaa herättää ihmisiä ajattelemaan itsekkin. Voi jumaliste. Podin tätä pakettia aiemmin 7 kuukautta, kun vasta vihdoin 13 vuoden (silloin) työuran aikana  tuossa paikassa vihdoin se fiksumpi lekuri otti asiakseen tutkia syitä ja seurauksia paremmin. Keksittiin ratkaisuja, mutta vahinkojakin oli ehtinyt tapahtua ja jotkin satunnaiset krempat tulivat jäädäkseen, joiden kanssa elää. Jos ikiaikainen taistelu ilmastoinnin viilentämisestä parilla asteella kesäisin ei "säästösyistä" ota onnistuakseen vaan kökimme hikoilemassa kamppeet päällä vuodesta toiseen niin joskus ne paikat vain tulehtuu. 

GRRR... Se tyyppi on ärsyttävä. Mulle riittäisi, kun ottaisi potilaana ja jättäisi luennot väliin. Kuuntelisi hetken, mutta kaikki mitä sille sanoo, menee jotenkin ohi. Jotenkin syyllistävä vaikka niin mielellään olisi ihan ilman kipuja. Tuli mieleen, että jos lekuri paasaa kuluttavasta työstä niin ajais sitten asiaansa, että kuluttavaa työtä voisi tehdä sitten ehkäpä lyhyempää päivää. 7h olis ihan passeli.. Valtiovalta kun pitää huolen lisärangaistuksista, että duunari tehkööt selkä vääränä pikkaisen enempi pienen rahansa eteen. Mutta kun kroppa ei kestäkkään niin ollaan laiskoja ja loosereita GRRR

Piti mennä viikonloppuna katsomaan punkkia. Työkaverin bändiä. Se jäi. Käveleminen kauppaan ja takaisin jo sai kivun nousemaan ohimoon asti. Tyydyin pitämään sadetta ja kokeilemaan pieniä kävelylenkkejä. Kokeilin kameraakin käyttää, mutta nyt sekään ei onnistu mutkitta ja se on huono juttu. Onneksi koulussa on luentopäiviä niin ei ihan niin isosti harmita.

No mutta harmitusta lievensi pieni onnen hippunen pelailun suhteen. Nykyään todella harvoin tulee noihin haaskattua. Ehkä kannattaisi kokeilla useammin.

Kävellessä kaarsin kauppaan ja ostin tarjouksesta muutaman kehyksen. Teetin kolme kuvaa ja ihailen niitä ohikulkiessa. Joskus ennen muinoin tyhjät seinät häiritsivät ja kaipailin tauluja. En kuitenkaan raatsinut niitä ostaa ja kokeilin vuosia tosiaan itse niitä tehdä. En oikein tuotoksista tykännyt sisustuksellisesti. Nyt huomasin, että omat kuvani kelpaa vallan mainiosti seinilleni. Jokusen vielä teetän täydentääkseni tarinan, mistä ne kertoo. Sitten odottelen, että saan teetettyä näyttelykappaleet. Niille on jo tila seinilläni varattu.

Tuurini taitaa olla muutenkin kuin arpatuurillisesti paremmalla mallilla kuin ennen. Tilastotieteillen viimeisimmät kolme kertaa margariinipaketti ja viimeisimmät viitisen voileipää, jotka ovat tippuneet, ovat tippuneet rasvapuoli ylöspäin. Tästä on hyvä jatkaa.

perjantai, 8. syyskuu 2017

Hulinaviikot käyntiin ja mietteitä muustakin

Jo vain ponkaisi kurssin loppukiri käyntiin. Nyt juoksentelen kolme kuukautta putkeen näitä pikaviikkoja ja sitten on paussia ja homma jatkuu ens vuoden puolella vielä vähän. 

Pari päivää juoksenneltiin pitkin Helsinkiä kuvaamassa ihmisiä streetkuvaamisen hengessä. Toisaalta kivaa ja toisaalta olin hieman mukavuusalueen ulkopuolella. Vaikka olen ihmisiä oppinut kuvailemaan niin se on helpompaa paikoissa, missä on usein muitakin kameran kanssa. 

Mutta virtaa riittää oppimisen suhteen ja se tuolla kurssilla on kivaa kun tutustumme jotakuinkin kaikkeen, mitä kuvaamiseen liittyy. Sitten kun on aikaa ja sopiva fiilis, voikin mennä ihan rauhassa vaikka odottelemaan tilanteita ja sattumia.

Viikonlopuksi olisi tiedossa musiikkia. Taidan pikapiipahduksen tehdä punkin maailmaan. Nyt kun kerran totutusta poikkean niin jatkampa samaan malliin. Seuraavalle viikonlopulle olisi tiedossa valoleikkiä ja ilotulitusta. Ajattelin, että pauke saa päättää tämän ns. Juoksemiskauden tähän, vaikka tiedossa on vielä pari puolisovittua juttua. Täytyy pitää itsehoidon kannalta myös sellaistakin aikaa, että kuntoilua ehtisi harrastaa ja täydellistä lepoa.

Heh eräs nuorempi herra pyysi kuvaamaan musiikkijuttuihinsa. Bändistään en tiennyt yhtään mitään, lupasin kuitenkin. Tutustuessa Youtuben kautta enemmän tarjontaan, alkoi naurattamaan. Siellä on sen verran persoonallista porukkaa, että hommasta taitaa tulla melkoisen erikoinen kokemus. Mutta menossa ollaan, tottakai, kun tilaisuuksia tulee.


Ihmeellisyyspohdintaa aiheutti kummakavalkaadin jälleen esiintyminen. Kelailin jo aiemmin, että olen päättänyt, että tämä on vuoteni ja aion kehittyä ja kasvaa henkisesti ja näin on jo aika hyvin tapahtunutkin. jostain kummallisesta syystä nämä menneisyyden pahimmat möröt ovat jalkautuneet kuitenkin eteeni. Kerroinkin jo seksiviestien lähettelijästä, eksän kohtaamisesta, setäni soitosta. Nyt pompsahti eteen entinen pomoni. Samoihin aikoihin, kun jotakuinkin kaikki kökkö valui saavillisena päälle kruunasi silloisen esimiehen käytös. Hän ilmoitti jo esitellessään itsensä olevansa parempi kuin muut. Simputti, aliarvioi, kyseenalaisti yms. Kun kävin pyytämässä apua, kun jotain oli rikki tai ei toiminut niin joka ikinen kerta sain kuulla asenteessani olevan jotain vikaa. Ihmettelin tosin aina, että miten minun asenne voi olla väärä, kun pyydän korjaajaa, jos jokin laite on rikki. Ja tavoite on saada se ehjäksi. Mutta tämä henkilö oli ottanut asenteen minua ja muutamaa muuta kohtaan jo valmiiksi, joten se oli aivan sama miten päin olimme, kun lopputulos oli joka tapauksessa pelkkää v...lua. Eräälle alaiselleen, jonka poika oli kuollut kolarissa totesi muutaman kuukauden jälkeen, että mitä sinä sitä vieläkin suret. Hän ei omaa isäänsäkkään surrut tuolla lailla. Esimerkkejä on monia, mutta koko homma kärjistyi siihen pisteeseen, että tästä bossista teki muutama, itseni mukaanlukien kirjallisen valituksen. Hän oli tehnyt työskentelyn äärimmäisen raskaaksi ja olin muutamaan otteeseen miettinyt irtisanoutuvani.  Hän kuitenkin onneksi siirtyi vuorotteluvapaalle ja myöhemmin sai potkut YT:n yhteydessä. Vain aniharvalla oli mitään hyvää sanottavaa kyseisestä henkilöstä. Nyt tämä ihminen oli visiitillä entisessä työpaikassaan. Miksi? Hän on pyörähdellyt pari kertaa potkujensa jälkeen paikassa, jonne ei ulkopuolisilla ole mitään asiaa ellei ole jonkin firman tai opiskelijaryhmän kautta vieraana. Työpaikkani ei ole julkinen kahvila, jonne voi kuka tahansa piipahtaa. Olen usein pohtinut, että jos tähän joskus törmään niin en aio hiljaa olla. Nyt oli toisessa vuorossa ja kiirehdin kurssilleni, mutta pelkkä naaman näkeminen aiheutti melkeimpä oksennusreaktion. Miksi tämä ihminen tulee muina naisina entiselle työpaikalleen, josta on saanut potkut ja jossa on aiheuttanut ristiriitoja enemmän kuin tarpeeksi? Itse en kehtaisi, tosin en ole koskaan saanut potkujakaan, mutten ole käynyt sielläkään, mistä olen kertaalleen lähtenyt...  Kuulemma kavereita kävi moikkaamassa. Just. Pakko pakottaa ihmiset moikkaamaan tilassa, jossa he eivät voi asialle mitään. Mutta moniko vapaaehtoisesti tilan ulkopuolella haluaisi oikeasti häntä morjenstaa vapaaehtoisesti. Toivottavasti ei enää pääse sisälle. Moni oli asiasta valittanut.

Kummakavalkaadi. Niin se vain astelee eteeni. Mietin siis sitä, että tämä on vuoteni. Onkohan näiden tyyppien esiinmarssi jokin testi omassa elämässäni. Kuinka suhtaudun, olenko päässyt yli? Oikeastaan olen aika hyvin. Vaikka tottakai noita asioita miettii taas ja taas uudelleen, niin se minun oma asenne on muuttunut siinä mielessä, että nämä henkilöt ovat toimineet oikeasti väärin ja olenkin lakannut suojelemasta heitä. Se kumma itsessäni on ollut. Jokin asia on ollut niin pöyristyttävä, että olen puhunut muualle, mutta ollut asianosaiselle nöyrempi. Ja pöh. Se on poikki ja pinoon ja mappi ööhön. Enää ei tartte sietää, ei näytellä "heipäheitä, mitäkuuluu"-osastoa henkilöille, jotka ovat melkein saaneet ihmisyyteni romutettua nollille. Pah ettepä onnistuneet! Paskuus kertoo itsestänne, ei minusta. Olen vain yksi uhreistanne, johon ei enää tartu mikään.

Hmm.. Syysillat pimenevät ja välillä hetkittäin kaipaisi jotain pientä sutinaa. Mutta onneksi ei ole aikaa. Onhan noi niin outojakin, että sen hetken , kun kaipaisi ihmistä niin muistaa myös todellisuuden, ettei sellasta inhimillistä, samalla planeetalla olevaa taida olla. Taidan ihmetellä niitä outouksia sitten ensivuoden puolella uudelleen. 

perjantai, 1. syyskuu 2017

Ei ihan malliainesta tänään...

Kimppuuni hyökättiin, kun nukuin viime yönä viattoman unta. 

Olen jollain asteella järkyttynyt, ettei edes kotonaan ole turvassa. Kamppailu jatkui aamukahvia juodessa ja huitaisin kimppuuni käynyttä niin, että läimäsin itseäni vieläpä korvaan. Kova oli kamppailu, luomi on ihan turvoksissa vieläkin. Aamulla se punoittikin. Mutta näkisittepä kaverin! Se pirullinen hyttynen sai kuin saikin sen verran osumaa, ettei inise enää. Siitä pääsin, mutta harmittavaa, että sen kaverit pääsivät karkuun.

Tänään oli suunnitelmissa harjoitella hieman potretteja itsestäni. Piti ulkoutua Kissojen yöhön Korkeasaareen ja touhuilla vaikka mitä. Mutta taidankin jättää väliin. Ilmeeni on aivan liian LÄTS. Ja kaksinkertainen luomi hieman hiertää. Perhana sentään, ettei sille ötökälle riittänyt buffetissa vain peiton alta pilkoittaneet raajat, että piti tämä kuviteltu kauneutenikin hetkellisesti romuttaa.

Paska itikka!

Mutta jeee! Vihdoin koulu jatkuu maanantaina. On jotain mitä luomet lerpattaen odottaa :D