tiistai, 14. heinäkuu 2020

Ei edes hajonnut mitään

Aloitin lomani jälleen rytinällä. Viimeisillä voimienrippeillä raahauduin perinteiselle työnloppu/loman alku siiderille. Ajatuksena kaiken sen hikisyyteni keskellä, että pari vain ja sitten kotiin hengähtämään. Suraa kuitenkin oli ja aurinkokin paistoi niin somasti, että niinhän siinä sitten kävi, että nniin kauan kuin aurinko paistoi. Nyt oli kuitenkin kivaa. Lauantaina laskin vahingot ja tällä kertaa ei osumia muuhun kuin naamatauluun. Onnistuin kärventämään nenäni ja sain muhkeat rajat aurinkolaseista. 

Rasvaa ja lepoa. Sillä siitä selvittiin. Habitus tosin räjähti vielä pokaisesti toisenkin kerran käsiin vaikka ehdin olla vapaalla vasta viikonlopun. Tämä tarina alkaa jo korona-ajoilta. Tai oikeastaan siitä, kun alkoi eristykset höllentyä. Punertavan harmaa kuivunut pöheikkö pääni päällä kaipasi uudistusta ja uskaltauduin kampaajalle. Hyväksi havaittu vakkarikampaaja oli liuennut kalliimpaan paikkaan ja tyydyin nyt arvailemaan, kuitenkin samassa paikassa lopputulosta. Tuolissa totesin, että pahus, tytteli on sama, jolle en ole ajatellut toista kertaa mennä. Sai se värit päähän, muttei toteuttanut toiveitani. Ei kurkannut historiaani, että olisi sieltä voinut vähän luntata. Värin jälkeen hän jotenkin väsähti ja leikkaamisesta ei meinannut tulla yhtään mitään. Loppujen lopuksi hiusten väriä ei erottanut kasvojen väristä lainkaan. 

Pari viikkoa kiroilin värjäystä ja päädyin ostamaan hiusmaskin. Voi ei, suklaanruskeasta tuli liian punainen. takaisin kauppaan ja reissun jälkeen viileämpää sävyä päälle ja sitten oli parempi. Meni pari kolme viikkoa ja tuli aika pohtia sävyä jälleen. Ajattelin fiksusti, että käytän nyt vain viileämmän ruskeaa sävyä niin sillä pärjää pitkälle. Ei pärjännyt. Tukastani tuli sinisen vihreä. Mukavasti kuitenkin sitä vanhaa punaista työntyen sieltä täältä.. Käppäilimpä samantien varaamaan aikaa tutulle ja turvalliselle. Maksoi mitä maksoi. Enkä enää ikinä vaihda. 

Neljän päivän päästä tämä ihana kampaaja nauroi kanssani vedet silmissä tekelettä ja ryhtyi hommiin. Tunnustin värjäysfiaskon, mutten leikkausta. Vannoin kautta kiven ja kannon, etten ole saksiin koskenut. Tämän edellisen tyttelin leikkaus oli mennyt niin pahasti pieleen, että mallini muuttui tsirpakaksi polkkatukaksi ja värifiasko muutatti itseni kunnolla tummemmaksi kuin normisti. Iso muutos, mutta tykkään. Täytyy vain tästä eteenpäin pitää paremmin yllä tätä lookkia.

Jotenkin ensimmäinen viikko meni tarpoessa vielä väsymyksen rajamaastossa. Aivot olivat seilanneet jonnekkin kauas minusta ja jalka on ollyt aivan käsittämättömän kipeä. Siltikin olen käynyt uimassa palelemista uhaten. Kävelemässä vaikkei olisi niin kivaa. Fillaroimassa vaikka sataisi. Ihan vähän se jalkarukka antaa periksi. Nyt olen jumpannut sitä ajoittain kotonakin ja se taitaa olla nyt tehokkainta.

 

Kummallinen juttu tapahtui junassa, kun päädyin tekemään kultturellia kierrosta pitkästä aikaa. Olen käynyt museoissa jo kahdesti ja juuri juolahti mieleeni, että kuinka voi pää olla niin outo. Koko ajan on fiilis eittei ole mitään ehtinyt tekemään vaikka joka päivälle on ollut kuitenkin jotain tapahtumaa. Viime viikolla kaksi päivää hoitelin vielä ihan oikeita asioitakin. Tänään harkinnassa lenkki tai uimaan.Koko päivän olen touhunnut kotona rästihommia. Ja hassu fiilis, että loma loppuu ihan just vaikka puolivälikään ei ole vielä ohittunut.

Niin siihen kummalliseen juttuun.... Olin käynyt edellisenä päivänä muuttumassa oikeastaan täysin uusiksi. Pukeuduin nätteihin vaatteisiin. Laitoin vähän meikkiä ja ajattelin mennä retkeilemään Kiasmaan pitkästä aikaa. Samalla kurkkaisin Kansallismuseon valokuvanäyttelyn, mikä on ulkona. Se on itseasiassa hyvä ja ulkopuolella helppoa katseltavaa. Pukeuduin siis hyvään fiilikseen ja hyppäsin junaan. Tosi ketterästi niin kuin viimeisen vuoden. Lähestyessä Helsinkiä, päätin mennä seisomaan lähemmäksi ovea. Ovella oli joku heppu, joka kääntyi useampaan kertaan katsomaan. Silleen varovaisesti. Eihän siinä mitään. Kiva kun katseli. Ihmettelenkin itseäni ja reaktiotani. Päässä listautui erilaisia rekisteröintejä. "Komea, hieman pelottava, samanlainen parta, kuin yhdellä aiemmista, hieman helvetinenkelimäistä olemusta, apua, kuin pelottava, mitkä silmät, kiinnostunut, onkohan tämäkin joku kaheli ja tyranni, jos joutuisi tutustumaanAPUA!" Ja ennen kuin huomasinkaan, olin piiloutunut parin ihmisen taakse, ettei minua näe.Niinkö miksi?? Miksi en vain nauttinut huomiosta, että ilmeisesti näytän ihan kauniilta ja olen herättänyt huomiota. Eikäkö meikäläinen häkeltyy ja juoksee karkuun.. Tai no tässä tapauksessa piilouduin.Näin itseni niissä minuuteissa tutustuvan ja joutuvan taas jonkinmoiseen kummapyörteeseen, missä pitäisi miellyttää loputtomiin vaikkei se minun haukkumisia ja sättimisiä estäisi. Näin itsen sukeltavan jonkinmoiseen suhteeseen, jossa olen melko varmasti varalla, koska on parempiakin, mutta kun satun olemaan tavoitettavissa, mutta arvottomana helposti heitettävissä koppaan odottelemaan aikaa, kun saan sieltä nousta taas esiin, jollekkin muulle tarpeellisella tavalla...... Voi helvetti! Se, että seison junassa ja muutaman kerran katseet kohtaa, saa minut säikähtämään niiin onhan mulle osunut paskaa aivan liikaa. Ehkä tätä asiaa täytyisi hieman paremmin työstää. Eihän tämä näin voi mennä. 

 

Tästäpä pääsenkin toiseen itsetutkiskeluaiheeseen. Katselin telsusta ohjelmaa lapsiperheistä, joissa lapset kärsivät kaksivaiheisesta mielialahäiriöstä On kai sille hienompikin nimi, muttei nyt tule päähän. Lapset saavat aivan käsittämättömiä raivareita tai masentuvat. Tuli väkisinkin mieleen oma lapsuus, kun sain raivareita. Muistankin joitakin niistä. Äitini sanoi useasti minun olevan mielisairas. Sitten myöhemmin kun kasvoin niin ne yhteenotot olivat juuri sellaisista asioista, että äitini haukkui minut milloin mistäkin. Olin liian lihava, ruma jne.Tein kaiken väärin. Jos se olisi jäänyt siihen, mutta aina muisti kertoa kuinka täydellinen veljeni on. Jatkuvaa vähättelyä ja vertailua. Kuulin parikymppisenä, että olin tahalleen kolmivuotaana halunnut mustamaalata perheeni kauppareissulla halutessani jotain ja todetessa samalla, että ei meillä ole rahaa.Olin siis mielisairas ja ilkeä jo kolmen vanhana. Joskus jossain perhejuhlissa... Olisiko olut veljeni rippijuhlat, menin auttamaan keittiöön. Äitini arvosteli parhaan (ainoan) ystävänsä ulkonäön ja vaatteet aivan lyttyyn. Minäpä sitten kaikessa mielisairaudessani erehdyin sanomaan ääneen, että eiks toi ole vähän tyhmää haukkua takana päin. Siitä äitini sai kimmokkeen ja alkoi huutamaan niin lujaa, ettei keltään jäänyt kuulematta, että haukuin häntä tyhmäksi. Sitten se loppujuhla meni sitä ihmetellessä kaikkien vieraiden kanssa, että kuinka sairas minä olen, kun haukun äitiäni kesken kaiken tyhmäksi. Ilman mitään syytä.

Nyt tätä ohjelmaa seuratessa oivalsin sen minkä olen tiennyt koko ajan. Äitini kiusasi minua. Ei sen kummempaa. Koskaan minua ei tutkittu, eikä olisi kannattanutkaan, koska olisi varmaan ilmennyt aivan muussa se sairaus. Koskaan en ole diagnoosia saanut saati lääkkeitä. Oma äitini kiusasi minua. Sanoin sen ääneen ja helpotti. Silloin kun en jatkuvia haukkuja ilman syytä kuule, en ole raivonnutkaan. Ne ystävät ja kaverit mitä minulla on, en ole heille koskaan raivonnut ja tuskin tulen raivoamaankaan. Koska ei ole mitään syytä. Totta kai loukkaannut, jos nyt yhtäkkiä joku ottaisi asiakseen soittaa je kertoa millainen paska olen, mutta enemmän ihmettelisin, että miksi sitten on kaverinani ollut kaikki nämä vuodet. Minulla ei enää ole onneksi sellaisia maailmassani. Potevat omaa pahaa oloaan omassaan.

Minun äitini kiusasi minua. Valitettavaa, mutta totta. Outoa, mutta näin se vain joskus on. Siitä kai se oma miellyttämisen halu on tullut. halu tulla hyväksytyksi ja huonolla tuurilla noi hemulit ovat ottaneet kaiken vastaan osaamatta antaa mitään takaisin.

tiistai, 30. kesäkuu 2020

Lääh puuh!

Työnsankari (tai sählääjä. Mistä suunnasta ikinä sitten mulkaisee) on niin onnellinen sateesta. Ei pitäisi valittaa kesällä kuumuudesta, mutta on se vain fakta, että liian kuuma keli imuroi mehut veks. Eilen raahauduin kotiin taistellen nukahtamista vastaan. Tänään onen viileässä myhäillyt tätä työviikkoa kestävän vielä kolme kankeaa aamuherätystä ja sitten vihdoinkin ... AAAAH!

Kesä meinasi alkaa pienellä katastrofilla. Juhannusviikon maanantaina menin aamulla töihin. Leikattu jalka tuntui kamalan kipeältä. Pistin kivun pyöräilyn piikkiin. Sitä kun ei malta pikkulenkkejä painella vaan huristelin sunnuntaina taas kolmisen tuntia. Valittelin jalkaa aamukahviin asti ja kun tauko loppui ja aloin kävelemään takaisin sorvin ääreen paukkui polvitaipeessa ja jalka kieltäytyi yksinkertaisesti kulkemasta metriäkään. Klinkkailin asemiin, mutta oli pakko poistua lääkärin. Lääkäristä oli pakko tulla kotiin taksilla, koska jalka yksinkertaisesti ei toiminut. Se ei ojentunut ja kipu oli sietämätöntä. Mitä hittoa tapahtui, kun en sitä murjonut edes mihinkään. Loppuviikko saikkua ja lääkäri määräsi lepoa. 

Seuraavana päivänä polvi oli niin turvonnut ja pohje ja reisi tulessa, että oli pakko mennä uudelleen lääkäriin, joka määräsi vielä illaksi ultraan. Suljettaisiin mahdollinen tulppa pois, jos mahdollista. Ultrassa lääkäri numero 3  totesi polvitaipeessa paukahtaneen kystan ja polven ympärillä hurja määrä nestettä. Se oli sinänsä hupaisa reissu, kun pötköttelin pedillä kyljelleni ja kuuntelin, kun tämä lääkäri taisteli puhelimessa lupaa poistaa nesteen. Sopimukset ovat sopimuksia ja niitä kuuliaisesti noudatamme. Puhelun jälkeen lekuri rötkötti tuolillaan ja minä edelleen röhnötin pedillä ja juttelimme sopimuksista ja jalasta ihan kuin säästä tai juustonvalmistuksen hienouksista. Rento reissu, kun ei mitään vakavaa ollut. 

Paluumatkalla ajauduin "Pakohuone"-pelin reaaliversioon. Hyppäsin Matinkylässä metroon ja poistuin fiksusti Tapiolassa vaihtaakseni bussiin. Tapiola on iso arvoitus. En tiedä kuka nuo opasteet on suunnitellut, mutta olisi loogista, että jos kuljet vaikkapa liukuportaita niin vastakkaisella seinällä olisi opaste, minne mennä. Jos etsit bussilaituria niin vieläkin hauskempaa olisi, että jossain kohtaa olisi opaste, että mitä busseja mihinkin suuntaan lähtisi miltäkin laiturilta. Vaan ei, koska Tapiola.Seurasin kylttejä bussilaiturille kunnes reitti ikäänkuin katosi. Edessä ulko-ovi. Jaa, mihis sitten menis kun opaste aiemmin näytti tänne ja tästä pääseekin vain ulos. Edessä pelkkiä portaita, juu ei kiitos. Pettyneenä käännyin ja olin menossa sinne mistä tulikin, kunnes uteliaisuuttani kurkkasin liukuportaiden viereen. Kapeahkolle käytävälle. Kappas, tarpeeksi kuin kurkkasi niin löytyi jatko-opasteet bussilaiturille. Woppee! löysin sinne vaan olin sittenkin väärällä puolella. Seuraavaksi oli ratkaistava, miten päästä toiselle puolelle. Katujen välissä kun oli aita ja suojatietä ei näy. Avulias henkilö opasti nousemaan kerroksen ylös. Vaeltamaan halki ostarin, lukuportaat alas ja olisin perillä. Kun olin raahannut kipeää raajaani niin vihdoin löysin opasteen ja aikataulut busseille. Laituri viis. Pääsin vitos-oven kohdalle vaan sepäs ei auennutkaan. Bussini törrötti ikkunan takana. Kysyin taas ohikulkijalta, että miten tuohon bussiin mahtais päästä. Avulias henkilö alkoi neuvomaan, että liukuportaat ylös, ostarin läpi ja alas. No ei per voi pitää paikkaansa, kun justiinsa tulin sieltä ja bussi on tällä puolella. heti tuossa ikkunan takana laiturilla viis niin kuin pitääkin. ÖÖ.. no kokeile toista ovea. Rohkeasti tuuppasin laituri kutosen ovea ja luojan kiitos päästi mut ulos. Könkkäsin bussiin. Pääsin kotiin. Voitin!

Seuraavana päivänä taapersin jälleen lääkäriin, joka poisti nesteen polvesta ja pääsin kävelemään taas jotenkuten paremmin. Juhannuksena se oli vielä kipeä ja on vieläkin, mutta alkaa pärjäämään.

 

Juhannustaikaa. 

En muista milloin viimeksi olisi ollut Juhannuksena näin lämmin. En muista sitäkään, milloin viimeksi olisin uinut Juhannuksena neljänä päivänä ja monta kertaa. Enkä muista milloin viimeksi olisin ollut niin hyvässä seurassa, ettei tarvinnut ressata sitten yhtään. Vuokrasin kolmen kaveruksen kanssa pikkuruisen kesämökin tunnin ajomatkan päästä. Pariskunta A ja H nukkuivat mökissä ja mnä ja vanhempi herra V, jota kutsun välillä nuorisoksi itseni mukaan lukien nukuimme teltassa. tarkeni hyvin ja en muuten muista sitäkään, milloin olen teltassa nukkunut viimeksi.

Meillä kaikilla on jotain vaivoja. Lonkkavikaa, polvipaskuutta, syöpähoidoista toipumista.... Kukaan kuitenkaan ei ollut kellekkään rasite. Ja tässä joukkiossa sai olla täysin oma itsensä. Kukaan ei arvostellut, ei sättinyt, Ei riidellyt menojuomaa ottaessaan, ei nostanut itseään kenenkään yläpuolelle. Ei minkäänlaista jännitettä mistään. 

Jopa korona-asiat unohtuivat täydellisesti. Syötiin enemmän kuin hyvin ja uin ja uin ja uin. Paikka oli kuvan kaunis ja vaikka oli helle niin oli melko miellyttävää istuskella varjossakin. Ongin yhden pikkuruisen särjen. Luin puoli sivua kirjaa ja nukahdin päikkäreille. V:n kanssa tehtiin tutkimusmatka soutuveneellä kuvankauniille joelle ja kuvasin varmastikkin puolibiljoonaa epätarkkaa kuvaa lumpeenkukista.

En muista milloin olisin ollut näin rentoutunut juhannuksesta. Joskus nuorena ja pari mukavaa jussia takana , mutta tämä oli hyvä muistutus siitä, että täytyy välillä lähteä edes hitusen kauemmaksi. Kiva juttu on se, että loma on vasta tulossa ja puolessa välissä retkeilen itsekseni pariksi päiväksi sisämaahan.

 

Maistiaisia loma-aktiviteetestä.

Uskaltauduin maauimalaan sunnuntaina. Kipeä jalka sai kyytiä vesijuoksussa. Reisilihas oli niin jäykkä, että tunuti melkeimpä repeävän koukistuksesta. Sitkeästi kuitenkin rullailin ees taas ja pikkuhiljaa paikat pehmenivät kivuttomammaksi. Ei se ihme ole, että on kipeä, kun töissä sellainen 17 000 askelta on aika normaalia. Toipuvalla tapauksella ehkä vielä liikaa päivittäin turvakengillä betonilattialla. Sekin reissu oli kuitenkin kultaa. Toivottavasti kelit sallii polskuttelua enemmänkin.

UUh. Kolme aikaista aamuherätystä ja vihdoin pääsee keskittymään itseensä ja kisuliiniin. Katteus on muuten taas osoittanut kummallisen ymmärtämisen meininkiä. Olen pohtinut ikivanhan raapimispuuhökkelin poistamista. Hankkisin tilalle pienemmän kalun kyseiseen toimintaan. Kissani ei ole juurikaan häkkyrää käyttänyt. Ennen kuin nyt, kun sille juttelin suunnitelmastani. Samantien se on ottanut tavaksi pötköttää tai oikeastaan roikkua puolinukuksissa raapimishäkkysän kapeimmalla kohdalla. Eli empä nyt sitten sisustele tätä asiaa vielä.

Oih, vielä kolme aamuherätystä....oih!

sunnuntai, 14. kesäkuu 2020

Kalenteri

VAROITUS! Sisältää kiroilua.

Sisäinen kalenterini on aivan sekaisin. Elin torstaina keskiviikossa ja mielestäni juhannukseen on kaksi viikkoa. Lomaan noin miljuuna viikkoa. Todellisuudessa kolme lomaan ja ensiviikolla pääsee mahdollisesti pulahtamaan järveen, jos sää sen sallii.. 

Mukavia suunnitelmia on kuitenkin tiedossa. Juhannukseksi mökille ja lomalla pienen pieni reissu Suomessa.

Sain pienimuotoisen ahdistuskohtauksen viime viikonloppuna tuosta juhannuksesta, mutta veikkaampa, että hyvin se menee. Käväisin meinaan viikko sitten baarissa. Mökkikamut pyysivät seuraksi ja viivyin noin puolitoista tuntia. Samantien kun astuin sisään niin tuttavapariskunnan virolainen kaveri kerjäsi minua naisekseen. Vahvasti humaltunut Suomea puhumaton kaveri ei ihan hirveästi innostanut ja koko sen ajan, kun paikalla olin niin meni tähän kerjäämisprojektiin. Tuttuni yritti vielä senkin jälkeen markkinoida kaveriaan, kun olin jo muutaman kerran pyytänyt Virostamaan, että tämän jankuttamisen voisi lopetella. Kaverinsa kun tarvitsee suomalaisen naisen, että oppisi Suomea. Justiinsa juu. Niin siis, kun joku jotain tarvitsee niin velvollisuuteni olisi totta kai palvella kuuliaisesti niin kuin määrätään. Oli aika lähellä, että pinnani pettäisi. Meinasin jo karjaista, että asia selvä! Nyt me menemme tuonne vessaan naimaan koska sinä ilmeisesti niin haluat! Minä en!!!! Mutta sillä ei ole merkitystä, joten nyt töpinäksi ja toimeksi!!! Näytäppä se miehuutes mahtavuus NYT! Ja paree olla niin hyvä, ettei maailmasta toista parempaa löydy. SaatanaPerkele!!! 

Olin kuitenkin hiljaa. Sanoin asiasta tutulleni, että alkaa ihan oikeasti ahdistamaan, kun yritimme suunnitella mökkiviemisiä niin tämä yks sönkkäsi koko aika päälle omiaan, mitä muut eivät ymmärtäneet. Siis AAAAARRRRGGGGHHHH! Muutenkin rypäs ihmisiä samoissa tiloissa tuntui aika ahdistavalta saati sitten tällainen vaativa outous siihen päälle.

Oleppa kuukausi kaupalla omissa oloissas ja sen kerran kun uskaltaudut ihmisten ilmoille niin se on tätä saatanan samaa paskanjauhantaa "kingeiltä" esineelle. Joku räkäsen kännisen ruman käppänän tahtominen on paljon merkityksellisempää, kuin se että minä en halua. Sain todellakin pinnistää kaikki ystävällisyyden rippeet, mitä ikinä itsestäni löysin. En viitsi riidellä ihmisten edessä, joiden kanssa tulen kuitenkin viettämään neljä päivää. Kumma vaan, että taas joutui kummatilanteeseen vain ja ainoastaan poistumalla kotoa.

Menin ajoissa kotiin. Onneksi paikka ei ollut pidempään auki kuin kymmeneen. Seuraavana päivänä olin aivan loppu. En meinannut päästä sängystä ylös. Multa yksinkertaisesti lähti virta. Pohdin, että raahaako nuo sinne mökille tällaisia mukanaan ja joudun neljä päivää "keskustelemaan" tätä mielenkiintoista ja rönsyilevää puheenaihetta. Ala mun naiseks. En ala Ala mun naiseks. En ala. Ala. En ala. A... Anna. En anna. Niin mutta kun mina tahton.. Meinasin jo perua koko jutun. Ei helkatti mun psyyke kestä muita neljää päivää, jos se on puolestatoista tunnista jo pirstaleina. Työkaverini lupautui hakemaan pois, jos olosuhteet niin vaativat, joten siellä saattaa sittenkin olla ihan kivaa. 

Mietin sitäkin, että olenhan useinkin paljon itsekseni muulloinkin kun koronan aikana. Mutta nyt se yksinäisyys korostui niin, että on ollut pakko rakentaa oma maailma näille ehdoille. Alkuahdistuksen jälkeen olen viihtynyt hyvin ja nyt yhtäkkiä se tietynlainen yksinäisyyden turvallisuus muuttuikin taas maailmaksi, minne muita saattaa päästä. Ainakin lähestyä. Meinaa joutua siis pienoiseen paniikkin. Tässä kohtaa unohdan tuon kännisen idiotismin. Ylipäätään muiden lähellä olo tai mahdollisuus päästä lähelle onkin yllättävän kuormittavaa. 

Olen toki töissä käynyt ja siellä on oma porukkansa, mutta se on jotenkin oma juttunsa. Ne ihmiset ikäänkuin rajoittuvat työpaikalle eikä tunkeudu henk. kohtaiseen kuplaan. Jossain psykologiaohjelmassa oli, että jokaisella ihmisellä on oma kuplansa. Jos siihen joku härkkii niin se aiheuttaa stressiä. Esim. Vaikka metrossa istuva ihminen on itse oma kuplansa. Vastapäätä istuvan katse voi jo rikkoa sitä kuplaa. Autossa itsekseen puhuva tai hoilaava istuu auton kokoisessa kuplassaan. Koko tila seiniin asti on hänen. Ainakin minun kuplani on kasvanut viime aikoina niin isoksi, että se on kattanut koko ympäristön, missä olen ja pystyn olemaan ilman katsekontaktia. Siksi lienee alkuun aika vaikeaa päästää ketään siihen kuplaan... siis turva-alueeseen ottamaan kontaktia. Kyllä sosiaaliseen toimintaan taas tottuu. mutta selkeästi polla tarvitsee nyt pehmeän laskun "normaaliin". Enää en kaipaa baariin.Jos joskus menen niin ehkä piipahdan jossain terassilla. Jossain kauempana niin, että siitäkin piipahduksessa on sitten edes vähän seikkailumieltä. Uusia miljöitä.

 

Olin koko alkuviikon jotenkin pihalla. Ilmeisesti se virta tosiaan meni ihan kunnolla. Olihan siinä sekin, että kun vihdoin portit ulkopuolisille on auki metrin päähän niin minun tuurilla sai aika perse kohtelua. Alentavaa käytöstä. En muistanut kuin pahalta tuo on tuntunut aiemmin. Nyt sen tajusin. Tosin, ehkäpä hyvä, että nyt huomasin kuinka paljon tuollainen oikeasti ahdistaa, että voi puhaltaa pilliin nopsempaa. Aloin miettimään kesälomaa ja ahdistus meinasi kasvaa siitäkin, että kökötänkö kotona koko kuukauden pelkäämässä lähteä minnekkään, ettei kukaan loukkaa. Aloin pakottamaan ajatusta päähän, että suunnittele edes yksi pieni reissu. Mun on pakko päästä hetkeksi pois.

Maistelin ajatusta junailusta jonnekkin ja takaisin. Olen pari vuotta miettinyt, että voisin mennä päiväksi Turkuun. Toissa vuonna jumiuduin alkoholisoituneen parisuhdeyritelmän kiroukseen ja viime vuonna jalka ei kestänyt kävelyä. Jostain syystä Savonlinna on useasti pyörinyt nimenä mielessä. Kurkkailin nettiä ja ennen kuin huomasin itsekkään niin varasin hotellin pariksi yöksi. Jeps. Pieni lomareissu Järvisuomeen on nyt päätetty. Matkaan pitäisi kuulua pari elämysjuttua, mutta kerronkin vasta reissun jälkeen oliko juttu elämys vai pelkkää kidutusta. Tottakai mielikuvitus lähti jo lentoon, että istuskelen junassa ihailemassa maisemia ja joku tuntematon idiootti jankuttaa kopeloiden vieressä kuinka minun pitää sitä tätää ja hän haluaa sitätätää ja mun olis pakko vaikken haluais. Pitäisi myös viihdyttää juttelulla juu ja mun suusta ei pääsis kuitenkaan mitään muuta kuin, että "Painu vit...n"  ja sitten tulis konduktööri ja heittäis mut ulos Parikkalan asemalla, koska käyttäydyin niin huonosti ja sille idiootille tarjottais tuoppi, koska kärsi niin kauheasti.

Vähän jännittää ja samalla olo on helpottunut. Jos olisin suunnitelmat jättänyt lomalle, tuskin lähtisin minnekkään. Lähden melkein yksin. "Melkein" on kamerakamu.Keskityn kuvailemaan. Rakas harrastus on ollut vaisulla vaiheella ja nyt sillekkin tulee uusia kohteita.

Toinen suunnitelma on tehdä pidempi pyöräilyreissu. Nyt kun pääsin vauhtiin niin Laajalahden kierros tuntuu pliisulta. Ihan mukava reitti se on ja aivan ihania maisemia, mutta nyt kaipailee vähän haastetta. Opettelen kuitenkin pysähtelemään. Nautiskelisi vaikkapa jäätelöä ja kahvia etapeilla niin jaksaa pyöräillä vaikka koko päivän.

Nyt vain kohdistamaan energyt kolmeen kiduttavaan aamuherätykseen niin pääsee maalle neljäksi päiväksi muhimaan. Kisunhoito järjestyi kivuttomasti naapurista niin, jotenkin helpottui menoilu sinnetänne. 

perjantai, 5. kesäkuu 2020

Nolo riemumisen oppi

Olen nurissut siitä, että asuntoni oli tolkuttoman kylmä.... Ainiin tähän väliin jälleen pahoittelut kirjoitusvirheistä. Luen välillä kirjoituksiani ja olen huomannut, että virheitä vilisee enemmän kuin tarpeeksi. Onko sitten kyse laiskoista sormista, jonkinasteisesta lukihäiriöstä, tai muusta. Aika usein kirjoittelen myös väsyneenä ja aina ajatuksen juoksustakaan ei saa tolkkua... Koetan usein oikolukea, muttei vaan millään niitä virheitä kaikkia näe... koettakaa kestää. En siis opi kirjoittamaan ja mitä vanhemmaksi tulee niin sitä taantuu... Tällä hetkellä olen kai siinä tokaluokkalaisen tasolla eli pahenemaan päin. Mutta lukeminen onnistuu. Joskus jopa niin hyvin, että luen ihan omiani. Ei ainakaan tylsäksi käy elämä.

Jotain sentään opin, olisko ollut eilen tällainen valaistumisen ihme. Kylmä asuntoni talvella sai selityksen. Ilmastointihärpäkkeitten suodattimet täytyy siis vaihtaa säännöllisesti. Edellisestä kerrasta venähti vuosi jalkarempan takia. Olin joskus ostanut mielestäni törkeän kalliin paketin suodattimia K-raudasta. Käsittämätöntä, että viisi kappaletta yhden sauman höttötötteröitä taisi maksaa yli viisikymppiä paketti. Ja siihen hintaan ei tullut käyttöohjetta. Orjallisesti kuitenkin noudatin hyvän asukkaan tehtäviä ja vaihdoin suodattimet. Nyt tilasin höttöpötköjä netistä löydetyltä sivulta. Joku Allergia ja sisäilmavirasto vai mikälie. Tilasin neljä kappaletta ja tuli sieltä joku paperikin mukaan, jota en sen kummemmin lukenut ennen kuin muutaman päivän pöydällä lojuneena keräsin sen roskiin meneväksi. Ai, tämä ei ollutkaan tilauslista vaan käyttöohje. "Käännä höttötötterö niin, että sauma jää sisäpuolelle". Ai, niinkuin miksi? No käänsin kun käskettiin. Revin entiset kääntämättömät irti ja vaihdoin uudet hienot käännetyt tötteröt tilalle. Siinä samassa älynvalo paukautti tajuntaani sellaisen ajatuksen, että niinpä tietty. Heureka! Käännetty tötterö on pinnaltaan höttöisempi ja ilmeisesti eristää hirmupaljon paremmin kuin liukas tiivis pinta.Ja imuroi sitä kökköäkin paremmin Voin olla väärässäkin, mutta haluan elää siinä uskossa, että olisin jälleen hitusen älykkäämpi kun ennen tätä oivallusta. Noloa tietty, että jos olen oikeassa niin kitinä huoltoon itseaiheutetusta syväjäädytyksestä on tietenkin hieman noloo.

Dibadui... Se siitä aiheesta. Mitään muuta en sitten oikeastaan oppinut tällä viikolla. Osaan vain jankuttaa tätä kesäajan kirousta. Tämä on niin väärin, että vuorotyöläinen joutuu aikaistamaan vuorokautensa tunnilla sellaiseen vuodenaikaan, että joutuu menemään nukkumaan aamuvuorossa "keskellä päivänvaloa" ja iltavuorossa heräilee heti kun lamppu syttyy vaikka on juuri nukahtanut.  Ai juu... opinhan laskemaan, että lomaan on enää neljä viikkoa eikä kuusi ja luojan kiitos loman jälkeen sentään vähän aiemmin illat pimenee.

Haaveillut olen sitäkin enemmän kuin tätä "elämänkoulua" käynyt (olen lintsannut tunneilta aika tehokkaasti). Töissä on iänikuinen ongelma ilmastoinnista. Välillä tuntuu, että taju lähtee, ennen kuin ilma alkaa kunnolla vaihtua. Onkohan sielläkin suodattimet väärin päin.Toissapäivänä vaivuin johonkin ihmeelliseen ajatusmaailmaani. Tein kyllä fyysisesti töitä, mutta mieli oli todella voimakkaasti jossain mummonmökissä. Siinä oli vihreät seinät sisällä ja valkoiset pitsiverhot. Ikkunasta näkyi pieni vehreä piha syreenipuskineen. Ihan kuin olisi nukkunut ja nähnyt unta. Koska kokemus heittäytyä ajatuksissaan tällaiseen mummonmökkiin oli niin voimakas niin illalla katselin huvikseni myytäviä mökkejä. Ajattelin vielä, että jos saan päähäni ostaa joskus mökin niin sinne pitäisi olla hyvät kulkuyhteydet ja mielellään olisi paljon naapureita lähellä niin ei olisi yksin. Selailin ilmoituksia ja silmiin osui vaaleanpunainen talo. Pikkukylässä. Oih, kylässä. Pihalla samantyyppinen keinu ja pikkuinen patio. Kurkkasin kuvia ja ei voi olla totta...Se oli sisältä kuin karkki ja yhdessä huoneessa vihreät seinät. Remontoijalle. Justiinsa juu. No en lähtisi yksin ja autottomana ostelemaan remontoitavaa möksää, mihin pitäisi sitoutua ja maksella milloin mitäkin remppaa. Jäipä kuitenkin kaivelemaan se päiväuni ja tämä paikka... Perkule..Tuollaisessa voisi kyllä asuakkin.

Haaveilin baaristakin. Sain siunauksen juhannuskamuilta, että mene vain ihmisten ilmoille. Kun ns. lupa tuli... tai ei varsinainen lupa, mutta kysyin, että miten ovat itse rajoitusten purkuun suhtautuneet ja he ovat piipahdelleet milloin missäkin niin ei ole niin traagista vaikka minäkin piipahtelisin... Luvan tullessa meni menohalut.  Olen niin pirun väsynyt taas lähteäkseni minnekkään ja jos olisin vaikka edes käväissyt niin koko paikka olisi joka tapauksessa mennyt kiinni ennen kuin olen edes suihkuun päässyt.Taidan säästää menohalut mieluummin taidemuseoon.

tiistai, 2. kesäkuu 2020

Eläinrääkkäystä fengshuin tahtiin ja onnellisuus-ajatelmia

Minä olen eläinrääkkääjä. Tunnustan vaikka puolustukseksi voisin tietenkin heittää, että se oli vahinko. Se oli.

Eläinrääkkäystapahtuma sai alkunsa jo talvella. Ostin sohvalle tyynyn. Pötköttelin tyynyn kuitenkin melko nopeasti litteäksi, mutten raatsinut heittää sitä pois, joten se sai paikan sohvan nurkasta käsi ja selkänojan päälle aseteltuna. Kissani tietenkin ihmetteli alkuun, että miksi tukin sen kulkureitin. Sillä kun on tapana kiertää aina... joka ikinen kerta viereen köllimään sohvan käsi -ja selkänojan kautta. Ei se kauaa kuitenkaan ihmetellyt, koska kyseessä oli tyyny. Tyynyt ovat pieniä paratiiseja pienelle eläimelle ja se silloin tällöin pötköttelee tyynyllään. Silloin varsinkin kun oma pääni on asettunut viereen. Hieman alemmaksi tietenkin, niin kuin palvelusväen arvolle sallitaan.

Hommasin toisenkin tyynyn. Oikeastaan kaksikin. Sängyssäni on siis tällä hetkellä kolme tyynyä. Kaksi kissalleni. Vartalotyyny ja tavallinen. Ne ovat asetettu molemmin puolin, että jos käännyn niin kisuni voi vain vaihtaa tyynyään. Jostain kummallisesta syystä, syystä, jota en ole vieläkään ymmärtänyt, sen täytyy nukkua aina kasvojeni edessä. Joskus unettomina öinä olen kuullut sen melkeimpä tuhahtelevan, kun olen pyörinyt hakiessa hyvää asentoa ja kissa on joutunut ramppaamaan tyynyltä toiselle pyörimisen perässä. Välillä vain nukahtaisi ehkäpä helpommin, jos se ei lösähtäisi kiinni suoraan naamaan.

Noh päätin sitten hommata vuosia ilman tyynyä nukkuneena kunnollisen tyynyn itsellenikin. Usein olen tosin herännyt pää omani ja kissani tyynyn välistä ja tää pikkukaveri kuorsaa sillä minun tyynylläni. Vieläpä niin, että molemmat etutassut ovat tyynyn ympärillä tiukassa halauksessa. Mutta minä kun olen tällainen itsekäs eläinrääkkääjä, olen pitänyt puoleni tyynyni suhteen.  Joskus se ei vain käy. Katti pyörii ja pyörii tyynyillään ja istuu niillä aivan kuin tyynyssä olisi piikki persuksen kohdalla. Ininää ja uikutusta hetki, kunnes luovuttaa ja tyytyy siihen mitä on tarjolla. Kauheaa eläinrääkkäystä.

Sunnuntaina tajusin kiduttavani lemmikkiäni. Tajusin tosin vasta illalla vaikka aloitin jo aamulla. Heräsin aamulla ja jalat olivat ihan pirun kipeät. Jotenkin turvoksissa. Päätin nostaa ne ylös sohvan käsinojalle. Nappasin kisuni tyynyn pääni alle ja nautiskelin kaikessa rauhassa aamukahvia.Koko päivän ihmettelin kissani käytöstä. Se lymyili milloin missäkin ja mikään ei ollut hyvä. Kierteli sohvaa ja pomppasi aina pöydän alle vinkumaan. Ajattelin, että nyt se sitten taitaa olla menoa vanhukselle. Se voi selkeästi huonosti ja oli masentuneen oloinen.Join aamukahvit. Kävin ulkoilemassa. Illalla vasta tajusin mistä oli kyse. Sohvanurkan tyyny oli jäänyt käyttööni ja siinä vaiheessa kun katti istui näkymätön piikki persuksissaan tyynyn paikalla, älläsin sen palauttaa. Jotenkin koomista, että toinen yrittää niin kovasti istua, muttei voi, kun pehmuste puuttuu. Asetin tyynyn takaisin ja nostin kissani sille. Se alkoi tyytyväisen oloisena pesemään itseään ja nukkui milloin mitenkin päin pitkän ajan. Ja kas... Siitä tuli taas normaali.

Onhan se vanha ja alkanee kohtapuoliin oireilemaan enemmänkin. 6. päivä vietämme synttäreitä vaikken koskaan ole lemmikkieni synttäreitä viettänyt. 16- vuotias papparainen on kuitenkin jotain herkkua ansainnut.

 

Tänään puhuimme työkaverini H:n kanssa onnellisuudesta. Oikeastaan myös levottomuudestakin, mutta siitä, että miten saavuttaa sellainen "palasaippua-onnellisuus". Juu, kyllä tällä onnellisuuden asteella on nimi. Palasaippuaonnellisuus. Nimestään huolimatta se on sellainen onnellisuuden aste, että kun ei oikeastaan ole elämässä mitään sen ihmeellisempää niin hykertelee onnesta soikeana, kun kaapissa on eri tuoksuisia palasaippuoita ja odottelee innosta puhkuen, kun edellinen on loppu. Onnellisuusaste kohentui entisestään, kun löysin vielä hyvän vinkin, miten käytössä olevaa voi säilyttää ilman, että se lilluu vedessä. Ostin sellaisen "luffan" eli luonnollista pesusientä, jonka viipaloin siivuiksi astiaan ja saippuapala pötköttelee viipaleiden päällä ja pääsee kuivumaan kunnolla. Näyttää myös nätiltä. 

Kaverini tuskaili, että miten tällaiseen olotilaan pääsee. Hänellä kun on ihan älyttömän monta rautaa tulessa ja tuntee välillä, ettei ritä minnekkään, kun monta suuntaa, minne pitäisi mennä.

Olisko tasapaino se juttu? Jotenkin vain pitäisi saada se oma olotila sellaiseen tasapainoon, että siinä olisi sopivassa suhteessa kaikkea, mikä tukee sitä omaa hyvää oloa. Sitä ei kukaan toinen voi kertoa, mikä on sopiva sekoitus omassa maailmassa. Se täytyy löytää itse. Kompuroinnin ja kokemuksen kautta. Välillä ei nappaa mikään, mutta jotenkin on oppinut arvostamaan ihan älyttömän pieniäkin asioita.

Itselläni vain on sattunut kolahtamaan ainakin tähän hetkeen sopivia elementtejä, että välillä melkeimpä nauran itsekseni ääneen. Kun oli melkeimpä liikuntakyvytön ja nyt on päässyt liikkumaan niin se on tehnyt onnelkiseksi. Ilmeisestikkin harrastan jonkin asteista keräilyä. Tällä kertaa saippuan muodossa. Kun jostain innostun niin siitä tulee vain niin hyvälle tuulelle. Tämä saippuajuttu tuli oikeastaan ajatuksesta, että, koska käsiä pitää pestä niin paljon niin miten siitäkin asiasta voisi tehdä hieman eriloista itselle. Ja pieni ekologinenkin ajatus siellä on takana. Ja vaihtelulla saa pientä luksusta. Tuskin maltan odottaa, että saan oliivi-mandariiniaippualla läträillä.

Liikkuminen on aivan ässää. Tein viikonloppuna toisen pyörälenkin ja sain satulankin vaihdettua. Kiersin saman lenkin kuin ensimmäisellä kerralla. Pitäjänmäkeen, Talin kautta Munkkiniemeen. Munkkiniemestä Laajalahden kierros. Tuntui kuitenkin sen verran köykäiseltä reissulta, että kesälomalla kiertelen pitempiä lenkkejä. Tuossa reitissä on kuitenkin ihanat maisemat. On metsää, puistoja, merta, luontopolkua jne.

Tietenkin minunkin maailmassa on puutteita. Aamuvuorot tekevät hulluksi. Tunnilla aikaistettu vuorokausi ei vain sopi pääni sisällölle. Kera valonheittimellä nakattu raaka valo näin keväisin. Rakastan vuodenaikojen vaihteluita, mutta myös sitä, että päivän erottaa yöstä. Olen välillä ihan pihalla ja pinnakin herkemmällä aamuvuoron aikaan. Jos laskin oikein niin kuutisen viikkoa lomaan ja sitten saa nauttia taas pimeämmistä illoista. 

Pieni puute sekin, että minulla on myös nestesaippuaa, jota voisi joku välillä käyttää vaan eipä kukaan käytä. Pohdiskelin, että uskaltaisiko mennä ihmisten ilmoille, kun nyt aukesi maailma. Vuokrasin kuitenkin kimpassa mökin juhannukseksi ja porukassa, jossa on melkein kaikki riskiryhmään kuuluvia. Yksi ikänsä, yksi astman ja yksi syöpähoidoista toipuvana. Onko siis tarpeellista mennä vielä viikonloppuna minnekkään vaan odottelisi juhannuksen jälkeistä maailmaa. Ehtisi nähdä, että mihin suuntaan nuo luvut ovat sillon kulkeneet. Täytyy pohtia ja kysellä, jos itse kuleksivat tuolla niin kai minäkin voin. Olishan se ihan jännää mahdollistaa saipuankulutuksen kasvua, eikä vain jonkin tyhmän viiruksen tarttuvuutta.

Sitäkin pohdiskelin, että onkohan sitä jotenkin muuttunut tänä aikana vai pysynyt samanlaisena. Jotenkin tuntuu, että ajattelumaailma on saanut jonkinlaisen muutoksen.Jokin pieni muutos ainakin sen suhteen, ettei niin ihmeemmin pohdiskele mennyttä kökköä niin paljon. Aivoissa olisi siis tilaa uusille asioille. Kökköä en tarvitse enää. Kiintiö on täynnä, mutta kaikelle kivalle on tilaa. Muuallakin kuin saippuakaapissa.

Nyt aivoni yrittävät kuljettaa kroppaani lajittelemaan pyykkiä kaappeihin. Ehkä niitä täytyypi totella.