maanantai, 24. heinäkuu 2017

Nostalgiaa ja hyviä fiilareita

Loman eka erä onkin sitten lusittu. Ilmatkin taitaa juuri sopivasti lämmetä helteiden puolelle. Toisaalta ei harmita, kun tiedän, että vielä viikko on tulossa. Se viimeinen viikko on pyhitetty kulttuuripitoisille toiminnoille. Tämä ensimmäinen lomapätkä menikin kunnon ja kodin kohottelussa.

Loman lopun kunniaksi piipahdin maalla. Lemppari-tätini luona. Siellä olikin mukavaa. Saunomista, paljussa lillumista, luontoa ja kävimme yhdessä näyttelyssäkin, missä hypättiin ajassa taakseppäin. 50-luvulta 70-luvulle. Olis voinut vaikka kuinka pitkään pyöriä nostalgisissa tunnelmissa. Nostalgiaa löytyi tätini pihastakin. Maitotonkan ja vanhan riihen muodossa, jossa on ehkäpä maailman paras ja kaunein sauna.

Tänä kesänä korkkasin Onni-bussi neitsyyden. Olen aina vierastanut busseja. Junalla on mielekkäämpää. Oikeastaan bussilla itsessään matkustaminen ei ole se ankeus vaan vessan puute. Vuosia kärsin jonkin asteisesta paniikkihäiriöstä, joka liittyi vessaan. Ehkä enemmän siihen, että jos sitä ei ole niin panikoin, että kestääkö lyhyenkin matkan. Pelkkä tietoisuus siitä, ettei sitä ole riitti, että 5 min matkustettua alkoi hermoilemaan omaa kestävyyttä vaikka olisi vessassa käynyt ihan vähän aikaa sitten. Sama oli elokuvissa. Se ajatus, että häiritsee jonkun katselunautintoa menemällä ohi, jos on pakko mennä on kai se suurin ongelma ollut. Opin mennä istumaan ihan reunaan käytävän viereen ja sillä ajatuksella, kas kummaa pärjäsi hyvin. Nykyään panikoiminen on muutenkin hälventynyt. 

Nyt tarkistin, että jeh, niissä on vessa. Se tieto riitti tarvitsematta laitosta ollenkaan. Hinta halpa ja pröystäilin itselleni kahdella eurolla paikan edestä hyvällä näköalalla. Ensikesänä taidan tehdä pikkureissun pidemmällekkin. Takaisin tulin junalla, että pääsen helpommin kotiin ilman aikataulutusta. Mutta kokeiltu on bussiakin, toimii ja ennen kaikkea halpa.

Pieni kissani mökötti kiipeilytelineessään, mutta kehräsi kuitenkin niin äänekkäästi, että taisi olla tyytyväinen, kun tulin takaisin. Hetken huristuaan kömpi syliini ja oli onnellinen. 

Hyviä fiiiksiä tuotti myös eräs viesti viikonlopun aikana. Se oli täynnä riemua ja iloa ja lämmitti mieltä. Eräällä ystävälläni on mennyt hieman huonosti. Terveyden kanssa ongelmia ja sitä kautta talouskin kärsinyt. Oli aikanaan puhetta vaatteista mitä löysin kierrätyshuoneesta ja hänkin totesi, että kelpaisi kyllä. Odotellessa noutoa siivoilin omaa vaatekaappiani pariinkin otteeseen ja vaatteita kertyi pois annettavaksi neljä säkillistä. Nyt vihdoin säkit pääsivät perille ja sieltä oli muillekkin löytynyt mieleisiä vaatteita. Sain viestin, että ovat kikatelleet kippurassa tyttären kanssa onnesta. Tiedän tunteen. Sen kerran kun löytää edullista tai peräti ilmaista kivaa ja käyttökelpoista niin se fiilis on kuin lottovoitto. Sekin, että masennuksen syövereissä sai riemua päiväänsä tuntuu pirun hyvältä. Itse sain tilaa kaappeihin ja se on hyvä juttu. 

Riemua itselle on tuottanut myös pyöräilyretket. Viimeisin viisituntinen lenkki hujahti melko rattoisasti. Takapuoli tuntui loppumetreillä lyövän kipinää. Mutta on ihanaa huomata, että kunto tosiaan on hyvä. Noussut rutkasti siitä mitä joskus on ollut. Läähättämättä kiersin laajalahden ympäri Otanniemen, Lauttasaaren, Hernesaaren, Seurasaaren ja Munkkiniemen kautta. 

Nyt hautuu lasagne uunissa. Kohta työelämän pyörteisiin ja odottelemaan seuraavaa lomapätkää. Taiteiden yötä ja sitärataa....

 

 

keskiviikko, 19. heinäkuu 2017

Kummakansan tarinoita

Lomasuunnitelmiin kuului visiitti Mummotunneliin. Ns. Kilttiä elämää viettäneenä ajattelin mennä nauttimaan tungoksesta. Hukkumaan ihmismassaan. Piti lähteä liikenteeseen jo perjantaina, mutta se himo lähteä jorailemaan puuttui. Menin mieluummin kuntosalille ja veivasin siellä ilman kelloa niin pitkään, että suihkun ja ruuan jälkeen ei tullut mieleenikään lähteä enää yhtään mihinkään. Lauantaina keräilin fiilistä uudelleen. Kerrankin, kun on aikaa ja tilipäivän kunniaksi myös rahaa. Kävin fillarireissulla päivällä keräilemässä positiivista energiaa. Satsasin hyvään ruokaan ja kupsutteli ja rapsuttelin itseni edustuskelpoiseksi. Ilta oli lämmin. Ihan oikea kesäilta, jollaista oli jo tovin kaivannut. 

Suuntasin Helsinkiin ja asetuin jonoon. Asemalta käveli melkeimpä yhtäaikaa toinenkin nainen itsekseen. Seisoin hänen kanssaan jonossa. Seuraavaksi jonoon asteli kaksi naista ja yksi mies. Näiden kanssa juttu alkoi lentämään ja nauraa käkätettiin. Sisälle päästyä seurueet katosivat kukin omiin suuntiinsa. Jonkin aikaa musiikkia kuunnellessa ja pari kertaa sahattua ees taas ryysiksessä alkoi hieman väsyttämään. Asetuin johonkin reunemmalle ja se ryhmä sattui olemaan siinä vieressä. Pääosin juttelin naisten kanssa ja mies pysytteli taka-alalla. Yhtäkkiä toinen nainen alkoi ihmettelemään, että ette sitten olleetkaan kavereita sen toisen naisen kanssa. -Minä:Juu, ei me tunneta, mutta satuttiin jonoon yhtäaikaa. -Nainen:Ai luulin, että olette yhdessä liikenteessä, mutta minun miestäni et sitten iske. Tuo on MINUN mies ja ystäväni on hänen jalkavaimonsa!!! .........M:???Juuh, ok, en ollut täällä ketään iskemässäkään. Ei ole ihan minun tyyppiä täällä. (suunikin loksahti auki, koska olimme jutelleet hyvässä hengessä niitä näitä. Ei edes miehistä vaan nostalgiasta, ruuhkasta, musiikista jne).

Sitten tämän naisen ystävä avautui... Niin tuo mies on varattu, mutta etkö vois iskee jonkun muun vaikka tuo viereinen mies tuossa. Yritin sanoa, etten ole ketään iskemässä täällä, mutta nainen alkoi naittamaan jollekkin aivan randomille. Se tyyppi tietty alkoi juttelemaan, mutta itse olin ärsyyntynyt. Täytyy olla todella olla epävarma tullessaan tuollaiseen paikkaan, jos olettaa kaikken vievän hänen tai ystävänsä miehen. Juttelin hetken ihmetyksestäni tälle miehelle ja tämä "ystävä"nainen tuli hetken päästä nillittämään, ettei saa olla niin vakava. Pitää hymyillä. Ja sitten alkoi tivaamaan sille miehelle "Kerro vitsi! Kerro vitsi!

Oujee... Kiitin miestä kohteliaasti hetken seurasta ja totesin, että enköhän taida lähteä kotiin päin. Ja lähdinkin.

 

Nyt olen tietoisesti ilkeä, mutta otti jotenkin päähän, että joku kirjastonhoitaja 70-luvulta ajattelee automaattisesti, että joku sinkku on juuri hänen melko kuivahkoa ukkoonsa saalistamassa. Tai saalistamassa ylipäätään yhtään mitään. Jos menen yksin jonnekkin.. olen siis automaattisesti helppo nakki, saalistaja... Ei juku, tiedä vaikka olisinkin jopa huora. se mahdollisuus, että jalkaudun viihteelle TAPAAMAAN TAI KATSELEMAAN VILPITTÖMÄSTI IHMISIÄ on jollain lailla täysin absurdi ajatus. Missäköhän sitten voisi käydä ilman arviointia yksin, jos en ikinä saa ketään kaveria mukaani. Tuttavapiirini on joko laiskaa lähtemään, jossain pois maisemista tai sitten jo niin nuoria, ettei olla samalla aaltopituudella huvitusten ja huumorin suhteen. Koska olen yksin niin pitäisikö sitten kieltää piruvieköön kaikki mahdollisuudet liikkua ovesta ulos. Vaikken liikkuisi minnekkään niin urpot kyllä löytävät tiensä pilatakseni päiväni. Kun ulkoudun niin olen kuin maalitaulu v-mäisille ihmisille. No mutta ajattelen niin, että nämä naiset olivat mitä ilmeisemmin melko epävarmoja itsestään. Ja jos näin on niin tekisivät ennemmin itseleen jotain. Vaihtaisi tyyliä, jos kerran tuntee itsensä vanhaksi (pohti jonossa asiaa). Ei sen takia meikäläistä tarvitse alkaa luokittelemaan. Ärf.

 

No mutta onneksi on fillari, kamera ja rutkasti aikaa tuottaa itselleen taas se parempi fiilis. Olen fillaroinut todella paljon, käynyt salilla ja uimassa. Muutama hyväkin kuva on tarttunut matkaan ja alan pikkuhiljaa hallitsemaan tekniikoita, joilla saa kuviin hieman erkoisuutta. Maalauksellisuuttakin. Olen kuvannut nyt paljon luontoa ja eläimiä. Pikkuhiljaa kaipaisin ihmisten kuvaamista. Se vaatii kuitenkin rohkeutta, jos ventovieraita kuvaa. Ihmisistä saa kuitenkin sisältöä enemmän.  Fillarin kyydissä on vierähtänyt aika mukavasti. Olen löytänyt paljon uusia maisemia ja reittejä. Tunteja hurahtaa reissuihin helposti muutama. Huomasinkin, että kunto kestää nykyään tosi hyvin ja polvikin on parempi. Yksi pikkureissu tiedossa ja sitten loppuukin loma hetkeksi alkaakseen taas uudelleen.

keskiviikko, 19. heinäkuu 2017

Herätyskello

Pieni karvakamuni jaksaa aina vain yllättää. Silloin kun lomani alkoi, höpisin sille, että lomalla nukutaan eikä sitten herätetä aamulla liian aikaisin. Kultainen muruni on antanutkin nukkua kymmeneen. Välillä olemme nukkua pösötelleet yhteentoistakin. Olen jopa saanut rapsutella sitä aamuisin ilman mitään kiirettä ruuan laittamiseen. Rauhallisia aamuja. Toissailtana kuitenkin totesin nukkumaan mennessä ääneen kisuilleni, että mitäpäs jos yritettäisiin herätä hieman aiemmin, ettei päivä mene hukkaan. Kisuni mitä ilmeisemmin otti ehdotuksen riemulla vastaan. Ne ovat olleet iltaisin... tai oikeastaan öisin melko rasittuneitakin, koska olen valvonut melkoisen myöhään. Ronkuminen nukkumaan ( yöeläimen normitoimintaa :D) on alkanut jo yhdentoista aikaan ja jos kello on lähennellyt kahta, ovat vuoronperään "raahautuneet" anovalla katseella eteeni tuijottelemaan. Noh heitin ajatuksen aikaisemmasta aamusta ja kuinka ollakkaan pieni kisuni ei tullut herättämään tönien ja tuuppien... Se huusi kuin palosireeni olohuoneessa. Kun kuuli minun heränneen niin ryntäsi juoksujalkaa puskemaan. Kello oli sopivasti puoli yhdeksän ja sain päivän aikana paljon aikaiseksi. Illalla mennessä nukkumaan höpisin kisulleni taas, että ollaanko reteitä ja herätään huomenna jo kahdeksalta. Samantien, kun sain suustani ajatuksen ulos aloin epäröidä. Ääh liian aikaista näin lomalla. Puoli yhdeksän olisi hyvä. Menin nukkumaan ja aamulla tasan kello kahdeksan alkoi "sireeni" soida. Se istui kiipeilypuussaan seinäkellon vieressä ja karjui. Kun huusin sille, että hiljaa (olin unenpöpperössä ja luulin kellon olevan paljon vähemmän) niin se ryntäsi taas hellästi tönimään ja puskemaan minua ylös. Ilmeisesti herätys aika lukittuu kertalaakista, joten täytyy tarkemmin miettiä mitä ääneen sanoo. Tuo tapaus on aina ollut fiksuin porukasta. Se on sellainen pikku aarre. On se toinenkin ihan fiksu. Sellainen pohdiskelija, joka punnitsee kaiken todella tarkkaan ennenkuin toimii. Joskus se jää pohtimaan asioita pidempäänkin ja on melko koomisen näköinen jonnekkin kauas tyhjyyteen luodun katseensa kanssa. Sitten kun se "lamppu" syttyy niin sen huomaa. Olispa kiva tietää mitä se on niin kovasti pohtinut, kun ratkaisun riemu sytyttää katseen kirkkaammaksi. 

keskiviikko, 12. heinäkuu 2017

Köksän suuri romahdus

Pari vuotta sitten yksi kaapinovi keittiössä jäi käteeni. Retusoin viime vuonna kuluneisuutta kalvolla ja ihan siisti tulikin. Jostain syystä vetimien hankinta on kuitenkin jäänyt. Ehkäpä hyvä niin. Nyt jäi jo toinen kaapinovi käteen ja kolmannen irroitin suosiolla. Jokin aikaa sitten tiskikoneeni sanoi poks ja utta en aio hankkia. Oikeastaan se unohtui kokonaan kunnes alkoi haista. Sain sovittua kyydityksen sorttiasemalle ja painiskelin irroittamisen kanssa. Kumma juttu, että vaikkei ole tarpeellisia työkaluja niin sainpas ihan käsipelillä mutterit letkuista auki. Pähkin ja pöhkin ja niin ne vain tahdonvoimalla ja pienellä kikkailulla irtos. Raahasin koneen kerhohuoneelle pariksi päiväksi odottelemaan viimeistä matkaansa. Tietenkin sain suojaamisesta huolimatta jäteveden leviämään pitkin lattioita ja haju oli melkoinen. Ankaraa siivousta ja homma valmis. 

Nyt tuo pikkukomero on jotenkin vajaa. Alkuperäistä kaapinovea ei voi paikalleen laittaa sillä uunin ja jääkaapin mahdutus-prosessissa tila kapeni hieman. Tiskin aluskaappi on nyt avoin ja maustehyllyn ovikin sanoi itsensä irti. Haluaisin muuttaa....

Ehkäpä taidan sijoittaa muoviverhoon ja lisäkalvoon, että saan hieman siisteyttä kehiin. Mutta mistäpä keksisin jotain tiskikoneen tekemälle aukolle? Saisin tilan hyötykäyttöön... hmm. Jospa näin ääneen pohtisin niin ratkaisu melko todennäköisesti köpöttelee eteeni jotenkin yllättävästi aina niinkuin ennenkin. 

Keskeneräisyys on kuitenkin ärsyttävää. Yleensä haluan tehdä kaiken heti. Kerralla ja kunnolla. Tässä kohtaa raha kuitenkin puhuu.

Toinen hiertävä keskeneräisyys on lyhytelokuvani. Harkitsin jo sitäkin, että jätän kylmästi tekemättä. En vain saa sitä aikaiseksi. Utelin ihmisiltä lähialueelta rekvisiittaa lainaksi, ettei kaikkea tarvitsisi ostaa. Vain yksi vastasi ja hänkin asuu niin kaukana, että seutulippujen hinnalla edes takaisin pariin kertaan saan ostettua jo osan ainakin romppeista kirppikseltäkin. Ei vain kaikkea viitsisi ostaa nurkkiin pyörimään ja toisaalta ei viitsisi aina maksaa tavallaan tyhjästäkään. Pari kymppiä yhden pikkuauton, parin lehden ja kattilan lainasta on aika paljon matkalippujen muodossa vaikkei muuten mitään maksaisikaan. Kiitin ja peruutin.

Haluaisin toteuttaa toisenkin suunnitelman, mutten pysty tekemään sitä yksin. Tarvitsisin avustajaa. Homma ei sinällään ole kovinkaan monimutkainen. Kunhan ohjeita kuuntelee ja toimii niiden mukaisesti. Virheisiin on varaa, ne eivät edes maata kaada. Olen muutaman saanut innostumaan, mutta kun toimintaa tarvitsisi niin ei saa sitten millään.

Pari muutakin ideaa on muista kiinni. Mutta jostain syystä kun jokin on jostain muusta kiinni, se jää toteutumatta. 

Nyt on vähän ikävä kouluunkin. Ehkä pitäisi mennä vaikka johonkin taidenäyttelyyn tai jotain....

Kaipa se on tunnustettava, että tuon kolmen koplan kohtaaminen eri muodoissa sai kuin saikin alavireiseksi. vaikka kuinka yrittäisi olla sivuuttaa. Kävin kyllä salilla ja uimassa, mutta jotenkin sellainen "En uskalla innostua mistään"-fiilis. Nyt vielä keittiön ankeus ruokkii alavireisyyttä entisestään. Olinkin lomalle lähtiessä vaikkakin väsynyt niin kuitenkin tyytyväinen. Ensimmäinen loma tiedossa ilman näitä aiempia ankeuttajia. Eipä se sitten ollutkaan mahdollista tälläkään kertaa. Hassua sinänsä, kun en tehnyt elettäkään itse, että olisin jotenkin vaikuttanut yhteydenottoihin. Puun takaa bombs.... Aina ja vaan..

Plääh. Mitäpä tässä märehtimään. Vaikka vähän ripsottelee niin jospa heittäytyisi pyörän selkään ja kulkeutuisi sinne minne tie vie ja takaisin. 

maanantai, 10. heinäkuu 2017

Ei kahta ilman kolmatta

Sääntö, ei poikkeus. Edellisessä manailinkin kumma-kavalkaadin esiinmarssia. Noh täydentyi vielä yhdellä tapauksella.

Torstaina viestitteli ihku duunikaverini, joka viihdyttää itseään lähettelemällä naisille seksiviestejä (halusi ne naiset tai ei) pitääkseen virettä vaimon kanssa yllä. Perjantaina törmäsin kaupassa eksääni, joka ei yhdessäolo vuosina tainnut olemassaoloani kovinkaan paljoa huomata muulloin kuin poistuin huoneesta. Työläs tapaus.

Noh tuli lauantai ja pikkuretki oli kaupungille tiedossa. Suuntasin Alppipuistoon kuuntelemaan musiikkia. Joku Kalliolan rock-festari. Pyöriskelin jonkin aikaa alueella ja majottauduin hetkeksi muiden sekaan istuskelemaan. Jollain tapaa mukava ja viihtyisä ilmapiiri. En tosin tuntenut yhtäkään artistia. Jotkut jopa niinkin outoja, että ihmettelin sanaa "rock" festarimainoksessa. Enemmän sellaista pelimannimeininkiä ja rappia. Ajattelin jo poistuakkin, jos hetken kuuntelis vielä sen seuraavaa.

The Valkyrians... Jo soundcheck kuulosti lupaavalta, että hmm... tätähän voisi ehkä kuunnella koko setinkin. Taitaavat osata soittaa.Bändi aloitti hyvinsoitetun sekametelisoppansa hyvällä meiningillä. Ja se hyvä fiilis tarttui. Koko tienoo tuntui heränneen henkiin. Solisti pomppi edestakaisin lavalta yleisön luo... Hauska tyyppi. Hivuttauduin jostain kaukaa laidalta pikkuhiljaa lähemmäksi lavaa ja siellä seassa minäkin tanssin. Ei voinut olla tanssimatta. Ihana filis olla positiivisesti yllättynyt vaikka välillä joku biiisi meni Manchester-mainingillään meikäläisen ohimon ohi. Jorasin silti. 

Setin jälkeen pää hymyä täynnä siirryin bajamaja-jonoon. Tajusin, että oma puhelinhan se siellä laukussa raikaa. En tunnistanut numeroa, mutta vastasin. Setänihän se siellä soittaa. Sanoin jonottavani ja vuoroni on juuri, en pysty puhumaan. Enkä haluaisikaan. Aloitti meinaan tyylillä, että "Nojoo, ajattelin soittaa ja anteeks pyytää ja sitä rataa mitäpä kuuluu?" Kiva kun tuo anteeksi pyyntö ei edelleenkään kuulosta siltä, että tarkottaisi sitä. En ole setäni kanssa ollut väleissä sen jälkeen, kun ensiksi juovuspäissään sätti minua, että miksi ei ole poikaystävää. Mikä vika minussa on? Pakkohan tietenkin olla? Sitä olen ihmetellyt itsekkin, vaan ei edes kysyessä selviä. Tai juu, suuttuessani veemäinen, mutta mikä vika siihen, että pitää suututtaa. Noh setäni armollisesti halusi auttaa poikaystävänpuutteessa ja ilmoitti, että meidän pitäisi panna. Tunki kätensäkin persauksilleni. Silloin suutuin. Huusin niin kovaa pitkin pihoja, ettei kellekkään jäänyt epäselväksi mitä mieltä hänestä olen.

Jumaliste, se ihminen, jota pidin perheenjäsenenä. Isästäni seuraavana, ihmisenä johon voisin viime kädessä luottaa, käyttäytyi noin. Olihan se aina riitaa jonkun kanssa haastamassa, mutta tämä meni yli. Olin joskus kuullut arvostelua lapsettomuudestanikin. Haukkui eksäni tuhkamunaksi ja tämäkin oli sellaista kevyttä hauskanpitoa juhannusta viettäessä. Senkin vielä jotenkin kesti märehtimällä jonkin aikaa, mutta, että vielä kajoaa niin se on liikaa. Mikä ihme näitä ihmisiä vaivaa? Ja sitten vielä viitataan kintaalla, että mitä tää nyt muka on... kännissä ollut, eikä itse muista niin unohtaahan tuollainen pitää. Ja kun oikein kunnolla vääntää niin minusta se vika loppujen lopuksi löytyy.

Lopetin puhelun alkuunsa ja myöhemmin tuli viestiä, että hänellä on kova ikävä. Olkoot vaan. Tällaistakaan henkilöä en aio lähipiirissäni pitää. Miksi pitäisin. Pärjään ilmankin ja paljon paremminkin. Mutta nyt se hyvä fiilis katosi.Taas kun olisi ollut kivaa niin nämä muistuttavat olemassaolostaan.

Kummien kavalkaadi. Idioottien esiinmarssi. Mitä hittoa ne minusta nyt taas tahtovat?

Aloin ihmettelemään yhteensattumaa. Kolme kummaa, kolmena perättäisenä päivänä jostain menneisyydestä. Onkohan heillä joku romauttamiskohteiden pula vai mikä?Nuo pari ovat vieläpä valitsematta maailmassani vaikuttaneet. Joku itsetuntokriisi, että on pakko yrittää saada luikerreltua takaisin elämääni vain... siis miksi? Eksä nyt vaan saamattomuuttaan on ollut elämääni hankaloittava, mutta nämä kaksi. Työkaverini ja setäni. Jollain lailla silkkaa pahuutta. On pakko kaivaa toisesta ensin vikoja ja seuraavaksi aletaan alentamaan ja häpäsemään.

Jonkin aikaa se paskafiilis kestikin. Tapasin kuitenkin entisen työkaverini vielä pitkästä aikaa. Käytiin parilla, vaihdettiin kuulumiset ja valuin kotiin päin,. Päätin vielä piipahtaa paikallisessa jälleen kerran ihmettelemässä mitä täällä itseasiassa oikeastaan teen. Lauloin pari kappaletta ja lähdin valomerkin räpsyessä kotiin.

Kun tulin ovesta ulos niin seinään nojaili joku tyyppi. Saan varmaan rasistin leiman, mutta siis joku näitä maahanmuuttajia. Kävelin ohi ja olin hetken kävellytkin kun huomasin, että joku seuraa. Tämä tyyppi sanoikin, että hei odota vähän. Käännyin ja vastasin melko tiukasti, että -"Miksi seuraat minua? Soitanko poliisin vai lopetatko NYT?"- "Miksi sina soita poliisi?" -"Jos sinä seuraat minua nyt yöllä niin soitan poliisin". Kaivoin puhelinta laukusta...-" Minä tahtoa vain tutustua sinuun". - -"Kuule minä en sinuun ja lakkaa seurailemasta naisia öisin". Tyyppi lähti nopeasti. Tuijotin tiukasti silmiin koko sananvaihdon ajan. Taisin olla hänelle liian selvä. Alkoholia olin nauttinut pitkällä aikavälillä vähemmän. Sain ilmeisesti vakuutettua, että on tosiaan viisasta ottaa hatkat. Mutta entäs joku nuori likka, joka lähtee tinassa kotiinsa. Ties mitä voi tapahtua. Tällaiset kohtaukset ovat kyllä niitä, jotka saa ajattelemaan näistä negatiivisesti. 

Herättää meinaan väistämättä kysymyksen, että henkilö, joka on hakenut turvapaikkaa ja "on henkensä edestä paenut kotimaastaan" odottaa baarista poistuvia naisia seuratakseen heitä, eikö muka ymmärrä koko tilanteen pelottavuutta sitä naista kohtaan? Ajat ovat muuttuneet. Ennen ei yksin kulkeminen illalla pelottanut, mutta jatkossa taidan turvautua taksiin. 

Pääsin turvallisesti kotiin ja hyvä niin... Puhelimessa oli meinaan loppunut akku jo monta tuntia sitten. Ehkäpä tämä kolmen koplan aiheuttama kiukku sai itselleni sitä jämäkkyyttä, etten totta vieköön aio kenenkään antaa seurata perässäni.

Sunnuntai-iltana alkoi tekemään mieli jäätelöä. Hakumatkalla huomasin täysikuun. Niin kaunis se on, mutta maineensa veroinen totta vieköön. 

Onneksi tuli lämmintä. Pari päivää olen makoillut auringossa. Uidenkin. Pari löysäilypäivää ja sitten taas projekstien pariin.