Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


sunnuntai, 20. syyskuu 2020

Hetkellinen pudotus

Olin kipeänä pari päivää. Alkuun aivan tukossa, mutta lopulta röörit aukesivat ja jäljelle jäi totaalinen väsymys. Nyt sunnuntaina on parempi. Sain pääni takaisin ja ajattelin kuljettaa sen kohtapuoliin ulos nauttimaan syksyisen raikkaasta ilmasta.

Tuo väsymystila oli pelottava. Menin kesken päivää torstaina totaalisen tukkoon. Aivastelin ja hetken päästä nenä valui pelkkää vettä. Sitten tuli sellainen olo, että nousee kuume. Lähdin kotiin potemaan.

Nykyään käytäntö on, että kaikki flunssat menevät korona-testin seulan läpi. Hyvä juttu, ettei tarvitse sitäkin asiaa pohtia itsekseen. Pääsin testiin perjantaina ja kun palasin kotiin niin simmahdin sohvalle. Nukuin puoli viidestä yhdeksään illalla, valvoin pari tuntia ja nukahdin uudelleen ja nukuin yhdeksän tuntia.

Perjantai-aamuna odotellessa lääkärin yhteydenottoa ajattelin, että laitan ostamani heijastimen käyttökuntoon. Tehtävä on niinkin vaativa, että täytyy vain pujottaa nauha reiästä ja kiinnittää se osa, millä saa takkiin tai laukkuun kiinni. Otin heijastinpaketin käteeni ja avasin sen. Se riitti. Virta loppui kesken ja takaisin makaamaan. Koronatestiin kävellessä tuntui, että pää tippuu paikaltaan ja silmät pulpahtaa ulos. Peilistä kun itseäni kurkkasin niin olin sen näkönen, että olisin itkenyt monta päivää.

Uni maistui ja lauantaina sain negatiivisen korona-tuloksen. Huh huh... Nyt olisi meinaan paljon asioita hoidettavana ja viimeinen etappi kuolinpesän asioissakin häämöttää tiistaina. Sen verran oli pakko raahauttaa itseään, että sain itseni kirjastoon skannailemaan ja tulostelemaan tarvittavvia lappusia.

Lauantaina iltaa myöten alkoi onneksi olo helpottamaan ja vireystila pikkuhiljaa palailemaan. Pohdin kuitenkin, että mikäköhän tämmönnen oikein oli. Tuli sellainen ajatus mieleen, että olisikohan allergia ollut sittenkin tukkoisuuden syy. Ja totaaliväsymys jonkinlainen stressireaktio. 

Sain uuden asunnon sopimuksen kirjoitettua viikolla. Peruin lihapullakekkerikutsun, koska se alkoikin ahdistamaan. Tapasin kaverin, johon olin ihastunut. Jotenkin se ihastus lerpahti. Juttua riittää ja hän on todella mukava, mutta.... Ei vain nappaa ajatus, että minulla olisi aikaa pitää seuraa enempää kuin sen, mitä pidin. Juttelin asiasta ystäväni kanssa ja ihmettelin, että miksi en vain saa sanottua sitä ääneen. 

Lisäksi kaksi kuolinpesän asiaa kummittelee ja toisen saan pois hoidettua tiistaina. Toinen odotuttaa vielä hetken, mutta siihen ei tarvinnut muuta kuin kirjoittaa sopimus ja muut hoitaa. Tosin sen sopimuksen sain nyt vasta allekirjoitettavaksi. Kuukauden myöhässä. Ja tietenkin tähän samaan soppaan, missä on muutakin hoidettavaa.

Pankkilaina jännitti ja pankkivirkailija sotki harmoniaa lainapäätöksen jälkeen soittelemalla ajanvarauksesta. Ei kuitenkaan sanonut, että kyse on ajanvarauksesta vaan alkoi selittämään, että olisi jokin ongelma, jota ei saanut sitäkään sanottua. Olin töissä ja oli kiire ja sovimme, että soittaa keskiviikkona päivällä, kun olen kotona. Ei soittanut. Vasta torstaina viimeisillä minuuteilla ennen, kuin olin lähdössä töihin. Kaikki oli kuitenkin kunnossa.

Töissä on pari työpaikkakiusaajaa ja keskustelimme jo asian läpi pari viikkoa sitten esimiehen läsnäollessa. Nyt toinen lietsoo muille kiukkuaan minua kohtaan ja ne jotka lähtevät tähän mukaan käyvät sitten haukkumassa kuin rakkikoirat tästä samasta asiasta, mikä on jo käsitelty. Vaikka en jaksa enää provosoitua tästä niin stressaahan se, että neljä tyyppiä yrittää tehdä työskentelyni hankalaksi mitätöiden jatkuvasti. Oikeastaan tyyppejä on vain yksi, joka sitten ohjaa kolmea muuta mielensä mukaan.Toisaalta on helpompi nyt sivuuttaa, koska noissa heidän mielipiteissään ei ole loogista järkeä. Ja he ovat vain sen luonteisia, ettei ole oikein mitään muuta, kuin työ ja koti ja kotona on lapset kasvaneet niin enää ei ole sitäkään. Jollainhan se aukko täytyy täyttää. Mutta tottakai se kuormittaa. Huomaamatta. Onneksi mulla on tukea, jotka tietävät, että näiden mielipiteet minusta on vain mielipiteitä ja perättömiä. Vain heidän mielipiteet merkitsee.

Lisäksi ihmettelin, että, kun olen ollut helpottunut, että muutto on vasta kolmen kuukauden päästä ja on paljon aikaa rauhassa pakata niin johan kaverit järjestää koko ajan ohjelmaa viikonlopuille. Onni on olla kipeä, että voi hetken hengähtää. Moni kun ei oikein ymmärrä, että on vain kaksi vapaapääivää. Heillä kun vapaata on 24/7.

Kun minulla hajosi pesukone niin kaverini tyrkkäsi tämän kuullessaan säkillisen vaatteita. Kauniita ja kivoja ovat juu, mutta niitä piti pestä kolmesti, että pääsin hajusteesta eroon. Talon kone kyllä toimii, mutta sitä käyttää moni muukin. Ja tästä kaverista on tullut taas stressiä. Koko ajan pitäisi taas puida hänen mönkään mennyttä kolmen viikon parisuhdettaan. Aamusta asti. Olin hänen ruoka kekkereillään viime viikonloppuna lauantaina ja olisi pitänyt mennä sunnuntaina sinne viettämään aikaa. Jotenkin hänelle on tärkeää sitoa minut puhelimeen tai luokseen, etten saa tehtyä mitään omaa asiaa. Ja nyt jouduin sanomaan jo tiukasti keskellä viikkoa, että ei. En aio viettää puhelimessa aikaani viikonloppuna, enkä tule käymään. Huh kun väsähdän taas ajatellessani tätä ihmistä. Nyt hän keksi sellaisenkin, että pari vuotta sitten pyysi sellaisia isoja kannellisia laatikoita neljä kappaletta. Sain niitä silloin töistä. Kun olin raahannut ne käsin junalla kuilkien ja rinteitä kiiveten kotiini ja pyysin hakemaan niin hän ei sitten viitsinytkään niitä sataa metriä kantaa saati pyytää poikaansa hakemaan autolla.Säilytin pienissä tiloissa niitä monta kuukautta ja kyselin muutaman kerran, että tulisiko hakemaan. Ei tullut, joten totesin, että mun on pakko antaa ne pois, koska ei mahdu minnekkään. Ei kellariin, eikä kotiinikaan. Nyt hän kyseli laatikoiden perään ja totesin, että on minulla kolme ja ne ovat täynnä tavaraa. No hän ottaa ne vastaan, koska lupasin niitä laatikoita. ja taas kaikki pitäisi tapahtua kotiinkuljetuksella..Hmmm... Olen muuttamassa ja pohdiskelin, että miksi mun täytyy nyt kaiken muun pakkaamisen lisäksi pakata nämä tavarat uudelleen ja kannella tälle ihmiselle kaikki eteen kuin Manulle illallinen. EI.

Mietinkin lauantaina, että onkohan minulla jotenkin stressinsietokyky madaltunut ja kun raja tulee vastaan niin kropasta lähtee vain virta. Hyvä se on huomata tämäkin niin oppisi sanomaan ajoissa ei. Jospa tämä virrattomuus johtuikin vain kaiken kasaantumisesta.

Tänä aamuna on ollut virtaa enemmän. Pyykit pyörivät vielä hetken talon koneessa. Kun ne ovat valmiita niin liikahdan metsään hakemaan suppilovahveroita. Veikkaan, että rauhallinen zuppailu metsässä tekee vain hyvää.

Sain kuitenkin äsken lisää pohdittavaa. Kuuntelin Maarit Tastulan ohjelmaa sivukorvalla. Siinä oli vieraana nainen, joka oli reippaat kuusikymmentä vuotta sitten kuuluisa syntyneenä harvinaisiin neloisiin. Tarina kertoi kuitenkin sitä nurjaa puolta, kuinka äiti oli ollut melkoinen sadisti. Ainakin sairas. Väkisinkin tili mieleen oma lapsuus äitini armoilla. Ei minua fyysisesti ole hakattu. Joskus retuutettu kyllä komeroon, mutta enemmän henkisesti mollattu. Verrattu toiseen sisarukseen. vähätelty. Syytetty sellaisista asioista, mihin lapsena et voi vaikuttaa. Tai syytetty perusteettomasti. Häpäisty jne jne. Ohjelmassa puhuttiin lapsen perusturvallisuudesta, sen tunteesta. Asioiden käsittelemisestä. Anteeksiannosta jne. Mä mietin, että sitten kun äidistäni aika jättää niin mahdankohan jaksaa hoitaa häntä hautaan ja noita pakollisia kuvioita. Jos nyt tuon alkoholistisuvun asioita hoidellessa menen toimintakyvyttömäksi niin miten silloin kävisi. Pistää mietityttämään.

 

keskiviikko, 9. syyskuu 2020

Syssyinen saavillinen

Elämme aika ovelan sään armoilla. Ikkunaan kajastaa hetkittäin aurinko houkuttelemaan ulos ja kun astuu ovesta ulos niin talon toisella puolella vaaniva pilvi ryjäyttää saavillisen vettä niskaan. Nice. Olin kuitenkin sunnuntaina ovelampi. Kiersin pilvet ja lätäköt ja sain edes pienen lenkin aikaiseksi. 

Jotenkin ulkoilukin on jäänyt ja kaipailisi kipeästi liikuntaa. Onneksi puuhaa on mukavasti muutenkin. Raahasin jo pahvilaatikoita ja olen pikkuhiljaa täytellyt niitä sellaisilla tavaroilla, mitä ilmankin pärjää. Tavaramäärä on tosin alkanut vetämään hiljaiseksi. Tarvitsisinko oikeasti noita, mitkä olen neljä kuukautta ennen muuttoa jo pakannut

Olen innoissani. Tiskaaminen on näköjään sittenkin hauskaa. hihittelen ääneen, kun nykyinen keittiö on tosiaankin niin vaikea paikka. Jes jes jes, saan uuden.

Tällä viikolla olen ollut muutenkin omituisen iloisella tuulella. Illalla on vaikeaa saada unta ja olen ollut jotenkin levoton. 

Ehkäpä siksi, että en malttaisi olla siirtämättä kotiani jo toiseen paikkaan. Ehkä siksikin, että olen haaveillut vimmatusti päästä metsään sieneen ja samalla ulkoilemaan. En ole vain ehtinyt vielä. Ehkä siksikin, että taidan olla vähän ihastunut.

Kävin jokin aika sitten treffeillä vain todetakseni, ettei nappaa. Juttua riitti reippaanlaisesti, mutta tökki niin vimmatusti se, että kaveri kertoi opiskelleensa montakin ammattia, muttei viihdy töissä. Hmmm. No minäpä lakkaan tappamasta vapaa-aikaani  ja menen mieluummin lepäämään, että jaksaa sitten paahtaa töissä veroeurojen eteen, että sellaisille riittää joita ei nappaa työnteko.

Samaan aikaan, kun tallailin pitkin Helsinkiä pulisemassa ventovieraan kanssa, mielessäni piipahteli eräs herra, jonka silloin tällöin olen tavannut siellä sun täällä. Meillä on yhteisiä kavereita ja jotenkin vain on rullautunut kaveruus hänenkin kanssaan. olemme törmänneet vahingossa ja viikonloppuna törmättiin taas. Nyt kuitenkin oli jonkinmoista kiinnostustakin ilmassa ja sain kutsun syömään hänen tekemää ruokaa. En ihan varma ole, kutsuinko itse itseni, mutta koska kehui pulliaan maailman parhaimmiksi, ilmoitin, että saa tehdä minullekkin. Ja kas, kalenteri ilmestyi eteeni, että valitse päivä. Tein pöytävarauksen ja nyt ihmettelen, että pitääkö kutsu. Jotenkin sellainen olo, että saattaapi pitääkkin.

Olen jotenkin levoton. tyhmä varailin kokkailuja vasta parin viikon päähän. Viihtyisin meinaan vaikka heti. 

No mutta saapi nähdä, mihin päin tämäkin homma suuntautuu vaiko mihinkään. On kuitenkin mukavaa huomata, etten nyt sitten ollutkaan vielä ihan kupsahtanut näissä asioissa. Hiivatti kun olisi ede viikonloppu niin voisi yrittää harhauttaa taas sadepilviä...

sunnuntai, 30. elokuu 2020

Oman aivotoiminnan erikoisuuksia

Eipä ole tylsää, ei, tutkiskellessa omaa aivokoppaa välillä. 

Viimeaikoina olen ollut viihdyttynyt oivalluksista, jotka ovat vihdoin antaneet periksi pitkäaikaisille pinttymille.

Loogisen ajattelun antia...

Olen etsinyt asuntoa. Sijainniltaan niin, että pääsen helposti junalla töihin ja Helsinkiin olisi mutkatonta mennä. Loogisesti ihan järjellinen ajatus.... Mutta... Nyt olen ihmetellyt, että miksi se Helsinkiin pääsy viidessätoista minuutissa on niin tavattoman tärkeää jokusen kerran vuodessa, kun työmatkoihin kuitenkin kulutan pelkästään junassa istumiseen yli puoli tuntia päivässä, joka ikinen arkipäivä. Plus siirtyminen, plus odottelu, plus kuukausittain maksettava matkakortti, plus nykyään vielä maskitkin.

Tämän ajatusmallin oikaisuun meni jokunen viikko, kurkkiessa erästä asuntoa, mikä olisi kävelymatkan päässä työpaikasta ja Helsinkiin matkustaisi puolessa tunnissa. Plus saman mittainen kävelymatka asemalle kuin nyttenkin.

Seuraavaksi veivasin uimahallia. Jos hakisin asuntoa ja saisin sen niin uimahalli jäisi vartin junamatkan päähän. Kyyneleet vierivät melkein poskiani pitkin tästä teoreettisesta menetyksestä ainakin siihen asti, kunnes uutisoitiin koronaa kantaneen henkilön visiitistä maauimallassa samana päivänä, jolloin itsekkin siellä kävin. Uimaan en ole sen jälkeen mennyt. Jotenkin ei viitsi ottaa riskejä, kun on muutenkin jo tuo pakollinen matkustaminen töihin täpötäysissä junissa jo tarpeeksi ahdistavaa.

Sitten olen hakenut joitakin asuntoja lähialueelta ja kuulin, että yhden naapuritalossa käydään suhteellisen avointa huumekauppaa ja naapusina sekavimpia heppuja kuin nyt on.. Tämä alue, missä asun on alkanut muuttumaan levottomaksi. Pari naapuria kiljuu sekopäisyyttään. Pariskunnat tappelee kadulla ja väistelen iltavuorosta tullessa. Jengi kävelee päälle lähi-idän liikennesääntöjen mukaan. Junaan ja kauppakeskukseen täytyy kahlata rään ja lasinsirpaleittan päältä loikkien......

Viimeksi kun tulin iltavuorosta kotiin niin ensin välttelin sekavaa nuorisolaumaa, sitten taistelevaa pariskuntaa ja kun pääsin kotiin niin naapurini tuli vastaan ja alkoi kyselemättä selittämään, että voisi hypätä ikkunasta alas ja melkein jo hyppäsikin, mutta kaveri esti. Seuraavana päivänä toinen naapuri paiskoi itsekseen ovia ja huusi pää punaisena, että hommaa aseen. Kai se haluaa listiä ne harhansa

Jep. hain asuntoa. Ja nyt sain ilmoituksen, että myös saan sen.

Odotellessa hermojänteet ovat rullailleet edestakaisin kireyden ja katkeamisen välimaastossa, jokainen kerta, kun olen tiskannut. Nyt saisin oikean keittiön. Ja ehjän. Olen kiroillut liian isoa eteistä, joka on kuitenkin muodoltaan epäkelpo hyötykäyttöön. Nyt pohjaratkaisu olisi toimivampi ja tilaa saan neliöissä 10 ja käytännössä siis 15 lisää. Kuukaudessa kuitenkin vain satasen kalliimpi ja osan siitä rahasta säästän matkakuluissa.

 

Mun loogisen ajattelun helmi pompahti uudelleen ilmoille siinä kohtaa, kun sain tietää, että pääsen muuttamaan vuoden vaihteessa. Joulukoristeet! Ne on saatava äkkiä fiksumpaan säilytyslaatikkoon, ettei vain mikään tipu matkalla.Nniimpä menin Prismaan ja ostin kannelisen säilytyslaatikon. Täytyyhän tässä nyt tärkeimmistä asioista aloittaa. 

Onneksi olin sen verran väsynyt, etten alkanut leikkimään joulukoristeilla vaan lepäilin, pohdin hetken ja taidan hoitaa ne paperiasiat kuitenkin ihan ensimmäiseksi, että tosiaan se muuttaminen olisi ihan oikeasti todellista.

Hirmuinen huoli on jokatapauksessa joulukuusen kohtalosta, että eihän oksat varise matkan varrelle. Sen oma pahvilaatikko on vähän kärsinyt.

 

Muuttaminen itsessään on oikeastaan kivaa. Vaikkakin rankkaa, mutta toisaalta puhdistavaa. Taidan käyttää amattilaisia. Voisin kysyä joitakin tuttuja, mutta ne jotka ovat raajallisesti kasassa ovat muuten hieman arveluttavia. Ei viitsis muuttopäivänä kuunnella vastausta, että missä on... Aa en mä viittikkään tänään tulla.

Eilen lenkkeillessä tutuilla maisemilla, mietin, että olenko haikea, kun nämä jää kauemmaksi. Totesin itselleni, että ei. Saan paljon uusia ulkoilureittejä ja tänne voi tulla, jos siltä tuntuu. .

Olispa jo joulu.

sunnuntai, 9. elokuu 2020

Unta odotellessa

Voi pahus. Kello on kohta yksitoista illalla ja kello soi viideltä. Viimeksi se on soinut niin aikaisin reilu kuukausi sitten. Tässäpä olisi taas totuteltavaa.

Noh, joutessani rupattelen siis monologiani vähän siitä sun tuosta. Ihan alkuun kauhistellen pölyn määrää. Olen kyllä siivonnut, mutta jostain syystä unohtuu makkarin pöytälamppu pyyhkiä. Käytän sitä myös todella harvoin niin ....pikku hetki.......

 

Noniin. Nyt voi taas elää ja hengittää. Pyyhin pölyt.

Käväisin viikonloppuna molempina päivinä maauimalassa nauttimassa liikunnasta ja lämmöstä. Täytyy sanoa, että vesijuoksu ei todellakaan ole tylsää. Aika kiitää hurjaa vauhtia, kun seuraa mitä ympärillä tapahtuu. 

Olen ottanut tavaksi, että juoksen tunnin ja tarpeeksi, jos on lämmintä niin toisen tunnin otan aurinkoa. Sen yhden tunnin aikana ehti altaaseen rientää peräti kahdeksan henkilöä, jotka eivät osanneet uida. Syvyyttä taitaa olla sen pari metriä, joten, jos vyö vaikka pettää niin onhan siinä hyvät saumat työllistää hengenpelastajaa. Vesijuoksijoille varatulle alueelle himoitsee kaikki muutkin uimarit. Sitten kroolataan potkien melkein leukaan äkkiä ennen kuin valvoja kerkeää huutamaan. Ja kakrut jäävät pulikoimaan niin, että vesijuoksijat joutuvat kiertämään. Eihän siinä mitään. Liikuntaahan se on sekin, mutta kun vauhti on hidas ja sitten hmetellään vastaantulevien kanssa, että kuka väistää ja minne, kun seuraava kellukkeineen taas puolestaan hiihtää keskellä niin, ette kukaan pääse ohi. 

Jotenkin mä arvostan noita valvojia. Heidän pitäisi valvoa koko laumaa, että pysyykö ne pinnalla ja samaan aikaan ylityöllistävät nämä suhaajat, joille kaikille paikka löytyy, jos vain viitsi hieman pidemmälle kävellä ja itsekkin katsoa. Mulla menisi hermo. Huutaisin pää punaisena jo vartin jälkeen.

Sitten on se ryhmä, joita ei mitkään säännöt koske. Kun pitäisi käydä huuhtomassa se pahin paska poies niin ei. Kiukutellaan ja livahdellaan huomautuksen jälkeen salaa altaaseen ilman peseytymistä. Ei sitten tule mieleen, että, jos kaikki kävelisivät suoraan altaaseen kadulta parin päivän hikoilun jälkeen niin itsekkin lilluu toisten "siinä itsessään". Joo, ei tällaista voi ajatella, jos on eri säännöt. 

Eräs mies kiikutti lapsiaan altaalle kahvilan kautta ja karjui pää punaisena vartijalle, ettei aio altistaa lapsiaan alastomille ihmisille suihkutiloissa. No ei ole pakkokaan, mutta onko tuo silloin se paikka, missä peseytyminen on käyttäjille asetetussa säännössä. Eräs nainen kuskasi rattaansa pesutilojen läpi uimalan puolelle, vaikka ohjeistus on selkeä, ettei näin pidä toimia. Renkaat kun kuljettavat ne syljet, räät (mitä on ehdoton pakko roiskia kaduille, koska nenäliinan käyttö on rakettitiedettä) ja muut kököt kosteisiin tiloihin, missä sitten saavat kasvaa ja kulkeutua muuallekkin. 

 

Ei taida pandemia opettaa ihmistä. Auttaisko joku Big Bang ja voitaisiin luotautua uudelleen... Miten tämä muuten taipuu? Luominen, luoda.. No jokatapauksessa taitais olla tarpeellista suhauttaa tämä ihmiskunta sotkemasta ja tekemästä tyhmyyksiä ja uusi alku, jollain opeilla olisi paikallaan.Reset-nappi kiitos.

 

Tyhmyydestä voisi jaaritella pitempäänkin. Sitä matskua on liikaa. Maskipakosta/suosituksesta voisin  marista enemmänkin. En itse siitä käyttämisestä vaan siitä, miten sitäkin vastustetaan taas tappiin asti. Osa vaatii, että valtion ptäisi nämä kustantaa. Mielestäni valtio kustantelee tällä hetkellä tarpeeksi joka suuntaan. Jopa silloinkin, kun ei tarvitsisi. Kupataan kaikki, mitä irti lähtee. Unohtuu vain välillä sellainen ihmejuttu, että me veronmaksajat olemme niitä, joiden palkasta siihen kassaan kerätään sitä pätäkkää. Ja nythän on kyse vilkkaimpien kaupunkien julkisesta liikenteestä. Siitä, että ne kuskit ja kondyktöörit pysyisivät terveinä ja näin ollen julkinen liikenne toimii. Siitä, ettemme täpötäydestä kulkuvälineestä kanna työkavereille tartuntaa ja saateta aiheuttaa jopa konkurssi/työttömyyttä/vähemmän veronmaksajia/vähemmän siis kupattavaa. 

Jos kaikki osallistuisivat vihdoin näihin talkoisiin niin tilanne tasoittuisi mahdollisesti nopeammin ja sitä maskia ei tarvitsisi mahdollisesti loputtomiin maksella. Ei sitä aina tarvitse odottaa huippulukemiin.

Sitten vasta, kun kaikki keinot on käytetty niin heittäkööt sitten hanskat nurkkaan ja pitäkööt vaikka tahalleen koronabileitä, että varmasti saavat tartunnan. Ne jotka töihin pystyy niin maksavat kyllä työkyvyttömyyden ajalta palkkaa. Veroilla, jos mitään on jaettavissa enää.

Osa on sitä mieltä, että, ei kuitenkaan päästä covikista eroon niin mitä turhaan maskeja laittaa päälle.Ei siis kannata edes yrittää

Olis mulla ollut vielä yksi juttu. Vähän kevyempää turinointia, mutta silmäluomet lerppuvat silmämunieni yllä sen verran uhkaavasti, että unten maille mars...zzzZZZzzzz

 

torstai, 30. heinäkuu 2020

Ihana loma.

Tämä loma on ollut jollain tapaa ihana ja voisin jatkaa samaa loputtomiin. Maanantaina täytyy mennä kuitenkin töihin. Onneksi takataskussa on jemmassa vielä viikko lomarahavapaata. Alkuperäinen ajatus olisi ollut käyttää se johonkin reissuun, mutta taidan jättää tältä vuodelta ulkomaat haaveilun asteelle.

Tulihan sitä reissattua ihan Suomessa. Piipahdin Saavonlinnassa. Sattui vieläpä hellepäivät kohdille niin fiilis oli aivan kuin ulkomailla.

Tarkoitus oli matkustaa määränpäähän höyryjunalla, mutta höyryt peruuntuivat viikkoa ennen. Sain kuitenkin elämystä siirtyessä Parikkalassa pieneen taajamajunaan, joka äänineen kuulosti ihan hetikohta hajoavan. Kerkesin kuitenkin kadehtimaan junakuskia, että saa työskennellä upeissa maisemissa. Olin juuri kaivamassa puhelinta kuvatakseni maisemia ja tallentaakseni junan kolinaa ja hurinaa, mutta empäs sitten uskaltanutkaan. Draaman aineksia tuli meinaan eräästä naisesta, joka alkoi kurkku putkella huutamaan kahdelle teinille selfieiden ottamisesta ja hän ei sitä voinut sietää. Jossain vaiheessa joku muu huuti kurkkuputkella sille naiselle ja Parikkala-Savonlinna meni rattoisasti maisemia ja draamaa seuratessa.

Olin matkalla yksin ja nautin joka hetkestä. Ihan kuin olisi ollut aikamatkallakin samalla. Hotelli oli jämähtänyt jonnekkin 70-80-luvulle ja nauratti "kylpylässä" molskiessa, että on tämä paikka ollut hohdokas joskus muinoin, mutta veikkaisin, että vanhempani aikanaan, jotka hehkuttivat kylpylälomaansa aikanaan ovat taatusti ryypänneet koko reissun. Jos joskus menen uudelleen niin saatan kokeilla sellaista hotellia, missä oli todella outo piha. Taisi olla nimeltään Lossinranta. En ole varma. Pihalla oli "taidetta" tai ainakin sinneppäin. Erikoiset viritelmät saivat kuitenkin hymyn huulille.

Itse olin kuitenkin kiltisti. Kuljeskelin torilla seuraamassa hulinaa. Maistelemassa muikkuja ja mansikoita. Parin päivän aikana kerkesin risteilemään kahdesti. Kävin Olavinlinnassa illallisella. Kävelin keskustaa ristiin rastiin ja nautin. Vettä, joka puolella kauniita rantoja ja pari pikkusaarta tuli tutkittua. Jotenkin tunsin oloni niin kotoisaksi, etten osannut kaivata ketään kaveriksi.

Seurasin kuitenkin muita. Varsinkin pariskuntia ja päädyin ajatukseen, että ei ne täydelliset miehet taida olla välttämättä varattuinakaan. Eräs perhe oli samassa laivassa. Mies alkoi olla rasittava, koko ajan halusi jutella ja kehua itseään, kuinka kuskaa perhettään hienolla autolla pitkin Suomea. No sehän on hienoa. Laivan lähtiessä yritin videoida tööttäyksiä ja piippua höyrylaivassa. Johan se ukkeli tuli  taas kertoilemaan jotain siihen väliin. Kun vaihdoin hienovaraisesti paikkaa niin aina se oli kertoilemassa hienouttaan jollekkin. Lopulta kiskoi aika hyvää vauhtia juomaa laivan baarista ja vaimo piti puhuttelun. Ehkä rasittavuutta lisäsi kieli. Tämä mies puhui joka kolmannen sanan suomea, ruotsia ja englantia sekaisin.

Well. Toista perhettä seurasin aamiaisella. Äiti puuhasi kolmelle pienelle lapselle aamiaista toiveineen. Hän kyllä selvästi nautti työstään, mutta pohdin, että kerkeääkö itse nauttimaan aamiaista ollenkaan. Kun lapsilla alkoi olla eväät edessä, purjehti isä paikalle ja haki oman annoksensa. Siinä vaiheessa äiti alkoi tehdä toista kierrosta täydentäen mehuja ja muita herkkuja. Ihmettelin taas itsekseni, että eikö se isä jalkeilla ollessaan saisi yhtä mehulasia tuotua samalla. No ei. Hän nautiskeli aamiaista ja äiti puuhaili lasten kanssa ja vihdoin kun omaannokseni oli huvennut, sai hän itselleen hetkeksi aikaa nauttia aamupalaa. Ehkä heillä toimii tämä näin. Mun sielu kiljahteli ääneti kuitenkin sille miehelle, että toivottavasti muistaa välillä hemmotella vaimoaan, koska tekee äitinä upeaa työtä. Ne lapset meinaan käyttäytyivät ikäisekseen aivan uskomattoman hienosti. 

Sitten seurasin pariskuntaa, missä alkoholi taisi olla melko tärkeää jne jne jne.

Vaikka olin yksin liikenteessä niin junassa seuraa piti 74-vuotias nainen, jonka ressujuttuja oli mageeta kuunnella. Meillä juttua riitti ja aika meni nopeasti. Olavin linnan illallisella viereen osui todella mukava pariskunta ja sielläkin ilta sujui rattoisasti.

Kun tulin kotiin niin olin rentoutunut. Jotenkin tuo oli niin täydellinen katko tähän normiarkeen. Miten ihmeessä en ole aiemmin älynnyt. Noh, riippuvaisuussuhteet, jalkaongelmat, kissat jne jne jne. Jatkossa täytyy tehdä pieniä retkiä edes jonnekkin. Vaikka lähelle, jos ei kauas. Ainut moka oli se, että olisi kannattanut lähteä aamusta Savonlinnasta Punkaharjulle ja Retrettiin. tutkailla taiteet ja jatkaa sitten myöhemmin Parikkalan kautta Helsinkiin. Hoksasin tämän vasta kaahatessa Punkaharjun ohi.

Matkan tuoma harmonia jatkui seuraavana maanantaina, kun teimme parin ystävän kanssa pienen picnikin erään lammen rannalle. Uimista ja mansikoita. Lämmöstä nauttimista, höpinää ja paikallisten asukkien kuvaamista. Ensin tervehtimään tuli perhonen. Sinisiipi. Se ihastui sandaaleihini ja pyöri ja kökötti niissä yli puoli tuntia. Kun perhonen katosi niin seuraavaksi paikalle tuli sisilisko, joka ei kumma kyllä ollut arka. Vilahti turvaan, jos oli tarvis, mutta kaverini meinasi astua sen päälle. Sillä ei ollut mitään kiirettä minnekkään vaan kuunteli juttujamme rauhassa. Sitten taas uintia ja uimahetken jälkeen laiturille oli saapunut vaskitsa. Se jalaton lisko, joka muistuttaa käärmettä, mutta on varsin harmiton otus. Siinä sekin omalla vuorollaan pötkötteli ihmettelemässä, että ketä me olimme. Hassun fiiliksen noi ötökät loi. Ja todella onnekkaan. 

Keravan purkutaidetalo tuli tutuksi. 2,5 tunnin jonotus palkittiin ja sisällä oli joitakin huikeitakin juttuja. Kaiken kaikkiaan aika erikoinen tunnelma. Kannatti käydä.

Sitten päätin piipahtaa päiväristeilyllä. Aluksena juna ja kohteena Turku. Tavoitteena pari museota ja Aurajoen ihailua. Jostain syystä en jäänyt terassille istahtamaan vaan jatkoin Aboa Vetus & Ars Nova- museosta Turun taidemuseoon. Tässä minulla olisi opittavaa paljon. Siis siinä, että kun ei ole kiire minnekkään niin ihan oikeasti ei ole kiire minnekkään. Junia kulkee kerran tunnissa iltaan asti ja voisin aivan hyvin istahtaa ja nautiskella. Juoda vaikka kahvit. Mutta ei kun minä paahdan tauotta tuntikausia yhtäsoittoa. Jalka alkoi kiljahtelemaan ja päkiään tuli rakkula. Ehkä tämä tauoton tallaaminen on siitä, että kun on yksin niin ei viitsi/osaa pysähdellä. 

Tämän reissun tulen tekemään kuitenkin useammin. Ja koen varmaankin kesäpäivää Aurajoen varrella syöden jotain herkullista. ja miks ei talvellakin. Aivan hyvin voin hypätä junaan ja mennä vaikka museoon. Matka oli kuitenkin kohtuu edullinen ja majoituksia en tarvinnut. 

Istahdin sentään museoissa. Aboa-hässäkässä alkoi tulla nälkä ja silakkapihvit tuoksuivat nenääni. Oli niin hyvää, että olisin toivonut toistakin pihviä. Nälkä kuitenkin lähti ja niin hyvää leipää en ole hetkeen syönyt. Leipään sai erilaisia tahnojakin. Jos kuitenkin kahvi ja herkkuhammasta kolottaisi niin nauttisin kahvit tuolla. Leivokset ja kakut olivat todella herkullisen näköisiä. Aurajoen varrella olevilla terasseilla bongailin herkullisia annoksia. Kauhea nälkä iski näitä muistellessa. Kaffet join kuitenkin Taidemuseossa. Siellä kahvila oli enemmän keskittynyt astiastoihin kuin tarjottaviin. Saman hintaiset herkut olivat ei -niin -taitavan -kotikutoisen -leipurin tekeleitten näköisiä, että jätin väliin. Join kahvia pikkuruisesta kauniista pikkukupista. Kahvia olisi saanut lisääkin vaan en jaksanut rampata portaita enää siinä vaiheessa, joten hinta tuntui korkealta. Idea ok, mutta toteutus ontui.

Museot itsessään olivat mukavia käyntikohteita. En ollutkaan käynyt koskaan tutkailemassa Suomen historiaa raunioitten muodossa sisätiloissa. Tunnelmaan pääsi hyvin mukaan. Taidemuseon näyttelyt olivat hauska sekasotku uutta ja vanhaa.

En muuten tälläkään reissulla olisi joutunut olemaan yksin. Istahdin puistoon odottelemaan paluujunaa. Samantien viereiselle penkille tuli joku maahanmuuttaja, joka olisi halunnut olla ystäväni, koska olin mukava. Analysointi siis 2sek. Ei meinannut millään uskoa, että junani lähtisi kohta,enkä suostu vaihtamaan puhelinnumeroa. Olisi pitänyt lähteä kaljalle joenrantaan tai ilmoittaa hänelle seuraavasta tulostani. Hassua. Näytän sitten kai viinaanmenevältä, kun ensinmäinen ajatus oli kaljoittelusta. Siistiiä ja kohteliasta. 

No tämä yrittäjä luovutti ja lähti ja samantien paikalle pelmahti vanha mies paksun mapin kanssa. Josko voisin katsella hänen kanssaan valokuvia. Se mitä plarasi kansiotaan niin siellä vilahti lintukuvia ja kakkukahveja. Ajattelin, että, jos hän yrittää kuviaan myydä, mutta ne kakkukahvikuvat kieli taas muuten vain kuvien katselusta. Keltäydyin kohteliaasti ja riensin junaan.Niitä kuvia oli paljon.

Kotona reissujen piristämänä sain paljon aikaiseksi. Sain paljon turhaa tavaraa kirpparille ja hieman tilaa kotiin. Tänään ajattelin käydä asioilla ja jos sade hellittää niin piipahdan pyörällä metsässä.

Vielä kaksi tavoitetta minulla on. Lukea kirja loppuun, minkä lukemisesta ei ole meinannut tulla mitään, koska puuhaa on ollut paljon. Ja sitten maalaan taas taulun. Olen viritellyt ajatusta mielessäni jo pitkään. 

Nyt touhuilemaan niin saan tämänkin päivän käytettyä hyödyksi.

Oi ihana loma, älä vieä lopu.