sunnuntai, 6. lokakuu 2019

Etapista toiseen

Viime viikonloppuna kuulin sukulaiseni nukkuneen pois. Olihan hän jo 101 vuotias ja virkeämmillä hetkillään kaipaili pois.

Pistää miettimään pitkän iän salaisuutta. Tämä ainakin on elänyt suurimman osan elämästään maalla ja syönyt koko ikänsä puhdasta ruokaa. Muutenkin tainnut viettää melko terveellistä elämää.

Vaikka sukulainen oli melko etäinen niin silti poismeno sai haikeaksi. Jokajouluinen joulukorttiressi ja perinteeksi muodostunut osoitteen metsästys on poissa. Se on muuten ollutkin kummallista, miten olen onnistunut hukkaamaan osoitteen joka ikinen kerta. Haikkkkkeus kuitenkin iski. Tuli isääni ikävä. Ja kissaani. Kaipa nämä ovat niitä portteja, milloin voi lähettää terveiset sinne jonnekkin. Jotain erityistä tässä mummelissa on kuitenkin. Olen hänen kummityttönsä ja vaikken itse niin kummiudesta ole koskaan ymmärtänyt niin ilmeisesti uskonnolliselle ihmiselle olen ollut kuitenkin melko tärkeä. 

Jännä persoona siinä mielessä, että puhelimessa tuntui ihan uskomattoman töykeältä. Puhelut loppuivat kuin seinään. Kun hänellä ei ollut enää asiaa niin saattoi kesken lauseen iskeä luurin korvaan. Mutta kun nähtiin livenä niin hän oli aika metka tapaus. Pilke silmäkulmassa virnuili aina jotain.Ja aina niin iloinen nähdessään.

Se on kuitenkin hienoa, että olen näiden sukulaisten kautta saanut kerran elämässä kokea sitä ihan vanhaa maalaismeininkiä. Vaikka olin ihan älyttömän pieni niin muistan kun mentiin puisella lavalla Suomen hevosen vetämänä heinätöihin. Navetassa lehmät lypsettiin käsin ja oli siellä sikojakin. Se tuntui sen ikäisenkin lapsen silmissä eksoottiselta. Olimmehan saaneet tutustua maatalon elämään jo mökkeillessä, mutta siellä työt tehtiin silloin hieman nykyaikaisemmin traktorilla ja lypsykoneilla. veikkaisin, että olen ollyt jotain viiden vanha, jos sitäkään.

Myöhemmin vanhempana olin hullaantunut heppoihin ja kylässä käydessämme höpisin hevosista. Isosetäni katosi hetkeksi jonnekkin ja hetken kulutta pelmahti pihaan pyörimään se sama Suomen hevonen, jonka pienenä olin nähnyt. Luulin, että se oli mennyt jo aikaa sitten makkaratehtaalle. Voi upeus, kun heppa juoksenteli pitkin pihaa upea harja hulmuten.

Aika kivoja muistoja vaikka siellä maalla oli aina pieni pelko mukana. Siellä oli paljon käärmeitä ja ne pelottivat.

Toinen etappi on tämän jalka-asian kanssa saavutettu. Vihdoin ratkaistui sekin, että polvi leikataan. Nyt kuntoutan sitä leikkauskuntoiseksi ja vaikka tiedän, että tilanne muuttuu liikkumisen suhteen vieläkin huonommaksi niin se on kuitenkin hetkellistä ja kaikki työ on elpymistä varten eikä vain selviytymistä varten. 

Vähän mietitytti, kun lekuri sanoi, että vuorokausi pitäisi olla jonkun seurana. Aloin mielessäni nauramaan ja pokkakin meinasi pettää, kun ajattelin, ettei minulla sellaista henkilöä ole, mutta pitäisiköhän pistää Tinderit laulamaan. Sopisi treffit leikkauspäivälle, että nouda sairaalan ovelta. Siinä sitten kotona lojuis sohvalla kepit ojossa ja vaatisi huomiota ja palvelua. Sitten heittäytyis vain hankalaksi, kun tarvitsee päästä eroon, mutta toki niin kauan, kuin palvelua tarvitsen niin heittelis säännöllisin väliajoin, kuin ihana ja mahtava tää tyyppi on ja rakastan rakastan. Siis ihan normi treffit vaikkakin kotioloissa ja roolit toisinpäin. 

Niin, ensin ajattelin, että ei ole ketään, mutta nyt on tullut jo monta ihmistä sanomaan, että, jos apua tarvitsee niin ilman muuta, sen kuin pyydän vain. Aika mukavaa kuulla. Ja helpottavaakin.Kyllä ne asiat aina tuppaa järkkäytymään. 

 

maanantai, 30. syyskuu 2019

Ymmärtämisen vieno kutka

Jeee! iloisia asioita!!! Voitin Facebookin  arpajaisissa kolme polvitukea. Ne kaikki ovat vähän erilaisia, mutta jonkin asteisia luxus-malleja. Voi tätä riemua. Harmitusta aiheuttaa kuitenkin se seikka, että tämä voittoputki oli unessa. Miten siis lunastaisi palkinnot? Oli niin mahtavaa herätä voittajafiilis päällä. En voi ainakaan väittää, ettenkö ikinä arpajaisista voittaisi mitään. Mun täytynee ymmärtää, ettei uniarpajaisten voittoja voi lunastaa. Juu mahdotonta se onkin, mutta ainahan sitä voi toiveajatteluita heittää ja nauttia fiiliksista vaikka olikin unta.

Sitten arkiasiaa.... Aloitin viimeviikolla työt. Osasairasloma systeemillä. Kolme vajaata päivää ja sunnuntai menikin täysin sohvalla. Ei tuolla ylimääräisiä käppäillä. On kuitenkin kivaa, että voi tehdä edes jotain hyödyllistä. Perjantaina tosin paluu arkeen sai jälleen hermopikselit kuplimaan yli äyräidensä.

Tapaus turvakenkä: Töissä on lain määräämä pakko käyttää turvakenkiä. Meillä vaihtuu ne kahden vuoden välein ja viimeiset puolivuotta ainakin on kengät hanganneet pari varvasta kaksinkertaiseksi. Valitin asiasta lääkärille, joka totesi, että tarvitsen ehdottomasti uudet. Olisi kirjoittanut lappusen, että voin saada uudet kengät nopsaan, mutta päätyi olemaan kirjoittamatta, koska kaksi vuotta on tullut täyteen ja jokatapauksessa kohta ne vaihtuisivat. Eli odottelemaan tilauspäivää kuin kuuta nousevaa. Sovitus. Vihdoin. Sovituksen yhteydessä tilaus menemään. Ainut vain, että heput olivat kenkäesittelijöitä ja varustautuneet vain vasemmalla kengällä ja oma kokoni puuttui. Eipä auttanut kuin arpoa niillä tiedoilla, mitä esittelijä antoi. Löysin kaksi hyvää mallia, joista toisessa oman kokoni lesti muuttuisi, joten valitsin tällä tiedolla tämän eimuuttuvan mallin. Kun kengät saapuivat, ne olivatkin aivan liian isot ja leveät. Edellisessä koossa varvas hinkkasi etureunaan, joten sitäkään ei voinut käyttää. Noh palautan ne noin kymmenen askeleen testauksella. Henkilö jolle tämä kenkäasia kuului alkoikin saarnaamaan, marisemaan ja syyttelemään, että miksei voi tilata kerralla oikein, kun sovituskin oli tilattu pakalle. Olin ihmeissäni ja yritin puolustautua sovitustilanteen mahdottomuudella. Ei kelvannut syyksi vaan minun pitää ymmärtää kenkäesittelijän työn raskaus, ettei he voi millään ilveellä kantaa edes sitä oikean jalan kenkää, koska ne painaa niin paljon. Jebujee, kyllähän mää ymmärrän. Sitten sain saarnan siitä, kuinka tämä virhetilaus työllistää tätä tilaushenkilöä ja aiheuttaa harmitusta jne. Ok, no jos se helpottaisi tätä tilaushemmoa, että tyydyn samanlaisiin hankaaviin kuin ennenkin, kunhan saisi edes puhtaat. Otti koot ja koodit ylös ja sen sadattelun jälkeen oli niin mukava kantaa syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa. Olen kuitenkin virhetilauksella saavillisen shittiä päälleni kuitenkin ansainnut.

Noh tilaus meni eteenpäin ja tuli kesäloma. Loman jälkeen ajattelin ahneena loogisesti, että kengät olisivat varmaankin saapuneet. Kysyin asiaa ja vastaus oli, että ei ole tullut. On ollut mutkia matkassa. Jatkan siis odottelua. Meni kuukausi ja kysyin kenkiä uudelleen. Ei niitä ole tilattu. Enkä kuulemma ole edes kertonut kengän kokoa tai koodiakaan. Ja on kyllä tyhmää kuluttaa ne vääränkokoiset kengät myyntikelvottomaksi ja niin edelleen. Tyrmistyin. Ja suutuinkin. Henkilö, jonka varassa olemme pakollisen asian edessä. On jättänyt tiedottamisen väliin ja päätyi mieluummin sättimään ja nyt vielä valehtelee kirkkain silmin. meni luotto täysin ja ilmoitin hankkivani kengät sitten toista kautta. Kuulin taas, että minun pitäisi ymmärtää, että tällä tilaajahemmolla on muutakin hommaa, kuin tiedotella näistä kengistä. Just .

Sovimme esimiehen kanssa, että käyn sovittamassa liikkeessä. Otan tiedot ylös ja kengät menevät tilaukseen. Ostin itselleni varakengiksi halvimmat mahdolliset odotteluun, ettei enää tarvitse varpaita tulessa pitää. Noh... Perjantaina ylipäällikkö tarjosi kuittia vastaan rahaa. Eli niitä ei edelleenkään olla tilattu. Taas meni kuukausi. Tähän mennessä lääkärireissusta viisi, ellei jopa kuusi. Eikä niitä klopoja ole vieläkään. Jos olisin tiennyt, että mahdollisesta on tullut mahdotonta ja turhaa odottelua, olisin mennyt lääkäriin uudelleen ja saanut lappuni. Mutta odottelin. Sanoin, etten halua rahaa vaan ne tilatut kengät niin voin stten jättää nämä ostamani varakengiksi vastaisen varalle. Ei onnistu. No miksi ei? Koska sen on epätasa-arvoista muita ihmisiä kohtaan, että minulla olisi kahdet kengät. Siis ei voi olla todellista????!!!!!Minun pitäisi ymmärtää, että ei ole reilua, jos minulla on kahdet vaikka olisin toiset omalla rahalla ostanut. Miten se voi olla epätasa-arvoista, jos kauppa on kaikille auki ja voi kuka tahansa ostaa itselleen omalla rahalla toiset kengät, niin kuin itsekkin tein. Mutta tässä tapauksessa sekin muuttui mahdolliseksi. Voi jumakavita.... Noh aikamme väännettyä asiaa sain tämän asian vihdoin tajuntaan. Keskustelimme myös tyylistä. On se kumma, ettei asioita voi vääntämättä vain hoitaa vaan jokaikiseen asiaan tulee ensin ei. Sitten mitä ihmeellisempiä selityksiä. Saan vihdoin joskus ehkä ne talon kengät. Toivottavasti sitten ei kovin moni ala itkemään, että olen omasta pussistani varakenkäni hankkinut.

No mutta asiat saa vaikeaksi vaikka noudattaisi annettuja ohjeita. Mielenkiinnolla odottelen millainen sotatila tulee sukulaisteni kesken. Eräs 101 vuotias sukulaisemme nukkui pois lauantaina. Sain tästä puhelun ja kuulemma vainaja on kirkkaimpina hetkinään tehnyt hautajaissuunnitelmat. On valittu arkku valmiiksi ja muutakin, mitä tilaisuuteen kuuluu. Toivelistassa vieraista oli hankalimmat sukulaiset tiputettu pois. Nyt yksi tiputettu sukulainen alkoi höyryämään hautajaisten suunnittelusta. Mitenköhän hänet saadaan ymmärtämään, ettei ole tervetullut vainajan pyynnöstä. Oli käyttäytynyt aikanaan kylässä huonosti.Veikkaisin, että tätini tulee lankoja pitkin ja haukkuu minut pystyyn, koska minä nyt olin se henkilö, joka tämän tiedon välitti eteenpäin. Tämmöinen hieman suppea ajattelu on häneltä tuttua ja hän pitää mitä ilmeisemminkin huutamisesta. Sekin täytynee sitten ymmärtää

Minun pitäisi varmaankin ymmärtää, että vainajan toiveet täytyy kumota ja olla välittämättä tietoa eteenpäin, ettei kukaan vain loukkaannu.

Täytynee kasvattaa jatkossa tuota ymmärtämismekaniikkaa aivoissa vähän vielä paremmin.

maanantai, 23. syyskuu 2019

Pölinää siitä sun tästä

Tästä päivästä on tullut varsinainen löysäilypäivä. Ehkä siksi, että päätä on särkenyt heräämisestä lähtien. Ja ehkäpä välillä on ihan hyvä löysäilläkkin. Olenhan joka päivä kuntoillut ahkerasti. Uskaltauduin jo pari kertaa salillekkin ja uimaan sen jälkeen. 

Aloitin alkuun ajatellen pienimuotoisen projektin, joka tuntuu kasvavan kasvamistaan. Ajattelin teettää kaikista ottamistani kuvistani tärkeimmät. Laitan ne kansioon ja lajittelen aihepiirien mukaan. Kuvia plaratessa tajusin, että noita on paljon. Ei taida kaksi kansiota riittää. Mukavaa kuitenkin huomata, että on sitä tosiaan tullut jalkauduttua useamminkin. 

Hassua, että muutama vuosi sitten, kun tylsyyden puuskassa googletin tapahtumia. Edes jotain katsottavaa niin aina se ehdotti philharmonikkojen konserttia. Aina. Muutama vinkki muistakin tapahtumista niin olen oppinut löytämään tapahtumat ihan itse. Joistakin on tullut perinteitä ja joitakin uusiakin. Ja välillä osuu ihan vahingossa johonkin, missä nähtävää. Sinänsä tapahtumakuvat ovat aika mageita. Vaikkei itse tapahtumasta, mutta ihmisistä niissä. Osa ovat sellaisia, joita ei voi julkaista, koska ei ole lupaa. Saavat säilööntyä kansiossani.

Hassua on sekin, ettei ajatus ole tullut mieleeni aiemmin. Jotenkin olen mieltänyt valokuva-albumin sellaiseksi, mihin kerätään vaikkapa jonkun reissun kuvia. Kuvia perheestä. Kuvia lemmikeistä jne. Digi-aikana koko albumiajatus on jäänyt unholaan.

No nyt saa taidepläjäykseni konkretisoitua. Tosin vain kymppikuvaksi. Vähän isommaksi, jos joku pomppaa selkeästi sen arvoiseksi. Arvostan toki kaikkia otoksiani. Tämä on oikeastaan ensimmäinen luova juttu, missä arvostan jokaista otosta. Albumit kertokoot samalla tarinaa noista mukavista pikkureissuista.

Aiemmin teetettyjä kuvia etsiessä selailin taas vanhoja kuvia. Se oli aika haikeaa, koska niissä oli isäni ja ikävä nosti päätään. Edesmenneet kisut... Voi jestas, niitä tuli ikävä. Pillityshetken jälkeen keskityin katselemaan vanhoista kuvista sisustuksellisia asioita.

Huomasin, että aiemmissa asunnoissa on aina ollut vallitsevana puu. Tai oikeastaan lastulevy, mutta sävyinä jotakuinkin kaikki puun sävyt. Voi jee! Miksi? Siis huoneessa on koivun värinen kirjahylly. Käsittelemätön mäntylaatikosto. Käsitelty vähän orassimpi mäntyinen yöpöytä, joka toimi sivupöytänä. Vaalea sohva, jossa kirsikan väriset puuosat. Tummanruskea senkki. Mikä ihme on riivannut? Ei ihme, että on ollut rauhatonta.

Muistan, että lapsuudenkodissani oli maulla sisustettu sen aikaiseen kuosiin. Sävyt ja huonekalut sopivat yhteen vaikkei kai kalliita edes olleet. Sitten tuli 80-luku. Se kai selittänee kaiken kaikkeen. Muista en tiedä, mutta voisin ottaa puolustuksekseni 80-luvulla eletyn lapsuuden ja varhaisnuoruuden. Beessin värinen rocky-vuodesohva on taatusti nuijinut sen geenin, mikä on säädellyt makuani niin pukeutumisessa kuin sisustamisessakin. Tästä onkin kestänyt pari vuosikymmentä aikaa kehittyä edes vähän parempaan suuntaa.

Osaltaan on varmasti vaikuttanut myös raha. Osa huonekaluista on vain ilmestynyt jostain joltain tarpeettomana. Oli tuossa jokin ajanjakso, kun kodin täytti täysin epäkäytännölliset jutut. Siihen kohtaan varmaan vain näyttänyt hyvältä.Jos vihdoin on ollut rahaa, on kaupassa päättänyt ostaa vain siksi, että se on halpa ja käyttötarkoitukseen tarpeellinen. Siitä viis, että mätsääkö muihin kaluihin.

Nyt kun vihdoin oli mahdollisuus, olen pikkuhiljaa alkanut saamaan jollain tasolla kotiani sellaiseksi , että kalut sopivat edes jotenkin toisiinsa. Työtä on vielä ja pohdittavaa löytyy seinätauluista lähtien. Jos tilaa olisi enemmän, nakkaisin jonkin kukkatapetin sohvan taakse. Oih.

Huomasin tuossa, että vaivihkaa olen ottanut lapsuudenkodistani vaikutteita. Ruokapöydän päälle löysin valaisimen, joka on sinneppäin. Nyt intohimonani olisi tummanvihreä samettisohva. Se aion vielä joskus hankkia.Nyt sain päähäni, että sen verran 80-luvun muoviosastoa voin kotiini ottaa päivitettynä, että kelpuutan vielä joku kaunis päivä kirkkaan muovituolin.

Nykypäivänä kirppis ja kalkkimaali ovat aika kivoja juttuja. Pohdinpahan vain, että onkohan koti kuitenkaan koskaan sellainen, etteikö siinä jotain uusisi. Projektit ovat mukavaa ajanvietettä. 

Parvekkeen laittelin talviteloille ja kohtapuoliin täytyy kaivaa jouluvaloja esiin. Hassua, että nyt jo tekisi mieli vaikkei vastapäinen koivu ole edes kellastunut vielä. Joulusta tulikin mieleeni, että mihinkähän ihmeeseen joulukuuseni tungen. Kyllä sille varmasti jokin paikka löytyy.

Aainiin... Käväisin pikkureissulla Linnanmäellä Iikweekissä. Jaksoin sinne kävellä vaikka kiroilinkin mennen tullen mäkiä ja portaita. Kannatti kuitenkin. Pelkääminen oli tällä kertaa tosi hauskaa. Zombiekujalla sai kunnon adrenaliinit kirkuessa zombien pyöriessä melkein iholla. Kauhusirkuksessa istuttiin niissä roikkuvissa istuimissa. Siellä oli todella vakuuttava sirkustirehtööriksi pukeutunut tyttö, joka oli tosi uskottava. Tuijotti vain silmiin ja viittilöi menemään eteempäin. Kun katosi näköpiiristä niin yhtäkkiä käv kirkumassa kulman takaa. Voi jösses, kun meinasi pissat tulla housuun :D

Sitten vastaan tuli örkkiheppu. Hänkin tuli tuijottelemaan silmiin. Tuijotin takaisin ja hymyilin kauniisti. Örkillä petti pokka ja meinas ruveta nauramaan. Kiiti äkkiä säikyttelemään muita. Ajattelin, että hähhäh, voitin tämän erän ja loossini lipui eteenpäin. Mutta eikö se pirulainen saanut kuitenkin säikäytettyä loppumetreillä. Kauhuviikon örkkipörkit voittivat siis meikäläisen mennen tullen 10-0. Hassua kuin aikuinen ihminen kirkuukin niin estottomasti vaikka tietää oikeasti olevansa turvassa.

Ulkona pyörivät spookypellet. Vaikka välillä hieman uskottavuus kärsi, kun yleisö heitä halusi halailla niin hyvin hoitivat peljästyshommansa. Seuraavaksi täytyy käydä katsomassa valokarnevaalit. 

keskiviikko, 18. syyskuu 2019

Matkailua ajassa ja spookilandiassa

Metkaa, kuinka illalla nukkumaan mennessä yhtäkkiä muistuu mieleen peräti kahdenkymmenen vuoden takainen harmitus. Ilmeisesti minulla on melko tylsää vaikkei oikeastaan edes ole ollut. Olen viikon ollut saikulla. Armas pomoni katseli kävelyäni ja kehoitti menemään lääkärille. viikon tässä nyt sitten olen yrittänyt kuntoutua edes välttävään käppäilykuntoon. Viikko vielä jäljellä, eikä ihan hirmuisen hyvältä näytä. Viimeisin poksahdus taisi tosiaan olla pahin tähän asti, koska koipi on ollyt yllättävänkin hankala.

Tylsyyttä on estänyt uimareissut lähes päivittäin. Osuin kerrankin vesijumpan aikaan ja sain pöllittyä parit vinkit, miten vähän vaihdella tylsäksi käynyttä vesijuoksurullaamista.

Yksi sienireissu. Veikkaan, että tämän vuoden sienet on kerätty. Vaikkei matka ole pitkä ja metsätallaaminen hissukseen oli oikeastaan hyväksi niin liian rankka matka polvelleni. Reilu pari tuntia ulkoilua ja en meinannut kotiin päästä, kun vauhti vain hiipui ja kaikki paikat, missä olisi hetken voinut istahtaa olivat joko varattuja tai märkiä. Onnea oli kuitenkin sen verran matkassa, että joulupöydän sienisalaattiainekset ovat nyt säilötty. Perinteinen määrä yhdellä kertaa. Ihan kiva juttu.

Yhden tutun kanssa kävimme Ikeassa ja se oli mukava reissu. Kannattaa näköjään mennä toistekkin tuon polvivammaisen shoppaushullun kanssa. Kerrankin sai rauhassa katsella ilman, että joku huokaa rauhattomasti vieressä ja koko keho kertoo, että haluaa jo pois vaikka suu sanookin muuta. Hupaisaa oli, kun noin 70v mieshenkilö ja minä kailotimme säännöllisin väliajoin vuoronperään hyllyjen väisllä "hei tuu kattoon, kun on niin ihana juttu täällä"! :)

Viikonloppuna kiersin Espoo Visual Festivaalin kahdesti. Lauantaina kamerani kanssa ja sunnuntaina kahden kaverini kanssa. Toisena päivänä jätin mäen päällä olevan temppelin suosiolla väliin. Kierros oli juuri niillä rajoilla, että loppuvaiheessa alkoi hitusen kärsimystä olemaan. Olen kuitenkin iloinen, että menin. Se oli oikein onnistunut kierros. Kameralla vangitsin "kummituksia". Pitkällä valotusajalla ohikulkevia ihmisiä, joilla oli vaikkapa vain jaloissa valoa. Leikin kameralla niin, että taidepläjäyksestä tuli hieman moniulotteisempi. Jännittävintä oli kuitenkin pieni kävelypätkä "halki avaruuden". Eli pilkkopimeä reitti, mihin oli molemmille puolille ripoteltu paljon heijastimia. Koska oli niin pimeää ja pelkäsin mihin astun, älläsin ottaa puhelimen taskulampun käyttöön. Lauantaina yksin ollessa, olin metsäreitillä hetkellisesti yksin ja avaruustähtiefekti tuli paremmin esiin. Todella jännäksi meni puhelimen soidessa. Seisoin luuri korvalla täysin pimeässä. Hieman pelottavan musiikin soidessa. Sain puhelun lopetettua ja pääsin pimeydestä pois. 

Tällainen taidepläjäys oli kiva ja antoisa. Tarinoineen ja tarinoineen, jotka noista teoksista  syntyi itselläni. Toivottavasti toisenkin kerran järjestetään.

Tekisi mieli mennä seuraavaksi Linnanmäelle Iikweekkiä katselemaan. Jotenkin vain kävely ei houkuta. Toisaalta voisin majoittua johonkin istuskelemaan kamerani kanssa ja näpsytellä taidepläjäyksiä pimeässä. 

No mutta takaisin alun kismitysasioihin. Siis polvea on särkenyt iltaisin ja aamuisin. Aamut ovat normaalia, mutta iltasärky on tullut elelemään kanssani ja siihen kai totuttava ainakin jonkin aikaa. Ajatuksenjuoksuni meni kuitenkin eilen nukkumaan mennessä niin, että särky sai pohtimaan portaita. Portaista tuli mieleeni entinen työpaikkani. Eräs ravintola Helsingissä, missä oli yläkerrassa ravintola ja alakerrassa bubi. Ravintolasta itsestään tuli mieleen yksi karmeimmista työvuoroista, mitä olen ikuna tehnyt. En ole sen koommin sitä iltaa miettinyt, koska siinä ravintolassa oli asiakaskunta jo pelkästään haasteellinen. Mutta nyt tuli tämä kyseinen ilta mieleen, millaisiin suorituksiin on joskus tervepolvisena yltänyt. 

Minulla oli ruokapuolen vuoro yläkerrassa ja bubin puolen vastaava olikin sairaana. Saimme nuoren tytön tuuraamaan. Pompin portaita ees taas ja painotin, että soittaa sisäpuhelimella tai tulee hakemaan, jos tarvitsee apuja. Juu kyllä hän pärjää.Tietenkin osui kiire ilta. Ja kiireemmäksi meni pitkin iltaa. Alkuillasta neuvojani tarvittiin. Pitäisi saada lasku ulos koneelta. Noh utelin, että mille pöytänumerolle on myymänsä tuotteet kirjannut. Tyttö oli aivan öönä, ettei ole niitä kassaan lyönyt ollenkaan. Ok. Noo mitä olet myynyt? ÖÖÖÖ. Siinä kohtaa niskavilloja kutitti. Tytteli oli jaellut juomia kirjaamatta niitä minnekkään.Mutta oletti, että lasku silleen ihan itsestään ilmaantuu koneelle, mutta hän ei vain löydä sitä. Hätiin tuli asiakas, joka oli istuskellut tiskillä ja oli seuraillut tytön touhuja. En muista, puuttuiko kassasta rahaa, joten kaipa ne arvaukset aika lähelle meni. Lasku saatiin tehtyä. Ja painotin, että alkaa sitten hyvissä ajoin tyhjntämään terassia ja vinkkailemaan asiakkaille siirtymisestä sisään Se pitää olla kymmeneltä kiinni. Juu, sanoopi tyttö.

Ja tätä muistuttelin aina silloin kun kerkesin hänen osastolla piipahtamaan. Kiirettä piti ja pitkin iltaa oma pisteeni ruuhkautui. Ihmettelin, että miksi terassiasiakkaat hakevat juomansa ylhäältä. Kun jono hellitti niin kävin kurkkaamassa tilannetta. Tytteli näpytteli tekstiviestejä. Kysyessä, miten menee niin vastauksena tuli, että ihan hyvin menee, mutta alkaa olla lasit loppu. Hmmm. katselin ympärilleni ja melkeimpä kaikki lasit olivat joko käytössä tai likaisina ptkin pöytiä. Hmm. Auttaisikohan lasipulmaan, että niitä keräilisi ja tiskaisi välillä? Juu, aijaa... näpynäpynäpy näpy. Jotenkin alkoi luotto mennä, että mahtaako tytteli tehdä täällä yhtikäs mitään ilman pyytämistä. Ja muistutin terassin sulkemisesta parin tunnin päästä. 

Sitten en hetkeen päässytkään alakertaan ja kun vihdoin hetkeksi kiire hellitti, katsoin kelloa ja noin vartin yli kymmenen. Menin alas ja ei voi olla totta!!! Ne samat lasit olivat edelleen pitkin pöytiä. Terassi auki ja pöydät sielläkin totaalisen täynnä likaisia astioita. Tytteli istuu tiskin takana puhelin kourassa, että hyvin menee. 

Silloin pingahti hermoon ja jouduin jo äkäisemmin komentamaan tyttöä, että nyt se puhelin pois ja töihin ja se terassi todellakin kiinni. Siivosin laseja ja komentelin asiakkaat sisään, jotka jonottivat omalla tiskilläni samaan aikaan kun telepaattisella ruoskalla paukuttelin likkaan liikettä. Koska terassin sulkeminen viivästyi noin puolituntia niin sain jälkikäteen vastata asiasta talon asukkaille ja luvat terassiin olivat vaarassa. Onneksi meni pienen väännön jälkeen perille, ettei kyseessä ole tapa vaan henkilöstöpulan aiheuttama vahinko.

Noin tunnin päästä tytsy tuli kysymään, että voiskohan hän lähteä kahdeltatoista pois, koska sopi kaverinsa kanssa treffit kaupungille. Siis ninkös mitä?? Työaika on sovittu kahteen yöllä ja niitä likaisia laseja kannattaa tosiaan pestä aiemmin, jos mielii siiheksi päästä ulos. Eipä sekään ohjeistus tehonnut. Kun valomerkki vihdoin tuli  porrasjuoksu/vahti/ opastus/ selkärangattomantapauksenpersauksillepotkimisen -session jälkeen, aloin laskea kassoja, mikä piti tällä kertaa tehdä kahdessa paikassa. Ei siinä mitään, mutta kun menin tytön pisteelle niin ne hiivatin lasit olivat siellä pitkin pöytiä vieläkin. Jos joku on ikinä nähnyt ravintoloiden ja keittiöiden tiskikoreja niin niitä koreja taisi olla useampi kuin kuusi. Tiskikone jauhaa aikansa ja aloin epäilemään, että pääsenkö itsekkään ikinä kotiini. Sitten tytteli oli lähdössä ja taas joutui pyytämään, että hei, meillä on tosiaan tuo toinenkin puoli laitettavana ja kassat laskettavana. 

Jälkikäteen selvisi, ettei tämä tyttö ole ollut ravintolassa töissä kuin ehkä kerran aiemmin, jos sitäkään. Ei mitään käsitystä siitä työstä. Ja kuitenkin tomerasti ilmoitti osaavansa hommat. Joutui siis täysin kokemattomana paikkaan, jossa joutui vastaamaan yksin oasta osastosta. Eikä oikein ollut hiffannut, että astiat eivät taikoudu takaisin tiskille myyntikuntoon. Voi apua.Totesi minulle, kun vihdoin pääsimme ulos, että olipa kiva työpaikka. Hän voi kyllä tulla toistekkin. Totesin, ettei taida onnistua, jos se minusta kiinni on. En ala tekemään kahden ihmisen hommia ja ravintolahommissa lakipykälätkin tulevat jo vastaan valvonnasta ja luvista yms.

Mutta juu, tästä on melkein puoli ihmisen ikää (omani) aikaa. Se oli vain yksi päivä. mutta olen kihissyt kiukusta koko päivän. Pohdiskelin koko ravintola-ala uraani. Oli niitä ikimuistoisia hetkiä, mutta aika paljon sellaistakin, mitä olisi varmaan pitänyt jollekkin terapeutille purkaa. 

Olen ollut muutamassa anniskelupaikassa töissä ja kaikenlaista sattui. Kerran sain mummelilta kuonoon. Aivan yhtäkkiä. Viikon päästä eräs pariskunta riehui ja hajoitti jotakuinkin kaiken. Pari työkaveria jouduin käräyttämään työpaikkajuomisesta. Yksi työkaveri, joka oli palkattu valvomaan turvallisuutta haistatteli joka käänteessä. Silloinkin, kun halusi oppia tekemään drinkkejä. Vuorossa oli Hotshotti. Onks tää hyvä okstää hyvä... ja koska totesin sen vai olevan just noin, hyvä tuli... niin kiitokseksi opetuksesta haistatti v... En kehunut tarpeeksi ponnekkaasti. Kyseinen kaveri selosti jokaisen asiakkaan astuessa sisään, että mihin kohtaan hän lyö minkäkin pituista. Puutuin asiaan, että ehkäpä hänen ei tarvitse suunnitella niin ankarasti vaan kuskaa vain riehujan ulos, jos sellainen tilanne tulee. Sain uhkauksen, että minut pitäisi hakata. Jouduin kerran pyytämään asiakkaita odottelemaan ulkona, että pääsenkö ehjänä sulkemisen jälkeen ulos. 

No juu, vanhat jutut pomppaa ulos ja kun niitä ulostaa vaikkapa näin kirjoittaen niin ei kismitä enää.

Toinen kumma ahdistuskohtaus tuli eilen... Olisikohan eilispäivän fiilinki tosiaan ollut hieman ankealla pohjalla. Kävin vesijuoksentelemassa. Yleensä siitä tulee hyvä olo, mutta mielessä on pyörinyt eräs heppu, jonka kanssa olen joskus vaihtanut numeroitakin. Totesimme kuitenkin siinä höpistessä, että molempien horoskooppimerkki on jokseenkin vääränlainen. Ihan fiksunoloinen kaveri muuten. Vähän ujohko. Olen pari kertaa saanut viestin, missä ei ole lähettäjää mainittu. Ihan asiallisia ja kohteliaita. Enemmänkin sellainen vienokaino yritys tutustumiseen. Noh, taisi käydä niin, että tämän horoskooppikeskustelun jälkeen en edes numeroa tallennellut. Jossain vaiheessa nakkailin numeroita estoille. Mukana oli lehdenmyyntiä ja muita ärsykkeitä. Sinne taisi mennä vahingossa tuokin.

Kesällä törmäsimme kaupoilla ja siinä pikaisesti kuulumiset vaihdettiin. Olin menossa taidenäyttelyyn ja tuntui olevan näyttelyistä kiinnostunut. Pariin otteeseen tämä Ikea -pappa on kyseisen kaverin maininnut vaikkei hän jutusteluun ole muuten kuulunut.

Jäi kaivelemaan, että voisikohan tästä kaverista olla kivaa seuraa vaikkapa tosiaan taidenäyttelyihin. Vatvoin asiaa eilen ja tyyppi on monen monta kertaa mielessä käynyt. Mitä enemmän siinä vettä polkiessa asiaa mietin ja sitä, että pitää käydä kaupassa kotimatkalla sitä enemmän alkoi ahdistaa kauppaan meno. Entä jos törmäisin tähän heppuun ja kysyisin seuraksi. Entä jos se mokoma lähtisi. Entä jos se alkaa hyökyaallon lailla kaipaamaan huomiota ja kaikkea, mitä nämä muutkin. Entä, jos sitten osoittaudun taas joksikin itsestänselvyysasiaksi jollekkin ja huomaan taas olevani tilanteessa, missä olen välttämätön, mutta täysin arvoton. Hitto mulle tuli niin paha olo, että kaarsin kotiin ja meinasin pillahhtaa itkuun. Se fiilis oli karmea. Se pelko, ettei voi kaverina tutustua johonkin ihmiseen, koska pelko ajautua johonkin tunnevankilaan, missä ei mitään kivaa irtoa itselle, on suuri.

Vitsit kun olis joskus kiva kiittää kunnolla näitä oikkuja, mitä vastaan on kävellyt. Kyllä ne taitaa melkoista tuhoa  saaneet aikaiseksi. Jos joku asia meniskin putkeen niin olishan se hienoo...

No juu... tulihan tässä jaariteltua. 

 

sunnuntai, 8. syyskuu 2019

Tietoteknologia on hieno asia

Tökki nuo yhteydet viimeksi kirjoittaessani siihen malliin, että nörttiysmarinan pelossa on mitä ilmeisemmin pikselini tallentaneet turinointini useampaan kertaan. Noh , poistin ylijäämät ja voimme elää ja hengittää niin normaalia elämää taasen kuin se ikuna on mahdollista.

Vaikka otsikko on ironiaa tietsukkaneroudelle niin oikeastaan yhteydet epäpelittävät ihan muuten vaan.

Taisi mennä keskiviikkona polvesta taas yksi piuha lisää poikki.Olinkin koko päivän aivan älyttömän hyvällä tuulella. Jopa niin, että välillä käväisi pelko, että mikähän tämän fiiliksen pilaa. Sen kun olen oppinut, että liika onnellisuus kostautuu. Aina. Muistan jopa epäilleeni, että jotain varmaan tapahtuu ja anelin kohtalokummalta, että saisin pitää hyvän mielen. No ei se tietenkään ollut mahdollista. Koko päivän touhunneena ja tyytyväisenä siitä, että jalalla pystyi astumaan kohtuullisen kivuttomasti valmistauduin iltavuoroon. Eväät olivat pakattuina ja ajattelin kipaista vielä parvekkeella. Parvekkeelle mennessä kaarsin tuolille istumaan ja poks. Astuin jotenkin vinoon ja polvi lumpsahti sijoiltaan. Meinasin mennä nurin, mutta muutama kynttiläkippo vain murhautui siinä rytäkässä. Nyt lähti ääntäkin kun kirosin kivusta.

Mietin, että lähden töihin, mutta, jos jalka ei kestä astua niin ei vain yksinkertaisesti kestä. Matkalla junalle jouduin sitten soittamaan lekurille ja kaarsinkin sinne. Paluumatka sujui keppien kanssa. Muuten ei olisi sujunutkaan. Nyt tuli kyllä itku ja epätoivo. Juuri kun sain työstä mielekkään ja missä viihdyn niin toi jalka uhkaa kummasti uraa. Heti kun palkasta tuli kohtuullinen niin pelko on nyt läsnä, että mahdanko kauaa pystyä tuota työtä tekemään, missä jalkojen päällä ollaan koko ajan. Olen ihan oikeasti kirottu. Hitusen onnea niin poks. Naurappa vähän niin pam. Hymyileppä ääneti sisäänpäin niin, ettei kukaan huomais...pow. Aiemmin epäonni oli miesrintamalla. Nyt kun ei niitäkään uskalla enää lähelleen päästää niin paukkuu kaikki loputkin asiat. Pääasia lienee, että paukkuu.

Niistelin itkua tuhertaen tohtorilla ja kepukkojen kanssa takaisin kotiin. Sitten kiidin niillä kolme päivää uimassa. Mun on pakko kuntouttaa tuo koipi ja saada liikuttua jotenkin. Vesijuoksusta on tullut henkireikä. Tosin nyt sekin teki hieman kipeää, mutta vaihtelin liikkeitä ja sitkeydellä alkoi taas pyörimään jotenkuten. Oli aika nastaa perjantaina olla terapia-altaassa niin, että lisäkseni oli vain yksi henkilö. Ihanan rauhallista. Mietin, että saako reisilihas tarpeeksi työtä vesijuoksussa. Kekkasinkin roikkua altaan reunalla ja vain polskin veden alla. pari kertaa viisiminuuttia alkoi tuntumaan kerrankin oikeissa paikoissa. Tuollainen jumppa onkin ihan hyvä lisä.

Onni on, että on hyviä tyyppejä kerääntynyt ympärille, jos apua tarttee niin tarjouksia satelee. Toki saan autokyydin, jos tartten.Ilmoitan vain. No juu tarttis hakea kissanhiekkaa, koska se on hankalaa kantaa. Kyllä kyllä, mutta just nyt on vähän sitä ja huomenna tuota, ens viikolla sitätätä ja tuota. Juu ymmärrän, mutta olet toki erihyvä ihminen, kun tarjouduit kuitenkin jeesaamaan. Kiitos siitä tosi paljon.. Yhdeltä vilpittömästä avuntarjouksesta kieltäydyin, koska tällä ihmisellä on muutenkin niin tolkuttoman paljon ihan oikeasti hommaa joka suuntaan. Mutta varmasti auttaisi, jos antaisin.

Tänään kävin katsastamassa Emmassa Michael Jackson-näyttelyn, Koominen hetki koitti näyttelyn alaovella yhden mummelin kanssa kinatessa, että kumpi menee ovesta ensin. Mummeli ohjasi, että mene vain kun hän on hidas, kun jalka on kipee. Totesin, että niin on minullakin ja revettiin nauramaan , kun kammettiin portaita ylös. Kaksi könkköä.

Näyttely oli virkistävä. Olkoot puheet mitä ovat ja totuus... mikä sitten onkaan niin sitä ei voi kukaan kiistää, että Miihkali on ollut totaallinen megaluokan tähti. Näyttelyssä oli kuitenkin enemmän taiteilijoinen näkemyksiä kuin varsinaista fanitusta. 

Sellaisen uuden huomion itselleni tein, että..... Katsoin lomalla Bohemian Rapsodyn. Leffan Queenistä. Jos Eddie Mercury oli käsittämätön luonnonlahjakkuus ottamaan yleisön haltuunsa niin jännä, että Jacksonin yleisö meni jotenkin muuten sekaisin. Näyttelyssä oli pätkä jostain konsertista ja kontakti ainakin siinä pätkässä oli itseasiassa mitätön. Hänellä oli kuitenkin spektaakkelimainen show. Musiikki menee ytimeen. Mutta sellaista vuorovaikutusta sai ainakin tuosta pätkästä hakea. Mutta silti yleisö mylvi. Ihan kuin he näkisivät jotain yliluonnollista tai jotain. 

No mutta, virkistävän taidekönkkäämisen jälkeen matkustin bussilla kotiin. Olin ajatuksissani jalasta. se meinaan pelkästä seisomisestakin muutaman kerran ulahti. Katselin ikkunasta ja kyytiin tuli vanhempi mies. Ei papparainen, mutta jonkin verran itseäni vanhempi. Asettui vastapäätä istumaan ja yritti hakea katsekontaktia. Huomasin sen kyllä, mutta jatkoin uppoutumista omiin ajatuksiini ja katselin ulos. Hetken kuluttua mies uteli, että onko minulla ollut huono päivä vai miksi murjotan. Olin vähän hämmentynyt, koska en ollut tehnyt elettäkään, että kenenkään täytyisi huomioida olemassaoloani. Totesin, että eipä ole huono päivä. Mistä tämä näin päätteli? Mies vastasi, että, koska katselen ikkunasta ulos, enkä juttele hänelle. Vastasin, etten ole juttutuulella, enkä välttämättä avaudu tuntemattomille...Hän juttelee aina tuntemattomille ja haluaa nyttenkin jutella. Vaihdoin paikkaa ja jurnutin, että on se kumma, että jotain voikin häiritä se, että katselen bussin ikkunasta ulos. Ukko marisi hetken aikaa ja päätin tuijottaa puhelinta. niin kuin kaikki muutkin. Normalisoiduin siis.

Mikähän noita tosiaan vaivaa. Zuppailevat ihan randomina eteen ja vaativat huomiota. Pitäisiköhän alkaa toimimaan samoin? Mikäkuka nyt ikinä vähänkään näyttää siedettävältä niin eteen vaan ja vaatimaan huomiota ja ennen kaikkea oikeuksia. Sitten hämmentynyt ja erityisesti loukkaantunut ilme ja olemus kehiin naps, jos joku vähän ärsyyntyy. Voihan sen tyypin sitten arvostella päälle julmuudesta ja töykeydestä, jos en saa mitä MINÄ HALUAN..... eikun ei. En vain jaksais enkä kykenis. Multa puuttuu toi minähaluanjaminämyössaantainostanmetelin-dramaqueen-geeni. 

Tjaah... nojoo. kyllä minäkin draamailen, mutta useinmiten vainsilloin kun evätään tai yritetään estää ne samat oikeudet ja asiat kuin muillekkin. Ymmärtääkseni vähän eri juttu kuin tuntemattomia pakottaa jutteluun.

Yhteyksistä ja pinnanpoksahduksista puheen ollen. Eilen huomasin, ettei nettikirppismyynti taida sopia minulle. Aiemmin on kaupat sujuneet nopsasti ja sujuvasti. Eilen myin kahta tuotetta. Samantien sovimme noudot muutaman tunnin päähän. En viitsinyt lähteä minnekkään, koska ajattelin etten ehdi takaisin. Molemmat peruivat tulonsa juuri kun hakuaika tuli ajankohtaiseksi. No kiitti vit...No kaivelemaan kymmeniä ostajia, joille ilmoitin erikseen ilmoituksen varattu-infosta huolimatta, että tuote on varattu. Empä saanut ensin ketään enää kiinni. Sitten eräs kysyi, että onko tuote vielä vapaa. vastasin samantien, mutta hän ei lukenut vastausta tuntiin. Argh. Onneksi molemmille tuotteille löytyi sitten ostaja ja pääsin vihdoin ulostautumaan kotoani. Ainut ain, että möhelsin itse toisen tuotteen kohdalla sen, että poistin koko ilmoituksen tajuamatta, että ostajan yhteys katosi samalla. Pirkale. Noh, poistin ilmon, koska se poiki älyttömän määrän arabiankielisiä uteluita, joihin meinasin vastata jotain ihan yhtä ymmärrettävää. Muutama kaveripyyntö. Muutama muu ehdotus. Tuote itsessään oli asiallinen ja halpa.

No mutta ylipäätään turhat varaukset otti päähän. Siitäkin huolimatta, että sellainen viisaan logiikan mantra kaikui pääni sisällä. Sellainen, minkä olen aika monta kertaa eri yhteyksissä kuullut : " No mutta täytyy sinun nyt ymmärtää näitä ihmisiä, että heilläkin on varmasti muutakin tekemistä, kuin hakea sinun käytettyjä tavaroitasi" ... Ja sellanen mymmelihymy päälle. Juu on niillä varmasti parempaa tekemistä. Niin minullakin kuin odottaa turhaan, joten voivat jättää varailematta. Minun aikani on kaiketi ihan yhtä tärkeä.. Voi hitto kuin itsekäs mä olen . Hyi!

Kylläpäs mä olen jubinatuulella. No jospa huomenna olisi parempi päivä ja alkaisi parempi viikko. Eli siis hyvää yötä!

 

P.s. Oikeudet julmetun moneen kirjoitusvirheeseen pidätän tälläkin kertaa ittelläni. Silmät risteytyvät juuri oitis unten somaan maailmaan. Ihan pätevä syy tällä kertaa