Jos jokin kohokohta on vuodessa niin se on Taiteiden yö. Hiippailla muiden joukossa osallistuen ja sivustakatsojana. Imuroiden itseensä varastoon tunnelmaa. Kaverini on kipeä, joten lähdenkin yksin. Ehdotti tätä hemuli-tuttavuutta kaveriksi, mutta ilmoilin vähän aikaa sitten, ettei varmaan suurta romancea taida tästä tuntemisesta tulla. 

Olin sulkenut vaihtoehdon jo aiemmin pois. Epäilin jonkin asteista adhd:tä, koska koko ajan täytyy olla liikkeessä. Yhtä puhelua ei voinut tehdä ilman autolla ajelua. Kun olemme tavanneet niin pääosin kurvanneet autolla. Olen sujuvasti kuunnellut puheripulia ja kun kerroin jotain omaa tarinaani niin auto pysähtyi. Kurvasi johonkin risteykseen. Ajoi jonkin tönön kohdalle ja kerrontani keskeytyi sillä, että urkimme jotain taloa, joka hädin tuskin näkyi siis vain sen takia, että siitä tönöstä on jokin pienoismalli olemassa. Perään pahoittelut, että taisit kertoa jotain tärkeää, sori. No mitäpä sitä jälleen kerran anteeksi pyytelemään, koska joka ikinen kerta kun suuni avasin ja tällä kertaa jopa harvoin pääsin näin tekemään niin ainapa jokin tölli tai puu tai mitä tahansa vei huomion. Verkkokaupan visiitti meni ihan mukavasti ja olisi asiansa ajanut, jos oltaisiin tultu saman tien takaisin. mutta sitten ajelimme pitkin Helsinkiä jotakuinkin kaikki kadunpätkät. Minulle kyllä kerrottiin, että sano vaan mitä haluat tehdä. Noh pitäisi mennä kotiin tekemään ruoka loppuun, ettei syöminen menisi liian myöhäiseksi. ---Aijaa, no käydään katsomassa laivoja. Sitten katseltiin laivoja. Sano vaan minne haluaisit mennä ja tehdä. Noh sitä ruokaa pitäisi, kun se jäi vähän niinkuin kesken----- Aijaa no käydäänpä ajelemassa siellätäällä.

Samaa oli sienimetsään meno. Sano vaan minne haluat mennä. No vaikka tuohon.--- Ajoimme ohi ehdotuksien noin seitsemisen kertaa. Sitten tuskaili, että minne me nyt mentäisiin. Tietää kyllä seudun kun on siellä asunut, mutta mihin minähaluan mennä. Noh, pysähdytään vaikka tähän---- Ja matka jatkuu samaa rataa noin tunnin verran.

Maanantaina illalla väsähdin. Mulla tosiaan katosi virta, enkä edes tajunnut mikä vaivaa muuta kuin ihan järjetön väsymys. Menin nukkumaan. Aamulla pakotin itseni salille. Se oli niin tervan juontia. Lähdin keskenkin pois, kun alkoi ärsyttämään tyyppi, joka heitti jumppapalloa seinään. Bomps, pau, bomps, pau.... Teki mieli mennä tönäisemään se hiton pallo jonnekkin kuutamolle, mutta hillitsin itseni ja painelin kotiin. Söin ja tutkailin kameraa. Into katosi. Olin Helsingin ympäriajon kuunnellut vähän väliä kommentteja siitä, ettei kamera ollut mukana kun voisin ottaa kuvia siitä tästä ja tuosta ja siitäkin ja tästäkin ja tuostakin. Siis miksi? Ei se kuvaaminen ole minulle sitä, että otan jotakuinkin kaikesta kuvaa vaan siitä mikä itseä miellyttää. Siitä mitä itse näen missäkin puhuttelevan. Ja jos ei puhuttele niin siitä mistä ottaessa voi jotain tekniikkaa harjoitella. Mun pitää saada se ihan itse tehdä ja nähdä kuin että joku sen minulle koko ajan kertoo. Välillä muutenkin tuli fiilis, että tämä kaveri pitää jotenkin tyhmempänä.  Joteskin taas herää kymysys, että jos on itseään tyhmemmässä seurassa niin kuinkas siinä fiksusti vois aikaansa viettää muutenkin kuin vihjaamalla säännöllisin väliajoin, että et varmaan ymmärrä tästä ja tuosta. Vaikka taisin ymmärtää jopa hiukan paremminkin ;) Saatan joskus yllättää.

Kävin väkisin kokeilemassa uutuuttani myöhemmin. Sekin oli tervanjuontia. Ei hitto. Mitä tosiaan tapahtui?

Kun palasin kotiin katselin hetken jotain elokuvaa ja sammuin kuin saunalyhty. Kello oli jotain seitsemän. Heräsin yhdentoista aikaan viestiin ja tämä heppu oli oman kuvansa lähettänyt. Kuinka hienot hiukset hällä onkaan..kato kato kato. Painuin takaisin nukkumaan ja heräsin seuraavana aamuna kahdeksan jälkeen. Väsytti vieläkin.

Jotenkin potutti, että se kaikki mitä olin suunnitellut lomallani taas jälleen kerran jää tekemättä. Jostain vain on kaivettava se virta takaisin. Kävin kaupassa ja tein siskonmakkarakeittoa, jota olen toista vuotta himoinnut vaan en ole saanut aikaiseksi. Se oli hyvää. Pakotin itseni pyörän selkään ja ajelin WeeGee- museoon. Tutkin kaiken mitä katsottavissa oli ihan rauhassa ja aikaa käyttäen. En oikein tuosta palikkataiteesta koskaan ole ollut innostunut. En nytkään, mutta sellainen näyttely kuin "Kosketus" herätteli vihdoin enemmän. Hörähtelin nauramaankin muutaman oivalluksen aiheuttamana.

Kuuntelin erään naisen paasausta taiteesta. Mitä taide on kun tällaista oksennuspaskaa joutuu katselemaan. Heh.. no sitähän se on. Tunteita ja ajatuksia herättävää. Kantaaottavaa, ahdistusoksennusta tai mielen leikkiä. Kenen milloinkin. Osa on hyvää ja osan voi ohittaa. Ainapa se kuitenkin jollain lailla puhuttelee. Se nainenkin reagoi jotenkin. Kukin omalla tavallaan.

Pyöräilin kotiinpäin ja päätin mennä vielä kurkkaamaan sienimetsän. Hypätessä metsäpolulle hyppäsinkin vahingossa ihmisen paskaan (kyllä minä hädän ymmärrän, mutta perkele keskelle polkua) ja minun sieni-intoilu loppui siihen. Kotiin heittämään kengät roskiin ja soittamaan tälle hemulille, että kiitos, mutta ei kiitos. Tein sen toki kohteliaammin.

Nyt nautin lasillisen viiniä ja tuskin maltan odottaa huomista. Jotenkin vapautuneempi olo. Annan tämän päivän kameran vielä huilata. En ole edes vilkaissut vielä. Vähän alkoi virtakin palata. Oma pikku harmonia. Pitkän kaavan aamukaffet naamariin ja menoksi. Tarviiko muuta?