Olin kipeänä pari päivää. Alkuun aivan tukossa, mutta lopulta röörit aukesivat ja jäljelle jäi totaalinen väsymys. Nyt sunnuntaina on parempi. Sain pääni takaisin ja ajattelin kuljettaa sen kohtapuoliin ulos nauttimaan syksyisen raikkaasta ilmasta.

Tuo väsymystila oli pelottava. Menin kesken päivää torstaina totaalisen tukkoon. Aivastelin ja hetken päästä nenä valui pelkkää vettä. Sitten tuli sellainen olo, että nousee kuume. Lähdin kotiin potemaan.

Nykyään käytäntö on, että kaikki flunssat menevät korona-testin seulan läpi. Hyvä juttu, ettei tarvitse sitäkin asiaa pohtia itsekseen. Pääsin testiin perjantaina ja kun palasin kotiin niin simmahdin sohvalle. Nukuin puoli viidestä yhdeksään illalla, valvoin pari tuntia ja nukahdin uudelleen ja nukuin yhdeksän tuntia.

Perjantai-aamuna odotellessa lääkärin yhteydenottoa ajattelin, että laitan ostamani heijastimen käyttökuntoon. Tehtävä on niinkin vaativa, että täytyy vain pujottaa nauha reiästä ja kiinnittää se osa, millä saa takkiin tai laukkuun kiinni. Otin heijastinpaketin käteeni ja avasin sen. Se riitti. Virta loppui kesken ja takaisin makaamaan. Koronatestiin kävellessä tuntui, että pää tippuu paikaltaan ja silmät pulpahtaa ulos. Peilistä kun itseäni kurkkasin niin olin sen näkönen, että olisin itkenyt monta päivää.

Uni maistui ja lauantaina sain negatiivisen korona-tuloksen. Huh huh... Nyt olisi meinaan paljon asioita hoidettavana ja viimeinen etappi kuolinpesän asioissakin häämöttää tiistaina. Sen verran oli pakko raahauttaa itseään, että sain itseni kirjastoon skannailemaan ja tulostelemaan tarvittavvia lappusia.

Lauantaina iltaa myöten alkoi onneksi olo helpottamaan ja vireystila pikkuhiljaa palailemaan. Pohdin kuitenkin, että mikäköhän tämmönnen oikein oli. Tuli sellainen ajatus mieleen, että olisikohan allergia ollut sittenkin tukkoisuuden syy. Ja totaaliväsymys jonkinlainen stressireaktio. 

Sain uuden asunnon sopimuksen kirjoitettua viikolla. Peruin lihapullakekkerikutsun, koska se alkoikin ahdistamaan. Tapasin kaverin, johon olin ihastunut. Jotenkin se ihastus lerpahti. Juttua riittää ja hän on todella mukava, mutta.... Ei vain nappaa ajatus, että minulla olisi aikaa pitää seuraa enempää kuin sen, mitä pidin. Juttelin asiasta ystäväni kanssa ja ihmettelin, että miksi en vain saa sanottua sitä ääneen. 

Lisäksi kaksi kuolinpesän asiaa kummittelee ja toisen saan pois hoidettua tiistaina. Toinen odotuttaa vielä hetken, mutta siihen ei tarvinnut muuta kuin kirjoittaa sopimus ja muut hoitaa. Tosin sen sopimuksen sain nyt vasta allekirjoitettavaksi. Kuukauden myöhässä. Ja tietenkin tähän samaan soppaan, missä on muutakin hoidettavaa.

Pankkilaina jännitti ja pankkivirkailija sotki harmoniaa lainapäätöksen jälkeen soittelemalla ajanvarauksesta. Ei kuitenkaan sanonut, että kyse on ajanvarauksesta vaan alkoi selittämään, että olisi jokin ongelma, jota ei saanut sitäkään sanottua. Olin töissä ja oli kiire ja sovimme, että soittaa keskiviikkona päivällä, kun olen kotona. Ei soittanut. Vasta torstaina viimeisillä minuuteilla ennen, kuin olin lähdössä töihin. Kaikki oli kuitenkin kunnossa.

Töissä on pari työpaikkakiusaajaa ja keskustelimme jo asian läpi pari viikkoa sitten esimiehen läsnäollessa. Nyt toinen lietsoo muille kiukkuaan minua kohtaan ja ne jotka lähtevät tähän mukaan käyvät sitten haukkumassa kuin rakkikoirat tästä samasta asiasta, mikä on jo käsitelty. Vaikka en jaksa enää provosoitua tästä niin stressaahan se, että neljä tyyppiä yrittää tehdä työskentelyni hankalaksi mitätöiden jatkuvasti. Oikeastaan tyyppejä on vain yksi, joka sitten ohjaa kolmea muuta mielensä mukaan.Toisaalta on helpompi nyt sivuuttaa, koska noissa heidän mielipiteissään ei ole loogista järkeä. Ja he ovat vain sen luonteisia, ettei ole oikein mitään muuta, kuin työ ja koti ja kotona on lapset kasvaneet niin enää ei ole sitäkään. Jollainhan se aukko täytyy täyttää. Mutta tottakai se kuormittaa. Huomaamatta. Onneksi mulla on tukea, jotka tietävät, että näiden mielipiteet minusta on vain mielipiteitä ja perättömiä. Vain heidän mielipiteet merkitsee.

Lisäksi ihmettelin, että, kun olen ollut helpottunut, että muutto on vasta kolmen kuukauden päästä ja on paljon aikaa rauhassa pakata niin johan kaverit järjestää koko ajan ohjelmaa viikonlopuille. Onni on olla kipeä, että voi hetken hengähtää. Moni kun ei oikein ymmärrä, että on vain kaksi vapaapääivää. Heillä kun vapaata on 24/7.

Kun minulla hajosi pesukone niin kaverini tyrkkäsi tämän kuullessaan säkillisen vaatteita. Kauniita ja kivoja ovat juu, mutta niitä piti pestä kolmesti, että pääsin hajusteesta eroon. Talon kone kyllä toimii, mutta sitä käyttää moni muukin. Ja tästä kaverista on tullut taas stressiä. Koko ajan pitäisi taas puida hänen mönkään mennyttä kolmen viikon parisuhdettaan. Aamusta asti. Olin hänen ruoka kekkereillään viime viikonloppuna lauantaina ja olisi pitänyt mennä sunnuntaina sinne viettämään aikaa. Jotenkin hänelle on tärkeää sitoa minut puhelimeen tai luokseen, etten saa tehtyä mitään omaa asiaa. Ja nyt jouduin sanomaan jo tiukasti keskellä viikkoa, että ei. En aio viettää puhelimessa aikaani viikonloppuna, enkä tule käymään. Huh kun väsähdän taas ajatellessani tätä ihmistä. Nyt hän keksi sellaisenkin, että pari vuotta sitten pyysi sellaisia isoja kannellisia laatikoita neljä kappaletta. Sain niitä silloin töistä. Kun olin raahannut ne käsin junalla kuilkien ja rinteitä kiiveten kotiini ja pyysin hakemaan niin hän ei sitten viitsinytkään niitä sataa metriä kantaa saati pyytää poikaansa hakemaan autolla.Säilytin pienissä tiloissa niitä monta kuukautta ja kyselin muutaman kerran, että tulisiko hakemaan. Ei tullut, joten totesin, että mun on pakko antaa ne pois, koska ei mahdu minnekkään. Ei kellariin, eikä kotiinikaan. Nyt hän kyseli laatikoiden perään ja totesin, että on minulla kolme ja ne ovat täynnä tavaraa. No hän ottaa ne vastaan, koska lupasin niitä laatikoita. ja taas kaikki pitäisi tapahtua kotiinkuljetuksella..Hmmm... Olen muuttamassa ja pohdiskelin, että miksi mun täytyy nyt kaiken muun pakkaamisen lisäksi pakata nämä tavarat uudelleen ja kannella tälle ihmiselle kaikki eteen kuin Manulle illallinen. EI.

Mietinkin lauantaina, että onkohan minulla jotenkin stressinsietokyky madaltunut ja kun raja tulee vastaan niin kropasta lähtee vain virta. Hyvä se on huomata tämäkin niin oppisi sanomaan ajoissa ei. Jospa tämä virrattomuus johtuikin vain kaiken kasaantumisesta.

Tänä aamuna on ollut virtaa enemmän. Pyykit pyörivät vielä hetken talon koneessa. Kun ne ovat valmiita niin liikahdan metsään hakemaan suppilovahveroita. Veikkaan, että rauhallinen zuppailu metsässä tekee vain hyvää.

Sain kuitenkin äsken lisää pohdittavaa. Kuuntelin Maarit Tastulan ohjelmaa sivukorvalla. Siinä oli vieraana nainen, joka oli reippaat kuusikymmentä vuotta sitten kuuluisa syntyneenä harvinaisiin neloisiin. Tarina kertoi kuitenkin sitä nurjaa puolta, kuinka äiti oli ollut melkoinen sadisti. Ainakin sairas. Väkisinkin tili mieleen oma lapsuus äitini armoilla. Ei minua fyysisesti ole hakattu. Joskus retuutettu kyllä komeroon, mutta enemmän henkisesti mollattu. Verrattu toiseen sisarukseen. vähätelty. Syytetty sellaisista asioista, mihin lapsena et voi vaikuttaa. Tai syytetty perusteettomasti. Häpäisty jne jne. Ohjelmassa puhuttiin lapsen perusturvallisuudesta, sen tunteesta. Asioiden käsittelemisestä. Anteeksiannosta jne. Mä mietin, että sitten kun äidistäni aika jättää niin mahdankohan jaksaa hoitaa häntä hautaan ja noita pakollisia kuvioita. Jos nyt tuon alkoholistisuvun asioita hoidellessa menen toimintakyvyttömäksi niin miten silloin kävisi. Pistää mietityttämään.