Tälläkertaa romahtaminen on puhtaasti kunnossa. Lääkäri luokitteli minut viikolla B-luokan influenssa-potilaaksi. En siis parasta A-ryhmää tässäkään. Luulen kuitenkin, että potemisasteella ihan riittävä tämäkin. 

Kerkesin onneksi viikonlopun ylittävälle kurssille luovasta valokuvauksesta. Oikeastaan se oli sellainen työpaja. Teimme paljon tehtäviä kolme päivää. Ja paras oppi tuli sitten palautteista. jonkin verran katsoimme kuuluisien kuvaajien kuvia ja niiden hengellä oli tarkoitus edetä. Huomasin itsestäni.... Tai olen huomannut joa aiemminkin, että taidan onnistua parhaiten ns. Luonnottomissa jutuissa. Kun kikkailee kameralla jotain erikoistekniikkaa tai luonnottomia valoja. Voimakkaita kontrasteja ns. luonnostaan niin, että ne ovat olemassa valmiiksi, eikä vasta tietokoneella muokkaamisen jälkeen. Mutta, jos minun pitäisi lavastaa pakolla jokin tarina. Saan siitä niin tylsän. Vihdoin, kun on oppinut saamaan tarkkojakin kuvia niin koen ne itse tylsäksi, jos ei siinä ole jokin voimakas juttu.  Mutta parasta koko hommassa on, että säästää vain ne, mistä itse tykkää. 

Abstrakti on ollut minulle outoa. Vähän sellaista "En ymmärrä miksi"-taidetta. En ole oikeastaan ymmärtänyt sitä ikinä pätkääkään. Nyt viikonloppufotoillessa sana abstrakti tuli aina vain eteen. Kokeilin rohkeammin. Eri paikoista. Heilautellen. Kiertäen. Lopulta keskityin vain siihen. Kotona sai vapaat kädet kuvien käsittelyyn. Jotakin hieman rajasin, jotain toista käänsin koko kuvan ympäri, jossain muutin vain varjostusta ronskimmaksi tai sitten vaaleammaksi. Johonkin en koskenut ollenkaan. Pelkästään kääntämällä kuvaa sai siitä täysin uusia ulottuvuuksia. Olen aika tyytyväinen. Vaikka lopputulos olisi suttuisempi niin lähtö on tarkkuudessa kuitenkin. Sutut tulevat liikkeestä. Jotkut maalauksellisimpia kuin toiset. Aion kokeilla joskus uudellen, kunhan virettä löytyy. Tyylilaji avautui jonkin verran ja siinä on sitä flowta.... Taidetta, jossa on vapaus ymmärtää se niin kuin haluaa ja vapaus olla ymmärtämättä ollenkaan. Laitan muutaman kuvan seuraavaan artikkeliin.

Sain hassun haaveen itselleni. Haluaisin olla Abstraktitaitelija. Olis niin hienoo sanoa kaikille päin pläsiä. Siinä ne naama märkänä kuuntelis juttujani mielenkiinnolla. Eikä tarttis kertoa edes mitään ymmärrettävää. Huikeeta.

Mutta juu, sitten tuli maanantai-aamu. Kello soi viiden kieppeillä ja kutina kurkussa tuntuu jo pahalta. Se vaivasi jo sunnuntaina, mutta ajattelin, että oliskohan hometta tai jotain. Sen verran paha kuitenkin, että päätin olla menemättä töihin. Odottelin, että voin sinne soittaa. Samaan aikaan kun soitin niin aloin jäätymään. Kuume nousi niin nopeasti, että hampaat kalisivat ja sormista ja varpaista lähti tunto. Kaksi peittoa, kaksi puseroa ja huppari, kahdet sukat ja villasukat, kerrasto ja verkkarit..... Ja mä olin jäässä. Mittari nappasi pahimmillaan 38.7 astetta. Voi olla, että kävi korkeammallakin. Siinä se seilasi 38-39 välillä kaksi päivää. Loppuviikko kuume oli vain rajalla ja tänään ei ollenkaan. Mutta, luoja, kuinka voi olla vetämätön olo. Parina päivänä olen käynyt ulkona hissun kissun sipsuttelemassa. Kerran korttelin ympäri. Kerran kauppaan ja takaisin. Kerran otin kameran ja kävin jotain pusikkoa kuvaamassa saamatta yhtäkään tarkkaa kuvaa. 20 min ulkona ja mä olen poikki. Tämä olotila on jotenkin kummallinen. Totaalinen väsymys. Vaikka hetkellisesti olisi pirteämpi niin väsyy siihenkin. Kaiken jälkeen on huilittava. Olipa sitten tiskaamista tai mitä tahansa. Salille taitaa olla nyt pitkä matka. Kun työkuntoiseksi saisi itsensä niin hyvä. Täytyy varoa, ettei jälkitauteja tule. 

Pientä rutinaa tähänkin väliin täytyy nakkailla, sen kerran kun jaksoin sentään avata koneeni.

Edellisenä iltana ennen kurssia sain kaveriltani ehdotuksen. Siis tämä samainen kaverini, joka risti minut kertaalleen jo rasistiksikin. Noh sain kyseiseltä viestin, että olenko ajatellut kimppakämpässä asumista. Hänellä välivuosi venyi puoleksitoista juhlien vähän rankemmin ja nyt heräsi siihen, ettei raha riitä enää vuokraan. Jos pari vuotta asuisin siinä niin saisi säästettyä ja pidettyä asuntonsa...... Olin mykistynyt. Ehkä jopa tyrmistynytkin. Kysyin, että mihis minä sitten parin vuoden päästä menisin? Mistä löytäisin yhtä edullisen asunnon kuin nyt? Mihin laitan tavarani siksi aikaa, kun asuisin hänen avokeittiöllisessä olohuoneessaan? Minne laittaisin kissani? Niin mutta kun.... Hänellä vuokrakin nousi, eikä haluaisi luopua asunnostaan, kun on niin ihana.

Mistä ihmeestä minä kaivan ympärilleni näitä ns. "Ystäviä"? Tällaisia, jotka saavat minut itseni muuttumaan tavallisen työpäivän jälkeen kotimatkalla sekunneissa itsekkääksi. Kiehahdan kiukusta tällaiselle reilulle ehdotukselle: "Laita maailmasi palasiksi ja tule auttamaan, koska olen juonut rahani ja löysinyt puolitoista vuotta!" En väittäisi, että kotini täydellinen olisi, mutta olen tehnyt rajusti töitä saavuttaakseni sen oman pikkumaailmani. Keneltäkään ole saanut mitään saati pyytänytkään. Pikkuhiljaa niillä mitä on. Ei tulisi mieleenikään pyytää ketään hypätä vuokseni hankaluuksiin itseni takia. Vaikkapa kysymällä, että voitko järjestää minulle työpaikkasi, koska palkkani on huonompi kuin sinun. Ai mitä sinä tekisit... No mene soittamaan vaikka triangelia asemalle... mitä se minua liikuttaa, kunhan MINÄ saan sen mitä tahdon.

Vaikka kiehahdinkin.. Kiitin kuitenkin mahdollisuudesta kohteliaasti kieltäytyen. Olen kuitenkin jollain tapaa itsestäni hitusen ylpeämpi. En siksi, että vaihteeksi taas totesin, kuinka minua yritettiin höynäyttää ja käyttää hyväksi. En siksikään, että ymmärsin kieltäytyä. Nuorempana en varmaan olisi, vaan olisin rynnännyt auttamaan. Olen hitusen ylpeämpi itsestäni siitä, etten kykene noin räikeitä ehdotuksia kenellekkään asettamaan. En mitenkään päin itsekkäästi kykene ajattelemaan niin, että mikään mitä kenellekkään ehdottaisin olisi joltain vain pelkästään pois.  Jollain tapaa taidan olla oikeastaan ihan passelin hyvä ihminen ilman muita ihmisiä lannistavia taka-ajatuksia.. Auum...

 

Nyt lepoo. Kirjoittaminenkin meinaapi viedä voimat.