Sinänsä ihmettelen, että pari viikkoa on mennyt jotakuinkin zenmäisessä harmoniassa. Töissä päivät ovat menneet jotakuinkin mutkattomasti. Omassa maailmassa jotain kivaa mitä oikein tosissaan toivoi... tapahtui...

Mutta, eipä niin tasaista harmoniaa kai koskaan tavoita, ettei pieniä harmituksia tule eteen.

Ihmettelen ihan täysillä meinaan sitä, että kun jostain asiasta innostun ihan kybällä niin aina jotain kummaa tapahtuu, että se ei vaan ota onnistuakseen. Innostuin esimerkiks tästä valokuvauksesta. Silloin kun innostun jostain asiasta ja se palava halu jotain asioita toteuttaa vihdoin syttyy niin tunnen sen innon ihan suonissani. Jollain lailla elähdyttävää. Energisoivaa. Iloa antavaa.... Noh... hilpasin pyöräretkeni kamera mukanani. Pari otosta sain otettua, mutta kuinkas sitten kävikään. No tietenkin tän läppärini muistikortin pesä sanoi itsensä irti. En saanut ensimäistäkään kuvaa ladattua koneeseen. Just joo...

Jokunen kirosana lenteli ihan huolella. Siis mikä ihme oikeasti mun maailmaani riivaa? Jos niitä sattuisi vain joskus niin menisi sattuman piikkiin. Mutta tämä järjestelmällisyys..... ???? Innostu jostain niin eiköhän se mene jokaikinen asia paskaksi samantien. Väkisinkin tuli mieleen exäni. Kuin helpolla oikeasti pääsisi kun eläis vaan tyhjä katse silmillä, ei omaisi mitään mielipiteitä, ei olisi kiinnostunut mistään, kaikki olisi aina ihansamaa tai okoota.... Mikään ei hajoaisi, rahaa tunkis ovista ja ikkunoista tekemättä sen eteen yhtään mitään, parisuhteet tuotas nenän eteen, ettei niitäkään tarttis itse etsiä.. Siinä mä istuisin velattoman taloni pihalla välittämättä tuon taivaallista muusta maailmasta ilman huolen häivää. Ja jos joku huoli olisi niin kyllä sen joku hoitaa... oi onnee ja autuutta.

Mutta kun mä olen toista maata. Innostun tunteenpalolla. Kiinnostun asioista kymppi lasissa. Teen töitä monen asian eteen saavuttaakseni sen ja kun saavutan niin huomaan, että se asia onkin kulkeutunut taas kauemmaksi, kun joku universumin päättävä elin on vaihtanut ykskaks mittajärjestelmää .Se joku per... joka meitä ohjaa on vaan sitä mieltä, että EI. Hemmetti sentään.

No mä raapustelen tällä läppärivainaalla vielä sen hetket loppuun ja pohdin lomalla uutta. Onhan tästä pikkuhiljaa rapissut ominaisuuksia kuin vihjaten, että tiemme tulee päättymään ennen pitkää.

Jotain hyvää tekniikan maailmasta sentään. Olen jonkin aikaa ihmetellyt puhelinlaskujani. Vaihtanut operaattoreitakin siinä toivossa, että onni osuisi myös minun kohdalleni halvassa sopimuksessa. Olen tosi monelta kuullut näistä rajattomista shoppareista. Ei vaan kohdille ole tullut vaikka olen sitä jo kysellyt. Nyt osu ja uppos. Vihdoin ja viimein sain sellaisen tarjouksen, mistä ei voinut kieltäytyä. Nyt mä olen vihdoinkin rajaton luurissa lätisemisen suhteen, että oksat pois. Täytyy vaan ottaa se tyhjä katse kehiin, ettei nyt toi luuri räjähdä sitten onnen ja autuuden keskellä.

Tää mun habituskin on saanut vähän kipinää. Tosin tämä on ihan perinteistä ennen lomia. Olen alkanut jo säikähtään aamuisin peilikuvaani. Maanantaina säikähdin jo sitten siihen malliin, että nyt on pakko jo tehdä jotain. Puin aamulla silmät ristissä vaatteet, mitkä käteen osuivat. Vähän harjaa ja tukka solmuun ja menoksi. Töistä tullessa ajattelin piipahtaa uuteen vaatekauppaan katsastamaan, mitä sillä olisi tarjota. Sovituskopissa katsoin olemusta, että ei hyvää päivää... jotain tarttis tehrä ja äkkiä.

Päällä mulla oli nuhjaantunut huppari kahvitahroineen, liian isot farkut,jotka hädin tuskin pysyivät päällä ja kaiken kruunasi harmaantunut kuiva räjäytys pään päällä. Kun tulin kaupasta ulos laskelmoin hetken. Käyttääkkö lomarahoja itsensä kohentamiseen vaiko ihmetteliskö tän räjähtäneen olemuksen kanssa koko lomansa, että kehtaako liikkua julkisella paikalla. Päädyin tilaamaan kampaajalta aikaa. Ehkä kuitenkin on mielekkäämpää olla säikähtämättä peilikuvaansa lomilla. Ja aina se piristää... oon kumminki nainen ja se pitäisi muistaa!

Kun pääsin kotiin niin vaatekaappi sai kyytiä. Joka ikinen liian iso retku sai kyydityksen pois. Nyt alkaa olla pakko uskoa jo itsekkin, että turha noita on kaapissa säästellä. Ne ei kertakaikkiaan pysy enää päällä, noi liian isot vaatteet.

Tämä kokonaisvaltainen räjäytys on edennyt jopa niin pitkälle, että musta alkaa kohta irtoilla osiakin. Varpaita lakkaillessa huomasin, että yksi varpaankynsikin on duunikenkien ansiota melkein irti. Hmmmm auttaskohan jesari. No jos kesän kestäis kun sandaaleilla kahlaa... Vähän lakalla liimailen... huoh.

Naamavärkin väsymykseen ei auta kuin lepo ja se on pakko hyväksyä. Vielä kolme viikkoa ensimmäiseen lomaetappiin jota kestää tosin vain viikon. Ajattelin pyhittää sen hyvinvoinnin ylläpitoon. Paikkojen kunnostukseen niin on sitten kivempi nauttia kolmen viikon lomaputkea vähän myöhemmin.