Hmmm... Tämä hymähtää. Silleen oivalluksen ja tyytyväisyyden täyttämällä vibralla. 

Olo on kuin puhdas valkoinen paperi. Mitähän siihen alkaisi piirtämään? Valkoinen on kaunista, kun ulos katsoo. Puut saa väkisinkin sydämmen pompahtamaan. Kuinka kauniita ne talvella  ovatkaan. Rakastan talvea. Kovat pakkaset saavat "selviytyjät"-efektin ja se on vain hauskaa. Pukeutua muumiksi ja yrittää siinä paketissa pyöriä mäkiä ylös alas ja pääsee kumma kyllä aina perille.

Tälle fiilispaperille alkaa tulla taas väriä. Iloa ainakin. Olen hymyillyt torstain hieronnasta lähtien melkoisen leveästi. Jos poskiin alkaa sattumaan niin antaa sattua vaan.... On se sen arvoista.

Perjantaina jatkoin harmonianhakua ja menin sinne kampaajalle. On ollut aina ihan sama, kenellä käyn, mutta nyt taidan tämän kohdalle osuneen pitää. Jotenkin meillä vain nappaa jutut ja jälki on hyvää. Tietää olevansa hyvissä käsissä. Virkistyin nin, että sitä virtaa olis voinut antaa muillekkin.

Harkitsinkin itseni palkitsemista itteni hemmottelusta ja pakkohan sitä oli parille lähteä. Hoilaisin yhden biisin ja valuisin ajoissa kotiin ja aloittaisin ihan tosissaan "itsensä kuntoon"- ohjelmani.

Niin kuin aina, mun kohtalokummalla on omat järjestelynsä. Niin kuin tälläkin kertaa. 

 

Olen nyt miettinyt tuota kohtalokummahemmoa enemmänkin. Mikä tämä oikeasti on? Mielessä kävi sellanenkin ajatus, että onko jokaiselle omat "valvojansa" , onhan eri uskontojakin. Mun kohdalle on vain sattunut niin mahottoman kömpelö tapaus, että se mokailee aika paljon. Ja kun mokansa jälkeen huomaa, kuinka pirun pahan mielen on aiheuttanut niin se heittelee lieventäviä asianhaaroja paikkailemaan tilannetta. Vaikka mukavalta se toki tuntuu, niin "Hei, juippi! Olen jo 45v ja olis enemmänkin suotavaa, että tutkailisit nämä epäonnet etukäteen ja ohjailisit ihan muille reiteille. Koska kerran ilon aiheuttajiakin on olemassa niin ne riittääpi toistaiseksi....Kitoos!"

Kävi sellainenkin ajatus mielessä, että onko toi maailmankaikkeudessa leijaileva pirulainen niin mustis, että on ominut meitsin maailman sellaiseksi, että pomonsa käskystä nakkaa yksinäisyyteen silloin tällöin jotain mahdotonta. Sen bossi on tyydytetty, kö on tehny muka hommansa näennäisesti. Hetkeksi hiljenee, kunnes taas ollaan yksinäisyyden alkujuurilla. Perhana mä haluan ton vaihtoon. Tosin mistä sitä tietää, että onkohan noissakin hommissa pätkätyöt vallitsevana ja jokin aktiivimalli painostaa nämä kohtalokummat hommailemaan, vaikkei niin hirveesti asiaansa jaksaisi omistautuakkaan. Ennen ei pääse paratiisiinsa, ennen kuin on kiintiö-ohjailut...reititykset... ihan mitkä vaan ...tehty. 

 

Noh olipa mitä ja mikä ja millainen hyvänsä niin on se ihmeellistä, miten nämä paikkailut järjestyy. Muistan hyvinkin, kun jokin vuosi sitten eräs suhde päättyi ja ytimeen jäi vaivaamaan lause: " kiva kun et ole kaunis, kun olen noita mallejakin kokeillut ja he ovat tyhmiä. Sulla on tota älliäkin." Voi taivas miten idioottimaisesti sanottu... Noh, tähän kohtaan tuli korjaussarja paikalle. Tuntematon vanha pappa, joka otti asiakseen tulla kertomaan, että "piti ihan varta vasten tulla kertomaan, että olet kaunis". Kaksi tuntematonta naista sanoi tämän saman... ja muitakin. Se tuntui toki siinä kohtaa lohduttavalta, mutta oudolta. Koska loukkaus oli kaunis/ruma-asetelmasta niin sitä tosiaan korjattiin ihan kunnolla. Hassuinta tosiaan oli, että olin pillitellyt pitkään ja meikittömänä palloilin. Mutta mistä ihmeestä nämä tuntemattomat sitten tiesivät, millä pönkittää?

Nyt viimeisimmän kurjuus- episodin ydinkysymys oli se, etten kuullut kertaakaan tämän kumman pitävän edes minusta. Kyllä se tosissaan itsetuntoa kirvelee, että kelpaa kyllä hyvänolontuotto-välineeksi, muttet ole ihmisenä minkään arvoinen. Et kuule mitä haluaisit ja tarvitsisit... et kertaakaan.

Noh... Minäpä pukeuduin siihen hieronta+kampaaja-combon aiheuttamaan hyvään fiilikseen ja energiaan. Pienimuotoisin suunnitelmin astelin paikalliseen. Jo kaukaa katselin oven edessä seisovaa hemmoa, että tuossa on jotain tuttua. Kohdalle osuessa olin ällikällä lyöty. Ei voi olla totta...Sutinasussuhan se siinä melkein kahdenkymmenen vuoden takaa. Niitä harvoja, joka ei ole joutunut mun kummakavalkaadi-listalle. Siitä ei tullut silloin mitään, koska kohdalle osui surkeita sattumuksia... ja olihan se aika vilbertti. Mutta vau mikä sattuma... 

Oli aivan huikeaa jutella se vanha asia pois, mikä ilmeisesti on jäänyt tuonne takaraivoon kummittelemaan. Oli aivan mahtavaa jutella ja huomata, kuinka kaksi elämää on kulkenut ihan liki, melkein samoja reittejä tai ainakin kilometrin säteellä. Tästä saisi muhevampaakin pohdintaa, mutta jätän vielä hetkeksi tuonnemmaksi.

Ja on vielä huikeampaa lukea viestiä, jossa sanotaan, että on ihanaa, kun olet olemassa. Ihanaa, kun olet olemassa. Wau... Kuinka hyvältä se tuntuu... olla olemassa niin, ettei siinä ole mitään ongelmaa muille.Tällaista kun odottaa sellaiselta, jonka kanssa viettää aikaansa. Joka on lähellä. Mikäköhän siinä onkin, ettei se koskaan osu samaan pakkettiin? Miten toisille se on helpompaa ilmaista kuin toisille?

Muistan sen kuin eilisen päivän.... Olin tätini luona maalla ja kas kummaa kun podin silloinkin jotain pettymystä. Pukeutumisongelmaisena tätini pukivat minut kirkuvan keltaiseen jakkuun ja muihin hörsöihin ja paineltiin kesätapahtumaan. Seurasin tapojeni mukaan muiden kohellusta ja silmät törmäsivät hauskan näköiseen heppuun, jolla silmät loistivat kilometrien päähän. Sutinaahan siitä sitten tuli ja yksi ikimuistoisimmasta kokemuksista jäi mieleen. Pääsin kyydillä kotiin keskellä yötä. Usvainen maalaismaisema. Kesäyön hiljainen valo. Vieressä luovuuttaan turiseva äärimmäisen hurmaava tapaus. Se oli sen ikäiselle tytölle, joka ei niin hirmuisesti ollut kokenut ja elänyt, mieleen painuva kokemus. 

Väkisinkin miettii, miten toisin olisi voinut maailma mennä, jos asiat olisivat menneet toisin. Mutta ehkäpä sitä on turhaa miettiä. Mun maailmani olisi miljoon tarinaa köyhempi. Täytetty toisilla. Ainakin erilainen. Tai sitten saman kaavan mukaan ja tätä fiilistä köyhempi... Tämä on mennyt näin ja sillä mennään. On tuo käynyt vuosien varrella useastikkin mielessä.... säännöllisin väliajoin. Jännää, että vain ne hyvät kokemukset vain.

Jos jokin harmittaa isosti niin vuosien takainen yöllinen puhelu, joka oli pakko lopettaa. Vieressäni nukkui silloin tuleva vuosien Varjo. Pirullista.

Pirullista muuten sekin, että mikään ei ollut muuttunut. Tämä kohtaaminen nyt sai läikähtämään. Siinä jutellessa tuntui kuin olisin tuntenut koko ikäni, vaikka kohtaamiset ovat olleet ihmiselämän mittakaavassa silmänräpäyksiä. Jokin kummallinen yhteys, mitä on äärimmäisen vaikeaa löytää.  On kuitenkin todella todella harmi, että tämä on varattu. Mutta hienoa, että sain kuitenkin takaisin mun maailmaani. Olemaan olemassa. Tuntuu niin pirun hyvältä. 

Tästä kohtaamisesta sain ihan käsittämätöntä energiaa. Sain itseni moneen kertaan lenkille ja salillekkin. Teettämään kuvia seinälle, mikä on antanut odotuttaa. Sunnittelemaan, ideoimaan, innostumaan. Ihan kuin joku mörköpeitto olisi vedetty pois päältä ja tilalle olisi tullut rutkasti valoa. Tällä fiiliksellä on hyvä talsia eteenpäin. Se onnellisuustila tuli nopeammin kuin aavistinkaan.

Ja perhana... jokainen viesti mikä tuohon puhelimeen tulee saa hymyilemään.... Kunhan nyt ei taas vain retkahtais mihinkään mahdottomaan ajatukseen. Täytyy vissiin vähän kuitenkin pitää muuria edessä vaikka näkymätön leka sitä vähän yrittää murjoo ;D. Ihan vain itsesuojelutarkoituksessa.