Palaan hetkeksi keskiviikkoiseen Emma-retkeen WeeGee museoon. Olihan siellä palikkataidettakin. Tiedättehän niitä erivärisiä neliöitä ja viivoja ja sen sellaisia. Olisin veikannut tyylilajiksi kubismin, mutta tutkaillessa tarkemmin, siihen taidelajiin kuuluu ihan oikeitakin kuvia. Palikkataidetta ihmisistä ja mistä vaan. Emmassa kuitenkin jostain syystä on aina sellaista palikkataidetta, joka ilmenee siis erivärisistä maalatuista alueista yhdessä taulussa ja niitä tauluja on noin miljoona erilaista. Yleensä ne ovat epämääräisiä neliöitä tai seinämaalauksena saattaa olla vähän isompi viivakoodi hieman väreillä sotkettuna. Mikä lie sitten taidelajin oikea nimike, mutta jotenkin tuntuu, että kun on nähnyt yhden, on nähnyt ne kaikki.

Ne eivät jää mieleen ja nähdessä tulee aina mieleen, että lapsikin saa tehtyä vastaavia. Mistä sitten johtuukaan, että joku museo käyttää suuren osan tilastaan tällaisen näyttämiseen, missä ei ole mitään sisältöä. Miksi kukaan maksaa edes vastaavista tauluista. Tai sitten ei kukaan, mutta koska tekijällä on nimeä niin ei voi poiskaan heittää. Mieleen tuli, että mitäköhän piireissä juttelevat tällaisen taulujen tekijälle. Pohtivatko viivojen syvintä olemusta kohtaamisessa universumin pienhiukasten rajattomuuden kosketuksessa harmonisen ekologian perspektiivisessä symbioosissa. Olen näissä pohdinnoissa täysin pihalla sillä en nyt muista ulkoa sivistyssanaläjää, jolla saisi kuulostamaan todella tietäväiseltä tietämättä todellisuudesta hajuakaan. Mutta tilannetta olisi jollain kekkereillä hauska seurata sivusta, että mistä ne puhuu vai puhuuko ollenkaan vai leijaileeko suuri taiteilija jollain eteerisellä pilvenreunalla suunnittelemassa lisää syvällisiä erivärisiä palikoita. Vähän niinkö siis 10cm eri tasolla kuin tavallinen tallaaja. Koomista on, että jos selitetään, että jokin taulu sai vaikutteita Rion matkalta ja joku toinen vaikkapa pohjoisen luonnosta ja jotain viivankohtaa lukuunottamatta muuten täysin sama tuotos.

Toinen on sotkutaide. Pläjäytetään tunteella jokin läjä ja saadaan vielä myytyä jollain käsittämättömällä hinnalla. Vielä käsittämättömämpää on, että joku näitä jopa ostaa. Yleensä julkisiin tiloihin ja sitten viattomat joutuvat niitä katsomaan. Ei ihme, että siviilisaatio on nykypäivänä uppoutunut puhelimiinsa.

Juuei.. Tiedän kuulostavani sivistymättömältä moukalta, mutta tässä kohtaa aivoissani on musta aukko jonne katoaa käsitys ja kaiken ymmärrys palikka- ja sotkutaiteen osalta. Ja ahdistusjuttujen. Jotkut tosin niistä sentään ymmärrän vaan en kaikkea.

On kuitenkin paljon sellaista, josta nautin. Vaikken kaikesta tykkääkkään niin monesta sellaisestakin saa sentään jotain irti. Paitsi siis noista aiemmin mainituista. 

Taiteiden yön aloitin lapsille suunnatulla ohjelmalla. Suuntasin Kaapelitehtaalle ja huraa se oli auki. Niinkin auki, että sai tutkia paikkoja ihan huolella ilman mitään maksuja. Pihalla oli lapsille sirkushupia. Oli ihana katsoa niitä mukeloitakin, kuinka innoissaan olivat. Hetkeksi siihen jumiuduin, koska paikalla oli pikkupoika joka oli niin tohkeissaan, että kävi vähän väliä tiedottamassa vanhemmilleen mitä taikuri oli juuri tehnyt. Pelkästään se eläytyminen oli sivustaseuraamisen arvoista ja hyvä tuuli tarttui. Olin lähtiessä melko väsähtänyt. Aamu meni jonkin asteisen vatsataudin tai ruokamyrkytyksen kourissa ja harkitsin kotiin jäämistä. En voinut antaa periksi kuitenkaan, koska olin päivää odottanut. 

Kolusin paikat ja muutama taulu suorastaan imuroi tuijottamaan pitemmäksi aikaa. Valokuvataiteen museossa oli jotain hyvää ja jotain sellaista, että zuppasin melko nopsaan tahtiin ohi.

Sitten hyppäsin ratikkaan ja fiilispohjalla päätin hypätä jossain summanmutikassa vain pois. Tiputtauduin kyydistä oopperatalon kohdalla ja kävelin rantaa pitkin keskustaan. Matkan varrella ihailin historiallisia pukuja, taj chitä, patsaita, ruokakojuja, sorsia... Sitten tuli vastaan juuri sitä mistä tulee hyvä olo. Puu soi. Teoksella oli nimikin, mutten ikinä muista yhtäkään nimeä. Joku heebo istui kuitenkin puussa ja soitti saksofonia. Juurikin näin. Yksinkertaisella tavalla sai monta ulottuvuutta ja tunnelmaa. Tilannetaikaa jne. Siinä olisi voinut ihailla hetkeä pitempäänkin, mutta matka jatkuu. Pari hippiä soitteli jotain ja pysähdyin hetkeksi. 

Hmm... Sitten tulikin katko. Sai tovin kävellä ennen kuin mitään muuta tapahtui kuin tahtojen taistelu hanhien kanssa. Ne juntturat kun vievät kaiken tilan ja kokeilin huvikseni, että väistääkö, no ei väistänyt. Ei elettäkään. Liian lähelle en viitsinyt mennä kokeilemaan.

Joskus muinoin Kiasman ympärillä oleva alue on ollut tupaten täynnä porukkaa. Nyt vain murto-osa siitä. Jäi jotenkin mielikuva, että olisi paljon vähemmän porukkaa ja näkemistäkin liikkeellä kuin aiemmin. Sanomatalon läpi ja kohti Aleksia. Suuntana Senaatintori. Aleksilla soi tuttuun tapaan katusoittajia joka lähtöön. Jotenkin klassinen musiikki on oikeastaan parasta kuultavaa. Pysähtyä hetkeksi ja nautin. Sitä meinaan kuulee niin harvoin ja soittajat ovat tosiaan ammattilasia. Vähän niinkö sävelet olisivat helmiä sioille, mutta saadaan niitä silloin tällöin silti.

Pääsin torille katsomaan Salaista puutarhaa. Hmmm.. Ihan kivasti järkätty ja patsastelin kilpaa ihmispatsaiden kanssa. Porukkaa oli aivan älyttömästi ja aina kun asettui ottamaan kuvaa niin joku kipitti tyynesti eteen. Koska siinä oli kuitenkin tekemällä tehdyn makua niin päätin kierroksen jälkeen jatkaa matkaa. Kaupungin museossa olisi ollut Drag queen-show. Paikka oli kuitenkin niiin turvoksissa, että ajattelin odotella myöhempää näytöstä. En sinne sitten enää jaksanut kuitenkaan takaisin vaeltaa. Siinä touhussa on jotain särmää. Laitetaan itsensä likoon ja yleensä he ovat vieläpä hyviä. En ole ennen siinä museossa käynyt, joten täytyy joskus mennä uudelleen tutustumaan. Miljöönä paikka oli sellainen, mikä huokui hyvää henkeä ja fiilistä. 

Dallailin Espan puistossa ja pysähdyin katsomaan aivan ihanaa taikuria. Hän oli jopa taitavakin käänteissään ja aivan hurmaava persoona. Nuorehko kaveri takkuisella tukallaan karjui ääni käheänä ohjelmaansa. Oli hauskakin. Juuri sellainen epeli, jolle varmaan kaikki tarjoo baarissa juoman, koska se on niin hyvä tyyppi.

Seuraavaksi viulistin antia. Videoinkin. Ja hyvä niin. Tämä on lähempänä sitä, mitä tulin katsomaan. Sekalaista huttua. musiikkia, taidetta, taikureita ja keijukaisia. Tosin pakolla joutui katsomaan myös muutaman teinin örkkeilyä. 

Koska vatsani oli kipeä, aloin väsähtämään jo neljän tunnin reippailun jälkeen. Illan pimetessä olisi ollut varmasti vielä vaikka mitä katsottavaa. Ei vain yksinkertaisesti virta enää riittänyt. Painelin kotiin ja nukahdin. Aamulla katselin kuvasaalista. Täytyy sanoa, että ne pari hassua kuvaa Kallion Blockista olivat niin hyviä, että en löytänyt näistä oikeastaan tunnelmaltaan vertaista. Ehkä se puussa istuva saksofonisti, muttei vielä lähelläkään.

Eilen olin aivan tööt. Vatsa oli vieläkin kipeä ja on tänäänkin. Harkitsin ankarasti siivoamista huonolla menestyksellä. Bongasin Espoopäivien ilmoituksen. Että tapahtumaa riittää vaikka mitä. Kuitenkin Espoo on vähän hankala tapaus. Haluaisin nähdä tulitanssia vaan matka edestakaisin sisäisillä kestäisi kolmatta tuntia. En taida viitsiä puolen tunnin takia mennä vaikka kuvallisesti se olisi takuuvarmaa. Silmiini osui Teleksin ilmaiskonsertti Leppävaaran kirkossa. Jospa sinne kampeisisin. 

Menin, enkä kadu. Jotenkin radiosta kuullut kappaleet pääsivät oikeuksiinsa ja monta muutakin vähemmän tutunpaa herätti mielenkiintoa. Sanoitukset osuvat niiin hyvin. Pitihän se kyynelkin tirauttaa. Olen kuullut usein radiosta kappaleen "Kotimatkalla" rekisteröimättä koskaan, että kenen se on. Aina korvien väliin kuitenkin on jäänyt soimaan pitemmäksikin aikaa se ajatus.Niin... Missä se päätetään, kuka saa sen pienen palan onnea? Sinne jonnekkin päättävälle elimelle pieni huokaus, että onnelle olisi sopiva kolo täälläkin. Jotain olen saanutkin, mutta sitä jotain vielä etsin. Finding... Kaikkihan me etsimme jotain. Kun hyppäisimme hektisyyden pyörästä vain ulos, avaisimme silmät niin ehkä sen löytäisimme. Se voi olla liki. Siinä aivan edessämme. Kunhan vain ulkouttaa itsensä, avaa silmät, katsoo ja antaa aikaa ymmärrykselle, mitä näkee. Siinä edessä saattaa olla kaikki. Ehkei vielä juuri sitä, mitä etsimme, mutta aina kannattaa tilaa antaa sille kaikelle muullekkin. Sitä se kai on. Finding. Etsiminen. Tai varmaan oikeammin löytämistä. Riippuu kuka kysyy ja kelle vastataan.

 

Tänään joko rokkeilemaan tai tulitaiteiluun. Molemmat ääripäissä kartalla. En vielä osaa päättää. Jospa imuroisi kodin ennen loman loppua ja saisi vatsan rauhoittumaan. Siitä voisi aloittaa. Pieni kissani kuorsaa vieressä. Sillä oli rankka aamu herätellä kaksi tuntia kuudesta lähtien. Onhan se pienelle eläimelle iso homma saada itseään paljon suurempi ruho liikkeelle tönimällä, puskemalla, huutamalla ja tassulla läimimällä. Kohta se pääsee viikon lomalle, kun työt alkaa. On se vaan niin kuitenkin ihana. Se on siinä, se on rakkaus.