Niinpä se sitten koitti. Toinen tyttökissani lähti kirmailemaan paremmille metsästysmaille ja kakkimaan kisujen taivaan eteisen lattialle. Hyvä elämä sillä oli ja teki kissan hommansa paremmin kuin hyvin. Nyt se ei enää vanhene, eikä kipuilekkaan.

Olihan se odotettavissa. Jotenkin tällä kertaa se päätös oli helpompi tehdä. Toinen kun kuivui nopeasti heiveröiseksi ja ruoka ei maistunut enää. Kuitenkin verrattuna edelliseen menetykseen... Tämä suru tuntuu vuorelta. Ehkä siksi, että viimeinenkin ripe sisaruksista on poissa. Kuudentoista vuoden läsnäolo on päättynyt. Läsnä, olla olemassa, seurata perässä vähintäänkiin katseella. Painaa pehmoinen turkki kylkeeni. Olla painona sylissäni. Ja enää niitä on kolmesta vain yksi jäljellä muistuttamassa, ettei niitä kohta ole yhtäkään ja tämä aikakausi päättyy.

Tuo pieni silkinpehmeä muruni. Meillä oli näistä kolmesta erityinen yhteys. Se oli se, joka hoiti ja valvoi kun olin kipeä. Jos olin surullinen niin tämä oli se, joka ryntäsi pitämään polvesta kynsillä kiinni. "Minä pidän sinut kasassa, mamma". Se piti minusta huolta. Niin viisas. Jotenkin tuntui, että se aina tiesi missä mennään. Ja huumorintajuinenkin. Se teki poikakissalleni useinkin jäynää. Yleensä niin, että yritti lavastaa pojun syylliseksi pahantekoon. ja kun jäi siitä kiinni niin totaalisen hölmistynyt ilme päälle, ettei varmasti ole syyllinen vaikka tassu on juuri tipauttamassa hyllyn päältä tavaraa pojun niskaan.

Tulin tiistai-iltana kotiin ja huomasin, että se liikkuu vaappuen. Se ei ollut syönyt mitään ja edellisenä päivänäkin oli oksentanut sen vähäisen. Se kömpi sohvalle viereeni, mihin on viimeaikoina oikeastaan juurtunut. Välillä kiiveten syliiini. Se yritti pestä itseään, muttei sitten jatkanutkaan. Otin lämpöisen kostean rätin ja silittelin sillä. Se nautti silmin nähden hemmottelusta. Totesin sille, että olisitkohan jo valmis menemään siskosi luo. Yhtäkkiä se nosti päänsä ja katsoi läpimärillä silmillä. Taitaa olla aika.

Aamulla se vaappui herättämään tuttuun tapaansa ja asettui sitten sohvalle. Soitin eläinlääkäriin. Pakkasin muruni ja kävelin koppaa kantaen lääkäriin. Hetkeksi pysähdyimme joen rantaan ihailemaan maisemia ja kuuntelemaan linnun laulua. Vaikka olisi kuinka väsähtänyt niin se taisi nauttia pienestä seikkailusta.

Siihen asti olikin kaunista. Mutta kohdalle osui ikävä lääkäri. Aiemmalla kerralla lääkäri oli todella empaattinen ja käsitteli toista kissaani lempeästi sen viimeisellä matkalla. Tämä oli todella töksähtävä ja käytti aivan tarpeetonta voimaa. Miksi se rauhoituspiikki piti lyödä?????? Se oli niin heiveröinen. On ne ennenkin saaneet piikin annettua vähemmällä voimalla, ihan nätisti. Tuo mies on puoskari ja harkitsen valitusta. Tuli olo, että kaappaan kattini ja vien sen jonnekkin muualle. Tuo mies ei enempää tähän koske. Sisuskaluni huusi, mutta olin kuitenkin hiljaa. Lääkäri ajoi minut pois huoneesta vaikka sain edellisen kerran olla paikalla. Sitten tuli sanomaan, no nyt se on kuollut. Voit mennä hyvästelemään. Tämä tuntuu pahalta. Lemmikki, perheenjäsen. Olisin suonut sille sen viimeisenä hetkenä seurani, ettei sen olisi tarvinnut vieraan. ja tuollaisen vieläpä seurassa yksin olla. Pyysin pieneltä kisultani anteeksi. Kyllä se kuitenkin tiesi kuinka tärkeä se on ollut. 

Kävelin kotiin, rauhoituin ja lähdin töihin. Tällä kertaa se ei onnistunutkaan. Vaikka olin saanut itseni kasattua niin itku vain tuli, eikä sitä pystynyt lopettamaan. Menin pomon kanssa juttelemaan, ettei tästä tule tänään mitään. Pomoni on hyvä tyyppi. Ymmärsi täysin ja oli vieläpä huolissaan viimeisestä kissastani, joka jäi yksin.

Itkusta ei meinaa tulla loppua. Suru on niin järjettömän suuri, että se on jopa yllättävää. Yllättävää siinä mielessä, että olen asiaan varautunut ja käsitellytkin etukäteen. Mutta jotenkin on vain niin tyhjää. Ja vimmattu halu työntää kasvot sen turkkiin. Katse sohvan päätyyn käy koko ajan ja kun tuohon olen kellahtanut niin odotan vain, että se kohta kyljen päälle kapuaa. 

Pieni urhea poikakisuni on lohdutellut niin hyvin kuin on pystynyt. Se tuli halaamaan pitkin pituuttaan kaulalleni. Itkin sen märäksi. Se kävi välillä saunassa kuivumassa jatkaakseen taas halailuaan. Näin meillä meni eilinen ilta. 

Nukkumaan oli vaikeaa mennä, koska aamu tuntui aika ankealta ottaa vastaan. Kuka minut nyt herättää? Poju koisailee pitkään. Herättäminen ei ole koskaan ollut sen homma. Enemmän tuo nukuttamispuoli.

Aamulla herätessä tosiaan jotain puuttui. Jotenkin hurja tunne on kuitenkin se, että ihan kuin rakas pieni enkelikisuni olisi vielä täällä. Ei enää nyt tänään niin voimakkaasti, mutta hetken kai vielä.

Mene vain muruni, kyllä me pärjätään....