Lääh puuh... helteet. Lämpöä on totta vieköön piisannut liiaksi asti. Toinen lomaviikko menikin enimmäkseen tuulettimen vieressä. Iltaisin ulkoillessa, eikä aina sitäkään. Sitten viikko sitten lauantaina sain jonkin kummallisen päähänpiston. Pistin itseni nettideittailun maailmaan. Oikeastaan en etsi mitään. Vanhoilla kokemuksilla ajatus uuden tuttavuuden löytämisestä on enemmän ahdistusta kasvattavaa.Opettelin kuitenkin sellaisen ajatusmallin, että kunhan saisi ihan vain höpinäseuraa. Pitkästä aikaa. Yhdessä tosin olen roikkunut jonkin aikaa vain ruksatakseni tykkääjät pois. Poistin turhuuden ja kaksi päivää tämäkin toinenkin kokeilu kesti.

No tietenkin hommasin samalla junalipun ja pari hotellia. Päätin tehdä reissun Turun kautta Tampereelle. Tottakai. Jos sitä treffailusivuille asettuu olemaan niin pitää lähteä pois, ettei tarttis niin hirmuisesti ihmetellä kotona, että vastaako kukaan ja moniko peruuttelee yms. 

Lätkäsin siis profiilin saatesanoilla, etten ole jakamassa seksiä ilmaiseksi kaikille, jotka sitä älyävät pyytää. Ei, haen ensisijaisesti juttuseuraa ja sitten jos luoja suo, pikselit paukkuvat ja taivas repeää ja mennikäiset taputtavat metsässä keijujen kanssa kilpaa niin ehkä sitten.

Kun pistin tiedotteen menemään niin kappas vaan. Tuli fillarointihimo. Lähdin sitten fillaroimaan. 3-neljän tunnin lenkin jälkeen painelin kotiin. Kävin suihkussa ja aloin tappamaan aikaa plaraillen viestejä. Yllätyin. Ei yhtään seksin vonkausta niin kuin aiemmin. Yksi kiukkuinen viesti, että miksi olen ilmaisesta seksistä tuollaisen lauseen laittanut. Ota se pois, koska voisi luulla, että olen maksullinen. Vastasin, että lause on ja pysyy. Se on karkoittanut turhajampat täysin ja kun lukee tarkemmin niin haenhan siis ihan normaalia ystävystymistä enkä liukuhihna-alentamista.

Sitten oli pari ihan mukavan tuntuista tyyppiä, mutta ensiviestiin vastaamisen jälkeen ei kuulunutkaan kuin vasta seuraavana päivänä. Noh silloin olinkin saanut shokki-iskun, että mitä hittoa. Sunnuntai aamuna kurkkasin viestejä ja pari kertaa haritti silmäni, että mitä. Siellä oli tuttu jannu, joka moikkasi ystävälliseen sävyyn, että miten on kesä mennyt....?... Mitä ihmettä sinä täällä teet?- Ajattelin ja taisin kysyäkkin. Luulin hänen olevan parisuhteessa, en tosin ollut yllättynyt. Oli kuitenkin eronnut. Vaihdoimme kuulumisia ja päätettiin lähteä kahville.

Kukapa muukaan vastaan tuli kuin Pelle Hermanni! Vuodelta 2016. Tunnustan, että minulla läikähti lämmin tunne, kun löysin viestin. Vaikkakin silloin joskus kävin läpi sellaisen ruljanssin, että oksat pois.Kaiken sen jälkeen tuo ihminen seisoi edessäni ja olin enemmän kuin tyytyväinen. Monestakin asiasta. Mun ei tarvinnut mennä tuntemattomalle avaamaan maailmaani vain saadakseni sen taas sekaisin. Kaiken sen hulinan jälkeen oli myös mukavaa huomata, että kelpasin kaffeille sellaisena kuin olin. Jotenkin hyvällä mielellä. 

Kävi sitten ilmi, että olisimme Tampereella samoihin aikoihin. No sinne sitten uudet treffit. Käväsin ensin Turussa itsekseni. Käppäilin ympäri ämpäri sateesta nauttien ja käväisin museossakin. Täytyy tunnustaa, että jo toisen huonohkosti nukutun yön jälkeen ja superaikaisen aamuherätyksen aiheuttama väsymys nostatti illalla hotellihuoneessa tunteita pintaan. Käväisin jossain siellä ajassa, milloin tämä ihminen aiheutti pahaa mieltä paljonkin. Olinhan ollut umpirakastunut. Kurkkasin silloista suruani, kesti meinaan pitkään, kun pääsin tästä yli. Kurkkasin nyt myös silloista itseäni. Halu tulla halutuksi oli kova. Se elämäntyyli ja kaikki iski silloin pyörteenä päälle. Ehkä me oltiin molemmat aika sekaisin. Toinen etsi vimmalla ja voimalla kumppania roikottaen minua siinä. Olin mut en ollutkaan sitä mitä haettiin. Kas siinäpä pulma. 

Hetken siinä heittelehdin ajatusten syövereissä, että ei kai taas. Nukahdin ja taas liian aikaisin heräsin uuteen päivään. 

Palloilin hetken Turussa ja hyppäsin Tampereen junaan. Jännä, ettei enää jännittänyt nähdä. Oli suorastaan mukavaa. Jotenkin se tuttuus on kuitenkin niin lämmittävää. Ja kun kuulin hänen suunnitelmista ja toteutuksista niin tuli sellainen fiilis, ettävitsit toi on saavuttanut unelmiaan. tai ainakin lähempänä. Etsittiin yöpymistä hänelle ja niinhän siinä sitten kävi, että salakuljetin huoneeseeni. Minulla oli yhden hengen huone kapealla sängyllä. Pari yötä siinä tuskailtiin erilaisia kolotuksia. Ilmastointi liian kylmää ja liian kuumaa. Hirveetä valitusta, mutta saipas olla kuitenkin hetken jonkun vieressä. Tuntui niin pirun mukavalta. Kaikesta niistä ruumiin tuskista huolimatta, mitä rikki menneet polvi ja olkapää voi nukkuessa nyrjähtäneenä tuottaa. Naurattaa vieläkin se länsimaisen ihmisen ahdinko, mitä näillä tyypeillä oli.

Olen kiljunut itselleni, että älä nyt uppoo taas.

Kyllä mä tavallaan upposinkin ja tapani mukaan en malttanut olla höyryämättä. Meinaan siis saada hankittua uniikkeja kierrätyshuonekaluja. Neljän heikosti nukutun yön jälkeen liian aikaisin nousseena kotiin päästyäni höyrysin mittanauhan kanssa. Haaveilin maalatusta seinästä ja aaah... kauan kaivatuista  poratuista taulukoukuista. Menin niin sekaisin, että tein tarvelistan.Lähetin ja toivon mukaan toteutuu. Nykyään kun tuntuu kotiympäristö enemmän kuin tärkeältä ja saisi tämän sellaiseksi, missä olisi kivoja ja mielenkiintoisia juttuja, mihin vain katsoo.

Itse ihmisestä... Ainakin itse viihdyin ja olin iloinen, että vihdoin yhdessä oltiin jossain. Silloin joskus se meneminen liittyi aina hänen työjuttuihin. Juteltiin paljon. Ihan sellaisia normaalejakin juttuja. Sellaista rauhallista meininkiä. Jotain, mitä ehkä olisi silloin joskusskin kaivannut. Mitä nyt aikaiset herätykset yhdistettynä parin tunnin yöuniin ei välttämättä ollut paras yhdistelmä terassilla istumiseen. Jotenkin kuitenkin hirmuisen paljon rauhoittuneempaa menoa. Nyt puuttui se pelkokin, että miten ilta voisi nyrjähtää pieleen.

Jotenkin korona aika, aika yleensä ja oma kasvaminen on kuolettanut kuitenkin sitä kiukkua mitä joskus oli. On hyvä huomata, ettei ovia kannata koskaan täysin sulkea, kun voi joskus olla niin mukavaakin. Tajusin itsessäni, että olin ilmeisesti jollain tapaa luovuttanutkin kaiken suhteen. Kropallisesti olen meinaan levinnyt ja romuuntunut. Hyvä muistutus, että ikinä ei tiedä mitä tapahtuu, niin laitappa itsesi kuntoon. Jos ei muuten niin itsesi takia.

Kyllä me varmastikkin vielä nähdään. Sitä en tiedä missä mielessä. Jäänee nähtäväksi. Ellei tämä ollut jokin universumin kepponen taas siinä suhteessa, että vältyin joltain mitä kohti olin menossa. Ei olisi ensimmäinen kerta.

Juuri nyt tässä hetkessä rakastan omaa tilaa. Sain puhua ja kuunnella niin paljon pari päivää, että yksinäisyys on taas hetken tervetullutta. Se nauru on kyllä jotain ihan omaa luokkaansa. Erikoinen juttu oli kuitenkin se, että nukuin tänään päikkärit. Näin unta, että olin kahvilassa jossain kotini lähellä. Pelle Hermanni jossain kaukana työjutuissaan missä oikeastikkin oli. Joku nainen alkoi minulle huutamaan ihan täysillä, että tuossa se nyt taas tulee!!! Et jumalauta usko tuohon mitenkään!!!!! Ihmettelin, että mitä se nainen keuhkoo minulle ja samalla joku Hermannia muistuttava mies käveli ohitseni ja meni tapaamaan jotain toista naista ja suuteli tätä poskelle. Yritin sanoa että tuo ei ole sama Hermanni. Se oikea Hermanni on on töissä. Sitten se nainen hermostui enemmän ja huusi minulle kuin hinaaja. Heräsin siihen huutoon ja olin hölmistynyt, että tämä oli onneksi unta. Hetken aikaa ihmettelin unta ja puhelimeni kilahti. Reaalimaailman Hermanni lähetti kuvan itsestään keikaltaan. Olin hetken niin pihalla kuin voi olla ja heitin ajatuksen uneni huutajanaiselle, että mitäs minä sanoin.

Hyvä fiilis, hölmö mieli. Tässäpä tärkeämmät!