Olisinkohan koskaan ollut valmis? Jotenkin alkoi tuntua ikuisuudelta. Päättymättömältä, mikä olisi ok, koska oli niin mukavaa. Edes kesään asti...

Pieni viimeinen kisuni nukkui pois viime yönä. Se oireili jokusen päivän ja eilen lähdimme eläinlääkärin päivystykseen illalla töiden jälkeen. 

Stressiä sille tuli liikaa, mikä lienee vauhdittanut muutenkin iäkkään kisun poismenoa. Muutto, kylmyysjakso sisällä, pesukoneiden asennus oli todella pelottavaa ja viimeisimpänä pakkasen luomat säkärit laminaattilattialla.

Vaikka olen tiedostanut, että tämä päivä tulee niin jotenkin en oikein meinaa uskoa, että miksi nyt piti tulla. Minun piti tehdä sille parvekkeelle paratiisi. Sen piti nauttia uusista ikkunoistaan vielä pidempään.

Teppo... Tepsukka ..mamman poika istui pesueeseen ihan pikkuisena. Luovutusajan rajamailla. Mahtui kämmenelle ja niinkin pienenä aiheutti toiselle kissalle suuriakin draamakohtauksia tietämättään. Se oli kaikin puolin erilainen. Jos muut rohmusivat ruokansa niin tämä nautiskeli palan kerrallaan. Pohdiskeli ja seurusteli itsensä kanssa. hengaili siellä täällä ja palasi maiskuttelemaan toisenkin palan. No jos on syntynyt frakki päälle niin täytyyhän sitä elonsa viettää kuin kunnon kokkareilla. Mihinkään kun ei ollut kiire.

Kun tutuille syntyi pari pesuetta kissanpentuja niin tarkoitus oli mennä vain valitsemaan tädilleni kissa ja rapsuttelemaan muita. Talon lapset kertoivat pentujen ominaisuuksa. Tuo on fiksu, tuo on utelias, tuo on leikkisä, tuo on.... kaikkea positiivista. Ja  tuo on tyhmä! Tyhmä pentu istuskeli pohdiskelemassa ja tuntui hippasen hitaammalta. nappasin sen syliin ja totesin, ettei minun pojasta puhuta noin. Siitä tuli mamman poika.

Mökillä kissat pelmusivat vapaina. Teppo kulki öisin silloin kun muut nukkuivat. jokusen kerran tosin ryntäsi sisään syömään pari nappulaa. Koska oli nälkä, muttei suinkaan takaa ajavan harakan takia. Mökillä oli muutenkin mukavaa pyydystellä ötököitä loikkien korkealle, istuskella joenrannassa pitkään pohdiskellen ... jaa a.. kun tietäisi mitä se pohti. Kotona se pohdiskeli vessassa. Istuen pitkiäkin aikoja keskellä lattiaa tuijottaen omaan kaukaisuuteensa. 

Vaikka möikillä vapaus maistuikin niin se oli kuitenkin aika arka. Välillä tuntui, ettei se juuri heränneenä tunnistanut minuakaan. Vähän säikky siinä missä muut olivat rohkeita. Tämän kanssa kotona ei ollut koskaan harmeja karkailun suhteen. Muutenkin tuntuu, että se käytti ihan tosissaan päätänsä. Välillä yllätti fiksuudellaan. Ei se matemaatikko ollut kuitenkaan, koska välillä tuli mittavirheitä hypätessä vaikkapa lipaston päälle vain törmätäkseen keskimmäiseen laatikkoon. Filosofi enemmänkin.

Jonon viimeinen. Tyttökissat pitivät huolen omista paikoistaan ja nukkumaan mennessä paikka naamani vieressä vapautui vasta edellisen kisun poistuessa. Naamalle onkin ollut ihanaa rojahtaa. Mitä lähempänä, sen parempi Ja se on pitänyt tassullaan kädestäni kiinni. Siinä me lusikassa ollaan pötkötelty. Tarinoita tuosta mussukasta olisi paljon, mutta olen jotenkin väsynyt.

Kun Teppo jäi yksin niin minulla on ollut huono omatunto, koska se on joutunut olemaan työajat ypöyksin. Korona-aika on kuitenkin tasottanut tilannetta, että muut menot kutistuivat minimiin. Jäi hyvä fiilis, että se sai haalittua haliaikaa mahdottoman paljon.

Nyt se on poissa. Eläinlääkärillä ei kuitenkaan ollut kamalaa. Surullista, mutta kaikki meni rauhallisesti. Pieni väsynyt nukahti silittäessäni sitä. Lääkäri oli kunnioittava ja rauhallinen. Vaikka hänellä oli kiire niin se ei tuntunut.

 

Koti on tyhjä. Suru on tullut taloon Sydän rikki ja siellä on hirmuinen kolo. Silmäni eivät lakkaa valumasta. Ehkä vähän myöhemmin.

Vein surutyönä hiekat pois ja siivosin vessan. keräsin kupit ja pikkupedit pois. Rakensin pienen muistotilaisuude kynttilällä, kukkakimpulla ja purkilla, minne laitoin karvoja, pallon ja hiiren talteen. Katselin videoita ja kuvia. Onneksi otin muistoksi.

Pohdin, että miten ilman huonoa omaatuntoa voi elää? Ilman syyllistävää tuijotusta, tietämättä mitä on tehnyt taas väärin? Miten sitä tottuu hiljaisuuteen, kun ei tassut rapise, tuhinaa kuulu tai kukaan ei rojahda päälle?

Sitten ajattelin, että mä olen mun perheeni viimeinen.Seuraava. Se on kummallinen ajatus. Sen verran pelottava, että työnsin sen sivuun..

Sitten kävi mielessä sekin, että Nuo kissat ovat hallinneet elämääni melkein kaksikymmentä vuotta. Ne ovat olleet elämäni tärkein asia. Pysyvimpiäkin asioita kotien ja kumppaneiden vaihtuessa. Olisiko nyt tilaa jollekkin muulle keskittyen paremmin, ilman, että vastuuntunto ja huolehtiminen pienistä eläimistä menee etusijalle.

Saa nähdä. Nyt täytyy totuttautua olemaan yksin.

Hyvää matkaa muruseni! Olit ihana lämmin aarre kaulallani, pehmeät tassusi poskellani.. Tulethan uniini moikkaamaan..