Voihan läähpuuh. Tein retken eilen kauppakeskukseen. Ajattelin säästää taksimaksuissa ja kävelin molempiin suuntiin. Perillä edestakaisin ja sitten vielä shoppailin itseni tärviölle. Normaali kymmenen minuutin yhdensuuntainen kesti nyt noin 45 min. Kyllä se muuten meni aika mutkattomasti, mutta käsiin tuo keppikäppäily käy jo kohtuuttomasti. Paluumatka puoleen väliin meni ihan ok, mutta ylämäen puolessa välissä alkoi jalassakin tuntumaan. Kädet olivat tulessa jo ennen lähtöä. Huilia välillä ja sitkeydellä perille. 

Tänään fyssarilla käyntiä lukuunottamatta, en taida mennä yhtikäs minnekkään. Virkkaan kaulahuivini loppuun. Siitä tuli hieman suurempi kuin luulin ja lanka loppui kesken. Aikas magee vaikka itse sanonkin.Lankaa eilen lähdin hakemaan ja mukaan tarttui muutakin. Joulukuusen koristeita. Pari torkkupeittoa. Kynttilöitä yms yms. Langan suhteen kävi tuuri, että oli enää kaksi kerää jäljellä. Oikeaan aikaan oikeassa paikassa siis.

Fyssarille mennessä meinasi ihan pikkuisen kiehahtaa. Kävin siis Jorvissa. Ilmoittauduin siinä pääovien lähellä. Luukun takana istui rönöttäen melko nuori tyttö. Etsin Kela-korttiani jo melko pitkään ja aloin olla varma, ettei se olekkaan mukana. Jäänyt varmaan toisen takin taskuun. Olin kuitenkin ojentanut heti passini tälle tyttelille. Tämä kuitenkin halusi nimenomaan Kela-kortin ja jäi odottamaan. Eipä auttanut kuin vain jatkaa penkomista. Ihmettelin, että eikö se passi käy henkkarina, kun se viimeksikin kävi. Käy se, mutta Kelakortti on kivempi ja nopeampi, koska siinä on viivakoodi. Muuten joutuu näppäilemään. Siis mitäihmettä??? Onko meillä todellakin sairaaloissa ilmoittautumisessa töissä lukihäiriöinen ja kirjoitustaidoton henkilö. Eli, jos seuraavalla kerralla menen vaikka luomen poistoon. Unohdan viivakoodillisen kelakortin niin tässä on suuri vaara, että kun tämä tyttö joutuu kirjoittamaan tiedot käsin. Vaelluttamaan sormiaan näppäimistön erimuotoisten kirjaimien päällä. Rasittamaan ranteitaan sillä voihan eri kirjaimilla olla pitkäkin väli... Jopa kaksikymmentäviisikin senttiä yksisormijärjestelmällä mitattuna. Niin siis vaara siinä, että kun hän on raahauttanut rannettaan viimeisillä voimillaan kymmenennen kirjaimen kohdalle ja mahdollisen numeron osuessa kohdille... (numerot ovat pahimpia. Ainakin omalla läppärilläni toiseksi ylimmällä rivillä. Siis kauempana itsestäni kuin pelkkä välilyönti.) ...niin voimat loppuvat kesken ja käsi romahtaa näppäimistölle jolloin hän vahingossa painaakin jotain näppäintä väärin ja ohjaudun suorinta tietä lobotomiaan. Luojan kiitos viivakoodista. Aamen.

Niin, joo onneksi löytyi se kelakortti viiden minuutin etsinnän jälkeen niin sai nopsaan hoidettua tuon ilmoittautumisen viivakoodilla.

Telkkarianti on ihan yhtä tylsää kuin ennenkin. Sitä olen vain ihmetellyt usein, että miksi meille esitetään tanskalaisia ohjelmia niin paljon. Aika usein vieläpä sellaisia jonninjoutavia. Dokumenttejä ihmisistä, jotka ovat ehkä Tanskassa tunnettuja, muttei kerro meille mitään. 

Aika vähän tulee telkkua varsinaisesti katsottua, mutta kuuntelen, koska se on seurana päällä koko ajan. Tanskan kieli kuulostaa kuitenkin niin pirun pahalta puhevialta, että joudun liikuttamaan kättäni ainakin puolimetriä pöydän päälle. Kohdistamaan kämmeneni kaukosäätimen kohdalle ja rasittamaan tällöin myös näköaistiani paikantamaan kapulan. Eikä siinä vielä kaikki... Joudun kohdistamaan käteeni aivan kohtuuttomia voimavaroja painaakseni nappulaa, joka vaihtaa kanavaa. Samalla tajuan, etten liikauttanut takalistoani ollenkaan ja saan ahdistusta läskistymisestä ja joudun väistelemään henkistä romahtamista. Ja koska henkinen romahdus aiheuttaa mässäilyä niin joudun raahautumaan viimeisillä voimilla jääkaapille hakemaan jotain puputettavaa... ja oravanpyörä on valmis. Eli eikö niitä Tanskalaisia ohjelmia voisi vaihtaa vaikka saksalaisiin välillä. Ja jumalanpalvelustyypit voisivat keksiä lauluihinsa enemmän sanoja. Noista rallatuksistakin menee hermo. Tosin selitys lienee yhdenlauseen hokemakappaleisiin on ollut, ettei sanoittajan viivakoodiin ole enempää sanoja mahtunut.

Tietenkin tämän burnouttiherkän nykyihmisen avuksi voisi teknologia kehittyä vielä pikkasen. Ainakin sen verran, että koton meillä roikkuisi sellainen viivakoodivimpain. Sitten vain veivaisi haluamansa viivakoodin vaikka telkkukanavanvaihtoon ja maailma toimis vähän helpommin ja nopeammin.

Sitten minä pohdin sitäkin, että onko aamuihminen sellainen, joka herää kyllä vaivatta aamuisin, mutta vihaa nopeita lähtöjä ja hektistä menoa aamuisin. Vaiko sellainen, joka herää vaikka aamu kuudelta juomaan kaffetta ja tämä rituaali kestää ainakin kolmisen tuntia..

Samma på iltaihmisellä. Onko iltaihminen sellainen, joka vain valvoo tekemättä mitään vaiko sellainen, joka on tehokas siihen asti, kunnes pää kopsahtaa tyynyyn.

Entäs ne jotka heräävät aikaisin ja menevät myöhään nukkumaan..

Tämä on askarruttanut jo muutaman päivän.