Ikuinen joululahjatoiveeni on ollut aikakone. Mutta kukaan ei sitä viitsi kehittää. Kummia nuo insinöörit. Opiskelevat ja sotkevat paikat vappuisin vaan yhtä aikakonetta viitsi kukaan räpeltää. 

Nyt tarvitsisin ihan pikaisesti käydä kurkkaamassa parin viikon päähän, että kuinka kävi. Olen maailman huonoin odottelija. 

Jokin aika sitten serkkupoikani kävi piipahtamassa. Hän ei juuri paljon puhele, mutta heitti ilmoille ajatuksen, mitä minun kannattaisi kokeilla. Kesti viikkoja ja nyt otti yhteyttä ja uteli asiaa uudelleen. En vieläkään halua tässä kuitenkaan liikaa paljastella, ennen kuin asia on ajankohtainen. Sain siis kimmokkeen ja jokunen kivi täytyy kääntää ennen kuin haaveista totta tulisi. Yhden esteen ylitinkin jo. Vielä pari jäljellä. Hassua on se, että fiilis on vähän sama kuin tämän asuntoni kanssa. Kuulostaa mahdottomalta, mutta jokin kummallinen kipinä, että voisi jopa onnistuakkin.

No odotuksen kärventelyyn löytyy helpotusta kun vietän syntymäpäiviä tähän väliin. En vain tiedä, miten niitä viettäisin. No ehkäpä menemme P:n kanssa pitkästä pitkästä aikaa yhdessä jonnekkin. Vaikka joulujuttuja tutkimaan Helsinkiin, jos ei muuta keksi. Stockan edessä oleva koju, missä paahdetaan kastanjoita on ollut ihan mukava paikka nauttia mukillinen hehkuviiniä. Olisipa luntakin niin valot näyttäisivät joltain. 

Treffit menivät ihan mukavasti... mutta, mutta. Se on hieman harmillista, että fiksuus ja kiltteys ei mahdu kiinnostavuuden kanssa samaan läjään. Ehkä se ilojuoma tosiaan saa asiat näyttämään kiinnostavammilta kuin onkaan. Keilaussuunnitelma kutistui syömiseen ja oli ihan mukavaa jutella. Mutta kun kävelin kotiin niin olin jo unohtanut koko tapaamisen. Ihmettelin illemmalla asiaa itsekkin kun tämä tajusin. Vaikkakin heppu oli asiallinen ja ihan mukava joo niin ehkä liian suuri ikäero on kuitenkin minulle liian suuri ja kaipaisin jotain pientä särmää. Jotain mihin kiinnostuksensa tartuttaa.

Pientä kiehumista tasaisuuteen aiheutti jossain aiemmin mainitsemani heppu, joka pyysi viimeisimpiä kuviani. Tämä minulle tuntematon nobody pyysi aiemmin koko materiaalin käyttöönsä. Laitoin antamaansa sähköpostiin viestiä, etten aio koko matskua lähettää, mutta koska mainitsi jonkin lakanan, minkä aikoi teettää niin ehdotin tapaamista ja poimisimme siihen sopivat kuvat, jos löytyy. Jos ei niin kokeilisin ihan tätä ajatusta varten uudelleen. Ei vastausta. Laitoin yhden kuvan menemään driven kautta... Ei vastausta. Aloin epäilemään osoitteen oikeellisuutta. Olihan se niin mahdottoman epäselvällä käsialalla kirjoitettu. Poistin kuvan ja pyysin hänen työnantajaa välittämään yhteydenottopyynnön. Kummaltakaan ei vastausta. Kunnes nyt lauantaiaamuna sain kaveripyynnön ja viestin, jossa luki vain, ettei kuvat näy. Vastasin, että poistin käyttöoikeuden, koska ei mitään vastannut. Siitä tulikin sellainen kumma vuoropuhelu, kun toinen inttää vain kuvien perään ja minä kerron, etten niitä hänelle anna vaan kävisikö ehdottamani järjestely. Koska en sitten millään muuta vastausta saanut niin meni vähän hermo ja kerroin niin selkokielellä kuin mahdollista, ettei tule saamaan kuviani, sillä vähintäänkin kohteliasta olisi edes jonkinlainen reagointi tähän ehdotukseeni. enkä aio tekemääni työtä jollekkin itsensä narikassa työskentelevänä koko kulmakunnan julkkikseksi nostamalle henkilölle, jonka sieluun sattui jo se, etten häntä tunnistanut. Taisi vaan pyytää kuvat ja videot omaan käyttöönsä ja en ihmettele vaikka olisi omiin nimiinsäkkin ne ottanut. Jotenkin niin uskomattoman tympäännyttävää on jatkuvasti törmätä ihmisiin jotka vain vaativat jotain antamatta vastineeksi.

Anna mulle sun työsi. Olet kiva kunhan lainaat kameraa. Olet kiva... tarjoo ruuat, mut miks tällasta paskaa täytyy syödä. Olet kiva, mutten tarvitse kuin majapaikkaa. Kiva kun olet olemassa... anna opintolainas, kun ryyppäsin rahani. Jne. Jne. Jne.

Kun lähetän joululahjan jonnekkin niin ei vaivauduta edes ilmoittamaan, että perille tuli. 

Kun pyydän vaikka kyllä tai ei vastauksen... Tai oletan saavani kiitoksen niin saan jonkin dille-leiman otsaani. Parhaimmassa tapauksessa haukut ja solvaukset. Noh olen oppinut sentään jotain, ettei mitään irtoa, ellei siihen perusteita ole. Ja jos irtoo niin olen kyllä niin bitch, että se kiitos edes täytyy tulla tai edes nyökkäys. No mutta tuokin heppu taisi mielessään olla niin kova jätkä, että luulee kaiken olevan automaatio. Antaapa hänen luulla ihan rauhassa vaan.

Voi hitsin hitsi, kun ei jaksaisi odotella. Onneksi olen taas löytänyt tien salille. Viime viikolla kävin neljäkertaa ja tänäänkin sinne itseni hilasin. Vaikka aiemmin kehuin, että kipu jää sinne niin kyllä tuo peba muistaa kertoa seuraavana päivänä, että jotain on tullut tehtyä. Mutta se on sitä hyvää kipua. Tietoa, että tehoaa :)