Oi, ihana kesä saapui parvekkeelleni. Ensimmäiset lämpösäteet saivat aikaiseksi parvekesiivouksen. Siivous sai aikaan hankkia uusia kalusteita. Uudet kalut saivat aikaan kukkahimon. Normaalisti olen laittanut perinteisen pelargonian ja pari muuta. Ei minulla ole ollut edes kukkalaatikoita. Nyt on. Ehkäpä sillä on osuutta asiaan, että sain kyydin kahdelle isolle säkille multaa. Nyt olen ollut intoutunut peräti 49 kukkasen hoitajaksi. Hups vaan, vähän ryöstäytyi käsistä. Toisaalta, parvekkeeni on nyt todella viihtyisä keidas. Hankin valojuttujakin. Iltaisin on ollut ihanaa laittaa kynttilät palamaan lyhtyihin ja vain nautiskella. Mihin vain katsoo, niin kohteena on jotain mielekästä. 

Olen intoutunut sisustelemaan muutenkin. Yksi lipasto saa lähteä, että saan tilaa isolle peilille, jota etsin vielä. Hankin sohvapöydän, johon olin hieman pettynyt ensinäkemältä. Ostin sen Torista ja kuvassa näytti hieman siistimmältä. Sain kotiinkuljetuksen ja ensireaktio oli, että voi pentele. Valkoisen pöydän pinta olikin ruskejuovainen ja kulahtanut. Klommot ja lohkeamat olivat ok, mutta se keltaisen ruskeus ei. Kannoin pöydän kotiin ja tuijottelin hetken. Opettelin rakastamaan pöytääni. Tuijottelin ja tutkailin. Tongin maalivarastoni. Ja kappas. Hiomatarvikkeet löysin kuin myös kalustemaalia. Hioin pöytäpinnan ja maalasin kalustemaalilla. Jalkoihin ja koristeelliseen listaan löytyi kätköistä kalkkimaalia. Voila. Rakastuin pöytääni ja olen kolunnut kaupat ja kirppikset löytääkseni siihen kauniin liinan, joka ei peitä liikaa, mutta suojaa tarvittavan.  Ja antaa kauniin pöytäni olla kaunis.Tähän ei kahvirantuja huolita.

Vielä peili ja tietenkin uusia mattoja voisin alkaa harkita. Tyynynpäälisiä ja muuta pikkukivaa. 

Pöytäliinasta tulikin mieleeni se murmeliajatus. Kuinka voikin kaikki kiertää samaa kehää. Olenhan liiankin usein kompastunut sellaiseen, että maksan kaikesta pikkaisen enemmän kuin muut ja saatan siitäkin huolimatta jäädä ilman sitä tavoitetta. 

Pääsin pitkästä aikaa moikkaamaan erästä sukulaistani. Edellisenä päivänä oli puhetta pöytäliinasta ja hän lupasikin kaivaa varastostaan, mikä on melkoisen hulppea kaiken maailman perintötekstiilejä. Tosi kiva juttu. Keräsin puolestani työpaikan tuotteita jokusen satasen edestä vastalahjaksi. Kun pääsin perille niin katselin, että voi pentele. Sukulaiseni oli niin tolkuttomassa pierussa. Olihan kello vaille seitsemän illalla, joten ihmekkö tuo....Koetin jutella noin kymmenen minuutin ajan, eikä siitä tullut mitään. Hän sammui suurin piirtein siinä kohtaa kun kysyin liinasta. Ei ole. Krooh.Nukkui sitten puolisentoista tuntia herätäkseen vieläkin sekaisempana. Keskustelu oli jankkaamista. Ei hän muistanut kymmentä minuuttia sitäkään, että Suomi pääsi loppuotteluun. Vaikka li itse katsonut sen pelin. Olin kyläilemässä kolmisen tuntia ja tätä jankattiin varmaankin sen kymmenisen kertaa. Joka kerta Suomen voitto Venäjää vastaan sai yhtä raikuvan ilohuudon. Voi hyvää päivää. Toivottavasti en koskaan joudu samaan tilaan. Ja siihenkään, ettei elämässä enää ole mitään muuta kuin viinan juonti. Harmi, ettei parin vuoden väli näkemisestä ole liian pitkä aika unohtaakseen tämänkin piipahduksen. No ei ihan hirveästi tee mieli mennä enää käymään.

Sukulaisestani pääsenkin toiseen murmeliasiaan. Siis sellaiseen, niinkuin siinä Päiväni murmelina- leffassakin.  Asiaan joka toistuu ja toistuu ja toistuu. Leffassa sama päivä toistuu aina vain. Minulla toistuu tämä sama kaava. Jotenkin alkaa tuntumaan, että olen jopa kuullut noi samat jututkin jo miljoona kertaa, mutta se kertoja vain vaihtuu.

Kappas kummaa, mutta mennääs taas noihin miesasioihin. 

Murmeloituminen tapahtui taas perjantaina. Hilpaisin salille. Vatsani on uhkaavasti alkanut paisua, koska olen syönyt liikaa. Välillä suorastaan ahminut. Olen huomannut, että ahdistuessani alan popsimaan ruokaa. 

Ahdistusta onkin ollut taasen ihan riittävästi. Se alkoi oikeastaan viime juhannuksena. Tapasin miehen, jolla oli äiti kuollut syksyllä, sydän leikattu samoihin aikoihin, ero tullut keväällä. Jumiuduin lohduttelemaan ja tämän kaverin seurantarve oli aikamoista. Jos meinasin piipahtaa Tallinnassa tai yleensä missään niin hän tunsi tuskaa, kun jäisi yksin. Noh, minäpä uhrailin kiltteyttäni ja huomaamattanikin lomani. Homma kuitenkin jatkui loman jälkeenkin jatkuvalla juomisella. Alkoi haukkumaan kännipäissään. Muiden ihmisten kanssa ei saanut jutella yms. Loppuikin sitten siihen jouluiseen roskapussifiaskoon.

Sitten aika nopsaan tapasin tämän heilan parinkymmenen vuoden takaa. Kuuntelin sujuvasti kuinka hän on paras mies, mitä nainen voi toivoa. Hänellä on munakin niin mahtava, että on siitä todella ylpeä. Ja elimensä seikkailut jostain esihistorian ajoilta, jouduin nekin jostain käsittämättömästä syystä kuuntelemaan. Osaaottavaisena kuuntelin kuinka hän kärsii niin kauhiasti rangaistusta nykyisen vaimonsa kanssa, joka ei välitä.  Ja minä kuuntelen. Kuuntelen kuinka hän on rakastunut minuun ja haluaisi tehdä minulle ruokaa. Kuuntelen puhelimessa, kuinka hän kokkailee. Kuuntelen, kuinka kanssani olisi ihanaa ottaa viiniä. Kuuntelen puhelimessa, kuinka hän marssii kauppareissulla Alkoon hakemaan viiniä. Kuuntelin tosiaan sujuvasti, kuinka olisi kiva tehdä kanssani sitä sun tätä, mutta kuuntelin kaiken toteutuksen hänen vaimonsa kanssa. Koetin tämänkin lopettaa useampaan otteeseen, mutta joku noissa on. Vai liekkö omakin tarpeeni olla haluttu ja hyväksytty, että siedän paskaa tietyn ajan, enkä meinaa päästä irti. Noh tämä touhu alkoi jo vaikuttaa ihan suoranaiselta kiusaamiselta. Laskin, että olen käyttänyt pelkästään puhelinaikaa tämänkin henkilön viihdyttämiseen yli 64 tuntia.laskentavaiheessa 181 puhelua. jokunen tuli vielä lisää. Mitä siitä sitten itse sain. Hetken ihastumisen huumaa. Aika työlästä toi tunteilu. Lopetin touhun ja hän olisi halunnut jatkaa kaverina. Edelleen hän halusi vain seuraani. Tällä kertaa ihan vain kaveripohjalta olisin sidottu pitämään hänelle seuraa niin puhelimessa kuin muutenkin. Mikään tuskin muuttuisi muuta kuin nimike. Ei onnistu. Olen paikkapaikoin tuntenut itseni niin nöyryytetyksi, ettei mitään rajaa. En meinannut millään päästä tästä epämiellyttävästä olotilasta eroon. Kunnes tajusin, etten oikeastaan voi muutakaan kuin kertoa asiasta sinne minne se tieto oikeastaan kuuluu. Helpotti. Jos joku tulee vastaan ja päättää ottaa tunnepyörityksellä ja paskapuheilla maailmani haltuunsa ja käyttää aikani ajan tappamiseen odotellessa, että vaimo tulee töistä (ja odottaa, että pönkitän fiilikset vaimon vastaanottokuntoon) niin ei ole ihan kohtuullista, että, homman päättyessä ollaan, että novoiharmi ja jatketaan samaan malliin kuin ennenkin. Ja itselleni on tullut ihan tolkuttoman paha olo. Se joka lähtee tunteitani vain omaksi ilokseen härkkimään niin kestäkööt sitten seuraukset. Hittojako minä jään näppejäni nuoleskelemaan. Jep. Minusta on kouliintunut itte piru.

Noh... Olen ollut vain kotona. Ei houkuta yhtään mennä viettämään lystiä ihan heti. Koskaan kun ei voi tietää millainen reppana taas aikani haluaa riistää antamatta mitään. Ystäväni kuitenkin houkutteli ulos. Noh. Eipä mennyt kauaa, kun sain juttuseuraa. Olin alkuun iloinen, kun kerrankin ei tarvitse kuulla kenenkään avioero/liitto-surkuttelua tai itsensäkehumista. Puhuimme karatesta, jota itsekkin nuorempana harrastin. Liikuntakipinä iski ihan tosissaan. Olenhan nyt taas lenkkeillyt ja käynyt salillakin.Kunnes ilmeisesti se aihe loppui ja tämä kaveri alkoi vuodattamaan vuoden takaista avioeroaan. Kuinka pisti rahaa palamaan vaimoonsa, joka karkasi toisen naisen kanssa. Ja kuinka hyvä hän on ja sitätätää.Kuinka on hieno vene ja osaa sitätätää.Sitten ilmeni isän kuolema syksyllä ja selkäleikkaus.Kun johonkin kommentoin niin ei tuo hirveästi jaksanut kiinnostua ajatuksistani. Ok. Aloin väsähtämään Hiippailin kotiini ja aamulla lueskelin, kuinka samaisessa ravintelissa ollut alkoholistieksäni, jota en noteeraa millään lailla, vuodatti kolmisen viestiä. 1. "En" 2." Olet vieläkin kaunis" 3. " Miksi edes yritän, yritit kuitenkin pistää "ystäväsi" perääni.

Voi jösses sentään. Mistä näitä minäminäminä-ihmisiä oikeasti riittää.. Se, että juttelen... Tai siis tässäkin tapauksessa kuuntelin sujuvasti jonkun erinomaisuuttaan niin kyllähän se yhtä juoppoa koski. Totta kai, ketäs muutakaan.

Olen vuodattanut tältä erää ja seuraavaksi voisinkin pohtia, että millainen se maailman paras mies oikeasti on. Sen tiedän, että ei ainakaan petä.

Menen muuten pissalle, toivottavasti, joku hippasen itsekeskeisempi hlö ei siitäkin niin hirveesti itteensä ota.