Tammikuu karautti ohi nopeammin, kuin kerkesin ajattelemaankaan. Piristävää oli käydä Lux Helsinkiä ihailemassa. Poikkesin myös katsastamassa Emergenza bändikilpailuakin, koska sattui kerrankin olemaan sopivaan ajankohtaan ja kilpailemassa oli tutun bändi.

Kävin välissä myös suorittamassa hygieniapassin. Kunhan se postissa saapuu niin olen sellaisenkin onnellinen omistaja.

Hiipivä väsymys on kuitenkin tarrannut entistä enemmän kiinni ja puristanut otettaan. Olen syyskuusta asti hoitanut hommiani yksin siinä missä ennen meitä ennen oli kolme. Toisessa vuorossa hommat on jaettu 3-6 henkilön kesken. Olen toki aamuvuoroihin saanut kaverin, joka on muistanut antaa palautteitaan tasaiseen tahtiin. Palautteita, mihin ei oikeastaan edes voi  vaikuttaa. Palautteita, mitkä ovat välillä keksimällä keksittyjä. Palautteiden lisäksi hän on kunnostautunut piilottamaan nenän edestä työkalujakin ja pistää niitä sitten juosten etsimään.

Minulta alettiin jo kysyä, että kuinka voin, kun olen ollut niin tolkuttoman väsyneen näköinen. Sitten kamelin selkä katkesi. Eräs maanantainen työvuoro oli niin kiire, etten ehtinyt mihinkään. tai oikeastaan juoksin jokapaikkaan ja yritin parhaani suoriutua kaikesta.Illalla kotiin päästessä olin raivona. Menin nukkumaan raivona, heräsin raivotilaani, tein ruuan raivona. Söin sellaisessa raivotilassa, että ihme on, ettei hampaat haljenneet, kun purin niitä yhteen.

Töihin palatessa annoin palautetta päällikölle. Esimies liukeni vastuusta ja poistui edellisellä viikolla koko firmasta. Sanoin, ettei näin voi kertakaikkiaan jatkua, että teen samaa hommaa samalla palkalla jo viidettä kuukautta siinä missä muut jakavat vastuuta useamman henkilön kesken. He eivät ole reagoineet henkilövajaukseen mitenkään. Eivät tiedota mistään ja kysyessä vältelleet vastuuta. Päällikkö naureskeli minun kiukulle ja totesi, että joo, eilen oli ollut hieman hankala päivä. Nyt he hakevat uutta työntekijää. Joo kiva, kukahan hänet kouluttaa. Minäkö, kun aika ei riitä edes normihommiin??

Koko loppuviikon tunsin kun väsymys alkoi vyörymään ylivoimaiseksi. Ainut piristävä ajatus on ollut, että, kun saan halvemman asunnon niin lähden hittoon tuolta.

Viikonloppuna minun oli varattava aika lääkärille, koska olotila oli jo sietämätön. Sain tiistaille soittoajan ja sekään ei mennyt putkeen. Kerroin uupumuksestani ja pyysin työpsykalle lähetettä. Lääkäri alkoi vihaisesti paasaamaan minulle todellisuuksista ja rinnakkaistodellisuuksista ja siitä kuinka itsekkäästi ajattelen omia ongelmiani vaikka hän joutuu kuuntelemaan samanlaisia tarinoita muualtakin. Määräsi lääkkeet, neljä päivää sairaslomaa ja lähetteen. Lisäksi lähetti sähköpostissa Linnunradan käsikirjan osa 2. Kertoo kuulemma minusta itsestäni.

Tuijotin puhelun jälkeen seinään kaksi tuntia ja mietin, että pitäisi mennä hakemaan lääkkeet, mutta mitäköhän mulle on määrätty. Syanidia varmaankin. Jouduin ottamaan niistäkin selvää ja huojuin bussipysäkille kohti apteekkia ja kauppaa. 

Lääke auttoi tuhatta ja sataa hakkaavaan pulssiin. Taivaissa heiluviin verenpaineisiin ja hieman ahdistukseenkin. Pysyttelin lauantaihin asti kotona ja ajattelin kokeilla uimista. Pakko olisi liikkua kuitenkin. Uimahallin meteli ja ruuhka sai kuitenkin väsymään, joten olen sen jättänyt nyt suosiolla väliin. kauppareissut aiheuttaa melkeimpä paniikkihäiriötä ja vie virran loppupäiväksi. 

Maanantaina menin taas töihin vain todetakseni, ettei mikään ole muuttunut. Vaihdoin lääkäriä ja jatkoin sairaslomaa peräti kolme päivää. Saikkua on tippunut pari päivää kerrallaan ja juoksuttivat taksillakin väärään paikkaan, koska paikaksi ilmoitettiin jotain muuta kuin piti olla ja tuli kiire. 

Nyt mä olen vain selviytynyt. päivästä kerrallaan. Loppuvuodesta laittelin asuntohakemuksia ja tammikuun alusta lisää. Joitakin tarjouksia asumisoikeusasuntoihin tuli, mutta olen ollut jonossa pitkällä. Parista kieltäydyin, koska olivat kalliita.

Sitten sain yhden ilmoituksen ja olin jonossa viides. Sitten olinkin jo kolmas ja pääsin asuntoa katsomaan.Vaikka tiesin, että katsominen ei kauaa kestä niin silti tästäkin tuli henkisen kestävyyden operaatio ihan vain aikataulun takia. Haukoin matkalla henkeä, rauhoittelin itseäni, kävelin lähitienoota tutkien ja odottelin sovittua aikaa. Olin siis hoodeilla jo tuntia ennen etten stressaa myöhästymistä. Hiki valuen kurkkasin asunnon. Olihan se pieni nykyiseen verrattuna, mutta jotain siinä tunnelmassa oli kivaakin.Ainakin hyväksyttävää. Kelpaisi kyllä.

Ulko-ovella odotellessa, tunsin jossain syvällä, että mä tulen asumaan tässä. Mun koti on täällä. Miten ihmeessä saisin siis telepatioitua ne kaksi jonossa ennen olevaa pois. Jokin ajatuskolkkaus kumoon. Ilmeisesti platoninen kyynerpäätaktiikka toimi, koska tänään ilmoittivat, että asunto on minulle varattu. Siihen tehdään ennen muuttoa kylppäriremontti ja lattioiden vaihto niin pääsen kuin uuteen asuntoon.

Ilmoituksen jälkeen otin yhteyttä pankkiin ja kaivelin papereita. Lähetin tarvittavia papereita eteenpäin, maksoin varausmaksun ja urakan jälkeen keräilen taas virtaa. Mun haave alkaa toteutumaan. Lähemmäksi palveluita, lähemmäksi ihmisiä. Lähemmäksi mun lempiuimahallia. 

Olen ollut vuoren varma, että tämä työpaikka saa jäädä. Ja se jääkin. Mutta miten se tapahtuu, onkin toinen juttu. Olin jo päättänyt, että kun irtisanoudun niin hengähdän karenssiajan ja koetan saada itseni kuntoon. Haen sitten vasta työpaikkaa. Nyt jutellessa parin henkilön kanssa ja virran rippeiden palautuessa takaisin raivoasteelle, olen alkanut asennoitumaan ajatukseen, että jotenkin tuo päättävä elin, joka on päättänyt väsyttää minut täysin epäoikeudenmukaisella työjärjestelyllä, on saatava vastuuseen. Aion olla yhteydessä liittoon ja työnantajan henkilöstötyyppeihin. Aion ainakin kyseenalaistaa, että onko tämä ihan laillinen tapa ajaa työntekijä sellaiseen terveydentilaan, että vaarana on pidempiaikainen työkyvyttömyys. 

Sen viiden kuukauden riiston lisäksi tuolla on ollut vuosien varrella niin paljon muutakin, että heikommat olisivat murtuneet jo paljon paljon aiemmin.

Uuh. Ajoittain vanne meinaa kiristyä pään ympäri. Oikeastaan se ei ole vanne vaan sellainen otsassa oleva laatta, joka painaa tonnin. Väsyttää silmätkin niin, ettei meinaa välillä nähdä mitään. Uupumus on kuin hyytelöstä tehty alue, minkä läpi pitäisi kulkea vaikkei kunto riittäisi. Se tunne minulla oli eräs aamu, kun kuljin kohti työpaikkaa. Ihan kuin hidastetuin liikkein kävelisit eteenpäin, mutta fiilis on, että kulkeudut taakseppäin. Yhtäkkiä se sama matka, mikä normaalisti on ollut helppo kulkea on vienyt moninkertaisesti enemmän virtaa.

Kerran käväisi sekin ajatus mielessä, että mitä hittoa minä täällä keikun vielä kärvistelemässä. Sitten kun rupesin miettimään tarpeeksi tehokkaita ja vähän vaivaa aiheuttavia poistumiskeinoja, alkoi sekin ajatus tuntua työläältä. Ei! Kyllä katson seuraavan jakson tästä mun eloni sarjasta.

Ei varmaan mitään ihmeellisempää tapahdu kolmeen kuukauteen, kuin pikkuhiljaa pakkaamista. Lepoa. Kärvistelyä jossain vaiheessa työpaikalla. Pohdintoja terveydentilan ja irtisonomisen ajankohdan kanssa. Mikään muu ei minua pelota, kuin vain se, että kuinka pahaksi tämä olotila väsymyksineen voi mennä. Kroonistuuko loputtomaksi. Voinko minä koskaan enää tehdä työtä mistä saan palkkaa.