Olipa kiva päivä pitkästä aikaa. Oikeastaan koko viikko. Tänään päätin juhlstaa kivaa viikkoani karkki/herkkupäivällä. Vaikka tohtori määräsi suolattomaksi elämän niin nautiskelin valkosipulisipsejä ja jälkkäriksi nappailen joulutorttua kirsikkateen kera. Nam...

Kivaviikko on koostunut päivittäisistä kumpparijumpista. Löysin Youtubesta muutaman hyvän videon. Pari oli sellaisia, että joko voi liikkeiden vaihtoehdoista valita sopivamman tai sitten liikkeet on voinut tehdä tuolilla. Tehokkaita silti. Nastaa saada kunnolla hiki päälle ja kyllä sen säännöllisen liikkumisen huomaa kaikessa. Ihan kuin olisi ryhtikin parantunut. 

Vesijuoksemassa olen käynyt kolmesti viikossa. Pari päivää sitten jalka löi vielä kunnolla kipinää, mutta lisäilin pehmustetta kenkään niin johan alkoi helpottamaan.

Harkitsin kuntosalikortinkin hankkimista, mutta odottelen vielä. Jos sattuu paikat menemään taas kiinni niin en viitsisi menettää rahaa. Jossain vaiheessa se saattaa tulla ajankohtaiseksi. Kotijumppa kuitenkin sujuu nyt mallikkaasti ja täytyy tehdä liikkeet vain kunnolla.

Kivuutta lisäsi viikolla sekin, että eräs naapurini on seuraillut menoani ja ilmeisesti olen näyttänyt kärsivältä ja väsyneeltä jo jonkin aikaa, kun on katsonut silleen vähän osaanottavasti. Nyt sitten uskaltautui kysymään, että onko sinulla kaikki kunnossa? Selostin kuukauden terveysongelmat ja kiroilin samalla ittekseen oloa. Kerroin kyllä piipahtaneeni lähistöllä olevassa karaokebaarissa kerran, mutta tuskin menen toista kertaa. Ensinnäkin lauleskelu oli kellarissa ja rappusten hilaaminen oli täyttä tuskaa. Alhaalla oli huono ilma ja pohdin, että mitkäköhän kaikki taudit täältä saa. Sitten paikallinen kantisporukka oli erikoinen. Herrat vetivät minulle showta koko ajan. Vähän väliä multa tultiin kerjäämään huomiota/pisteitä/ mitä nyt ikinä. Aina laulaessaan ottivat kontaktia niin, että piti erikseen taputtaa, hymyillä, näyttää peukka. Sitten kun kaveri lauloi niin hän, joka ei laulanut niin veivas siinä edessäni tanssia ja ojensi käsiään laulavaa kaveriaan kohti ja taas piti niin kauheasti huomioida, että "ooh! On kyllä hyvä! Wau vau!". Menee sen hetken ja hetken naurattaa. Sainhan itsekkin huomiota tässä yllin kyllin. Eipä siinä muuten mitään, mutta pitemmän päälle alkoi jo tuntua, että eikö tämä lopu koskaan... Tunnin verran hurrannut tässä jo. Sitten heidän morsiammensa alkoivat olemaan minuun hieman kypsiä. Vaikken ollut muuta tehnyt kuin reagoinut vaatimuksiin taputtaa.. Sitten minulle laulettiin Cisun "kolmas pyörä pyöri pois"... jne. Ymmärsin vihjeen ja siirryin kauemmaksi istumaan. Noh.. Sitten toinen niistä hepuista istutti kaverinsa viereeni ja alkoi naittamaan minua tälle. Naitettava oli niin heikossa hapessa, etten varmaan itsekkään koskaan ole ollut. Hyvä kun pystyi hengittämään ja muutenkin melko epämiellyttävä fiilis siitä tuli. Noh siirsin taas paikkaani ja sitten tuli toinen näistä huomiohepuista juttelemaan. Se oli oikeastaan kuulustelu. Kuka olen ja mistä tulen ja hän on elänyt täällä viimeiset kolmekymmentä vuotta ja kantapaikka ollut aina jne jne. Sitten hän luetteli lastensa lukumäärän... kappas... neljä. Ja naimisissa vieläkin, mutta on noita naisia aika monta täällä jne. jne. 

Ainut asia mitä pidin koko illan aikana älyllisenä lauseena oli se, että tämä kuulustelija totesi kertoessaan pettämisistään ja huonosta avioliitostaan, että hän voisi varmaan itse katsoa peiliin.

Mä olen samaa mieltä. Katsokaa ihmeessä muutkin. Sitten näistä asioista voisi keskustella vaikka terapeutin kanssa. Samalla vaikka kun pohdiskelisi, että mitä hyötyä on ollut vihanpito kahden kaupunginosan välillä... silloin joskus nuoruudessa. Tämän hän mainitsi noin viisi kertaa.

No mutta, kaikesta uteliaisuudesta itseäni kohtaan niin sain väkisinkin sellaisen kuvan, että siellä oli aika sisäänpäinlämpiävää porukkaa. Miksi ei jopa sisäsiittoista... Mistä sitä tietää. No jokainen elää niinkuin parhaalta tuntuu, mutta joskus vain ihan vienokainosti tulee itselle ainakin sellainen olo, että juttelen, jonkin hyvin hyvin pienessä maailmassa eläneen kanssa. Vähän niin kuin Amerikka. Näiltä jos kysyisi, että missä on Pasilan asema niin he ei välttämättä sitä tiedä, koska ei ole siinä kotikulmilla. 

Naapurini nyökytteli vuodatukseni ja totesi, että hei tuossa lähellä olisi kiva paikka. Heillä olisi lapsivapaa perjantaina. Mennäänkö yhdessä. No mikä ettei. Ilman muuta. Olin innoissani, mutta jouduin perumaan, koska sain kylmää torstaina seisoessa ikuisuuden pakastuvalla bussipysäkillä. jotenkin tosi ihania noi naapurit. tämäkin oli, että hei mennään ihmeessä joku toinen kerta vaikka. Sitten tuossa asuu, eräs yksinäinen nainen ja hänen kanssaan tullaan niin hyvin juttuun, että veikkaan, että ensi kesänä varmaan viimeistään piipahdetaan terassilla. Sitten on sellainen vanhempi pariskunta ja se mies turisee kanssani useinkin. Intialainen naapuri on häitään viettänyt intiassa jo tovin, ettei häntä ole näkynyt aikoihin, mukava hänkin.

Koko viikon kaikessa tylsyydessäni olen sisustanut. Jalkapohja huudellut välillä hoosiannaa, mutta koska olen ovelampi niin olen hiljentänyt ennen aarioita ja pitänyt taukoa. Veivannut jääpulloa jalkapohjan alla. Välillä jumppauttanut. Lepuuttanut ja jatkanut hommia.

Heivasin Hermannin paskaisen maton muistuttamassa paskaisuuttaan kellarikoppiin odottamaan jatkotoimenpiteitä. Sain tilalle hommattua kauniin vaalean pörrömaton. Pitkällisen pohdinan jälkeen päätin siirtää sängyn makkarista olohuoneeseen pimeimpään kohtaan. Ja ruokapöytä muutti makkariin. Epäilin itsekkin ensin ratkaisua. Olihan sänky ollut aiemmin olohuoneessa ja se ei toiminut ollenkaan. Nyt uusi paikka toimiikin mainiosti. Sohva on keskellä huonetta rajaamassa "olohuonetta ja tilaa riitti vielä tietokoneelle ns. työpiste. Ja joulukuusellekkin sohvan ja sängyn väliin ja siltikin riittää vielä tilaa jumppailla. Puolessa välissä meinasin menettää toivoni. Huone tuntui ahtaalta. Mutta kun kirjahylly ja telkkari löysi paikkansa niin jotenkin vain kaikki tuntuu mukavasti natsaavan. Joskus kun kuusi muuttaa sen paskaisen maton viereen varastoon niin täytyy pikkuisen viilata järjestystä vielä. 

Vaihdoin makkarin verhot olohuoneeseen jaa ne näyttävät täällä kauniilta. Kuusi sai koristeet vaikka se olisi ollut todella kaunis ilmankin. Jouluvaloja ja kynttilöitä on ilsmestynyt sinne tänne. 

Yllätyin itsekkin makkariin sijoitetusta ruokapöydästä. Olen viettänyt siellä jopa aikaa askarrellen. Välillä jumpaten sielläkin. Vain verhot vielä puuttuu. Kaipaisin sinne hieman väriä, mutta toistaiseksi menee vanhoilla valkoisilla. Istuskelin tuhrailemassa värejä paperiin ja kuuntelin ränniä ikkunan vieressä. Kyllä loistava ratkaisu siirtää unet hiljaisempaan paikkaan. Ruokapöytä makkarissa kuulostaa hassulta, mutta toimii silläkin, että keittiö on heti makkarin vieressä. Asunto on sellainen putki. Ovesta kun tullaan sisään niin on valtavan kokoinen olohuone, keittiö jonka läpi mennään makkariin. Vessa puolestaan on ulko-ovea vastapäätä ja nyt matkaa sinne lyheni kummasti. Varsinkin silloin kun jalat haluavat tehdä muuta kuin kantaa kivuttomasti niin lähempänä oleva vessa helpottaa kummasti elämää.

Nyt jos löytyisi pieni kiva sermi sängyn päätyyn niin olen onnellisempi. Onnellinen olen nyttenkin.

Tänään meinasin tosin taas romahdella. Meinasin jo soittaa kollegalleni H:lle, että hitto, miten tästä fiiliksestä pääsee eroon. En viitsi häntä kuitenkaan kuormittaa. Aina hetkittäin tulee sellainen vihahetki paskaisen maton entistä omistajaa kohtaan. Mutta näppärästi väistelin sitä liikettä, mitä olen pohtinut viitisen vuotta. Annoin nyttenkin olla ja otin luurin käteen. Taidenäyttelyt vai uimaan? Nyt tarvitsen kulttuuria, joten vaatteet päälle ja Kamppiin. Suuntasin HAMiin ja vaikka näyttelyt olivat melko nopeasti nähty niin olin positiivisesti yllättynyt. Huokaisin ensin, että taas näitä vanhoja tauluja. Ääh. En ole niin hirmuinen vanhjen taulujen fani. Tykkään videotaiteesta, nykytaiteesta silloin kun se on älykästä ja antaa ajattelemisen aihetta.

Hamissa on siis Greta Hällfors-Sipilä & Sulho Sipilän näyttely. Jotenkin niihin tauluihin tarttuikin aika äkkiä. Jotenkin värit ja valojen ja varjojen käyttö on omaa luokkaansa. Pari taulua oli sellaisia, että olisipa voinut hypätä siihen maisemaan. Sitten yhden kohdalla olin ihan, että häh.... Tehtaankadun pää, missä tätini kahvila oli. Tunnistin maiseman heti vaikka talot ovat jo purettuja ajat sitten.  Olen jopa piipahtanut yhdessä niistä puutaloista kylässä, ennen kuin ne purettiin. Asuin siinä vieressä ja asuin telakkakadullakin ja sekin talo näkyi parissa maalauksessa. Tuli jotenkin jännä fiilis, että ne maisemat mitä ei enää ihan tuossa muodossa ole, olen kuitenkin jotakin niistä nähnyt ihan omin silmin kohta kolmekymmentä vuotta sitten. Vaikken kahvila-aikaa hyvällä muistelekkaan niin jokin siinä miljöössä jäi kuitenkin mieleen. Helsinki on minulle rakas.

Sitten kurkkasin  Katharina Grossen : Chill Seeping From the Walls Gets between Us- Teokset. Valtavia kangashärpäkejuttuja. En ole koskaan oikein sisäistänyt ennen tän tyyppisiä, mutta nyt kokonaisuus oli aikas magee. Valtavien kangashärpäkkeitten keskellä tunsi itsensä aika pieneksi. Värit piristi paljon. 

Kaipaan Kiasmaa. Jotenkin siellä sai vietettyä pidemmän aikaa. Ehkä se joskus aukeaa remonttinsa jälkeen.

Vaikka jalka kipuili jonkin verran niin se antoi minun nauttia. Väsymyskin on väistynyt ja nyt jaksoi ottaa vastaan. Kävin sairasloman alussa  Emmassa katsomassa Chiharu Shiotan lankateosta. Se oli todella piristävä vaikka olinkin aivan loppu. Huomaan, että oma vireystaso vaikuttaa ihan kaikkeen. Ehkä täytyy käydä pirteämpänä katsomassa teos uudelleen.

Eilen muistin työkaverini ehdotuksen listan tekemisestä täysikuun aikaan. Pitää tehdä itselle kartta mitä haluaa. Sellainen Mind mappi. Tavoitteita ja mitä oikeasti haluaa elämältä. Kirjasin paperille ja jätin näkyville niin, että muistan joka päivä katsoa tavoitteitani ja kulkea niitä kohti.

Aika paljon laitoin tavoitteita kroppaani koskien. Toivoin myös rakkautta.Paljon rakkautta ja piirtelin teinimäsesti sydämmiäkin sinne tänne. Kun lähdin Kamppia kohti niin bussipysäkillä hieraisin silmiä, että mitä ihmettä tuossa vastapäätä on.  Kipaisin ottamassa kuvankin, koska tuollaista en ole ennen nähnyt. Vastapäätä oli siis pino puita. Alue on juuri raivattu. Puupinon keskellä on puu, jonka poikkileikkaus on täydellinen sydän. Jos saan sen tähän jälkikäteen niin yritän.

Vaikka kotoani on pitkä matka joka paikkaan niin tämän päivän reissu oli nautinnollinen. Matkalla kotiin mutustelin fiiliksiä ja hymistelin sitäkin, että hommasin vihdoin pari lautasta. En ole pitänyt astioita tärkeänä vaikkakin ruokapöytä pitää olla iso. Sarjani sai pari lättyä lisää ja enää ei tarvitse kissalta jääneestä vesikupista syödä keittoa. On kiva uppoutua bussissa ajatuksiin ja sitten kun koti lähestyy niin tulee hirmu hyvä mieli. Ja piru kun tämä on kaunis. Nyt tekemään vain täytettä seinille.