Joskus sitä vain ihmettelee, kuinka usein ja näppärästi, joutuu ojasta allikkoon. Ihmiset tulee ja menee, mutta juonikuvio pysyy jotakuinkin samana. On hienoa välillä liidellä onnensa kukkuloilla, mutta ilmeisesti siivissä ei vain ole tarpeeksi voimaa lennellä niin korkealla, ettei törmäisi seinään. Nyt alkaa tämä räpiköinti riittämään. Ihan tosi.

No juu, omaa tyhmää itteni päätä voisin syyttää ja syytänkin. Kuinka voin olla näin helkatin tyhmä ja naivi. Olen niitä, jotka innostuu, uskoo ja alkaa toivomaan vaikka saavutettavissa olisikin vain tyhjä ämpäri. Yleensä siinä ämpärissä on kuitenkin reikä tai kun juuri alat saavuttamaan niin se annetaan jollekkin muulle. Mä olen niin helppo innostumaan mielikuvista, enkä ikinä opi näkemään näköjään niiden mielikuvien taakse, että hei, tuhlaat vain aikaasi. Ja se surkeus mulla on, että heittäydyn tosiaankin tuhat lasissa vähän kaikkeen.

Noh saavutin jälleen kerran totaalisen kyllästymisen. Olen niin totaalisen kyllästynyt siihen ajatukseen, että olispa kiva, että olisi joku kiva suhde. Siis niin kuin normaali sellainen. Sellainen, minkä moni muukin kokee. Ei. Ei sellainen ole yksinkertaisesti ole mahdollista. Olen kuulemma niin erilainen, että olen kiehtova. Mutta niin erilainen näköjään taas jälleen kerran, että mut voi tosiaan pitää sellaisena varahengettärenä tilanteisiin, kun kaivataan piristystä. Kas ei siis mitään uutta. Saatan olla erilainen, mutta noi miehet taitaa olla ihan samasta puusta veistettyjä sitten kuitenkin.

Mikä ihme saa minut itseni näihin kummasuhteisiin sekaantumaan ja miten ihmeessä nämä käppäilee vastaan? Miten ihmeessä tästä ryppäästä, mikä kohdalleni on osunut, ei yksikään ole ollut ns. Normi tapailusuhde, missä voisi olla edes jonkinlainen kasvunvara. Yliluonnollista suorastaan.

Yksi hämmentävimmistä asioista ikinä miehen logiikassa joka ikinen kerta, joka ikinen, on se ihmelause, jonka kuulen....Kun menen vaikka kahville tai treffeille niin melkeimpä ensimmäinen lause on joka ikisellä. Siis joka ikisellä ollut, ettei aio sitten koskaan mennä naimisiin. Lievempi versio on, ettei aio koskaan muuttaa yhteen asumaan. Viimeisin oli siis, ettei koskaan aio erota. Ensimmäiseksi. Tyrmäys POW PAM PAUFFF Ajattelen, vaan en sano ääneen: "Juu, ei tartte, mutta kai mä saan paikalla olla, koska kutsuit ja juoda tämän kahvin, jonka juuri ostin? Noh hetken höpistään ja sitten alkaa se tunnepyöritys. Olen kaunis, ihana ja sitätätää. Halutaan pyörittää pääni totaalisen pyörryksiin vaikka tuomio on jo heti alkumetreillä annettu. Sitten kun olen uponnut tunteilla mukaan niin alkaa se toitotus, millainen olen. Vääränenäinen, roskapussien arvoinen.  Tai mitä en ole. Ostan väärää ruokaa, liian vähän annan lahjoja, olen vääränlainen, käytän vääriä sanoja, odotan jotenkin liikaa. Hassuinta on joskus ollut sekin, että kokelas on kutsunut luokseen ja tovin laitellut viestejä kuinka kaipaa. No menen kylään vain kuullakseni, että meistä ei muuten koskaan tule paria, koska olen sitä tätä tota ja sitten tyyppi on alkanut jopa nukkumaan syötyään itsensä tainnoksiin. Niinku mitä ihmettä, sinne meni seutulippu ja hetken päästä toinenkin.... Mikä näitä vaivaa? 

Mutta opinpas nyt tällä kertaa jotain uutta. Sen voi näköjään tehdä näinkin. Kaikkea kun täytyy kokeilla. Hypätä mukavuusalueen ulkopuolelle. Nyt kokeilin osittain tahtomattani suhteen varattuun mieheen. Osin tahtoen, koska jossain vaiheessa huomiota saadessa ne vaaleanpunaiset silmälasit nakkautuvat niin lujaa päähän, ettei näe sitten yhtikäs mitään. Kunnes hiipii se ajatus korvien väliin, että ihan oikeastikko meinaan kuluttaa elämäni jonkun muun mukavuuksiin ja kökin odottelemassa omaa vuoroani. Viettäessä viikonloput itsekseen, pitäen yllä suurta tunnetta, mitä vaimon seläntakana lähetetty "pus" viesti ruokkii. Ihan oikeastikko? Jospa nyt kuitenkin vaihtais niitä rillejä ja katselis ihan omankin mukavuuden kannalta hieman asiaa uudelleen.

Tutustuminen oli sinänsä helppoa. Olimmehan tavanneet joskus kauan sitten aiemmin. Oli taianomaista huomata kuinka charmi puri vieläkin. Mielenkiinto yltyi ja sain rakkausrunoja, mistä polvet tutisi. Kuitenkin varattu, joten hillitse itseäsi edes vähän.Tavattiin uudelleen vaikka tosiaan ensimmäinen lause oli kahville mentäessä: " minä en aio erota!"  Ok, juodaan ny kahvit ja kerrotaan kuulumiset. Sitten alkaa pommitus, johon upposin. Tapailtiin ja oikeastaan ihan kiltistikkin pitkän aikaa. Tunnelatauksesta kalpeaisi moni, mikä tuohon jännittyi. 

Sitten alkoi minun juujuu-vaihe. Mikään ei haittaa, ei se, että toinen on varattu, koska juttelu ja yhteydenpito on ollut vain niin pirun mukavaa. Kyllä se vähän häiritsi, etten hyväksy pettämistä vaikken ole itse se petetty tai pettäjä. Täytyy myöntää, että harvoin sellaista kuitenkaan olen kokenut, että voi jutella mistä vaan häiriintymättä.

Paitsi... En nyt varsinaisesti häiriintynyt, mutta ihmettelin tämänkin kohdalla, että miksi koko elämänhistorian seksikokemukset täytyy latoo joka kerran kun nähdään. Miksi mulle? En oikein tee tällä informaatiolla mitään. mutta joo, kokenut on niin kaipa se sitten näkyy ja tuntuu.

Juujuu, tapaillaan vaan, kun eipä tässä muutakaan ole.

Hetken päästä kysymys: "Seukataanko me?" Juujuu.... Minähän olen sinkku niin voinhan minä tässä seukata.

Mutta eipä se olekkaan niin helppoa kuin luulisi. Aika lyhyessä ajassa tunteita on jo niin paljon, että olisi kiva viettää aikaa enemmänkin. Vapaapäivät, kun yhteyttä ei voinut pitää alkoi tuntua painostavilta. Suurin osa ajasta muotoutui luurisuhteeksi. Melkeimpä päivittäiseksi jutusteluksi puhelimessa. Kun ei ole oikein asiaa viidennennelle puhelulle päivässä niin alkaa luuriutuminen käymään työstä. Välillä oltiin jopa hiljaa. Kyllä se turhautuminen suustani ulos tuli säännöllisesti. On tuo sen verran outoa ja uutta minulle olla sidoksissa henkisesti johonkin, jota näkee vain rajallisesti. Jotenkin vinksahtanutta, mutta kuitenkin silloin kun on ollut läsnä niin on tuntunut niin oikealta.

Itsellä ei ole ollut intoa vilkuilla muita. Yksi kerrallaan riittää, mutta minäpäs sitten "seukkasin" yksin luurini kanssa.

Vaikka olin niin juujuuihanookoo-fiiliksissä niin alkoi se märkä rättikin lentämään. Kun puhuimme mitä kaikkea olisi kiva tehdä... Käydä museoissa, kävin siellä yksin. Juoda viiniä yhdessä, hän joi sitä vaimonsa kanssa. Hänestä olisi ihanaa tehdä minulle ruokaa ja kuuntelin kuinka vaimolle valmistuu kanasta ateriaa. Hän haluaisi niin kovasti viettää kanssani aikaa, mutta vaimolla on ensiviikolla lomaa ja itsellä muutama vapaapäivä niin et sitten minusta kuule.

Pikkuhiljaa tupakkiaskin ostosta mulle on tullut se kamelin selkä. Koska juttelimme työmatkat niin jotakuinkin aina hän on kipaissut ostamassa vaimolleen tupakkaa. Välillä on tuntunut siltä, että haetaan nostetta. Olet ihana, olet rakas ja sitten hetkenpäästä näkymättömästi turpaan sillä tupakanostoeleellä, että et tule koskaan pääsemään kuitenkaan tälle tasolle, missä vaimoni on. Mitä ihmeen kiksejä tuosta saa? Kun intoilen jostain ideasta, huomaan, että ne ajatukset ovatkin vaimon tupakkiostoksissa niin tuleekin olo, että minä pidän vain automatkoille seuraa. Ihan sama mitä jorisen, kunhan jorisen... Olen taas ihan sama.

67 päivää olen ollut noste. Välillä parempi, välillä huonompi. Joka päivä vuoristoradassa, mikä kiitää perhospilven läpi suoraan seinään.

Minulle on selitetty avioliiton muuttuneen ystävyydeksi, jossa ei ole intohimoa, ei kosketusta, eikä oikeastaan mitään yhteistä. Hän on kertonut maksaneensa vaimonsa edellisen suhteen jättämää velkaa. Omia lapsiaan ei voi kotonaan tavata, koska vaimo ei tykkää. Tämä on minun silmissäni punainen vaate...Vaimo on kyllästynyt ja tämä herra kuskaa ruuat eteen. Tupakat jne ja pitää kuin kukkaa kämmenellä. Viimeisin episodi, minkä kuulin, että tämä rakas vaimo toi miesvieraan bileillan jälkeen kotiin tämän herran itsensä nukkuessa mennäkseen aamulla hetken päästä töihin... Ja hetken päästä kuuntelen luurissa, kun vaimolta on taas ne tupakit loppu.

On kuitenkin niin hyvä ystävyys tämän vaimoliinin kanssa, ettei eroaminen ole vaihtoehto. Olin näreissäni miehen puolesta, että kuinka kukaan voi toiselle tehdä noin. Ja loppujen lopuksi sanoin itseni tästä suhteesta siinä vaiheessa, kun kuulin taas kuskaavan vaimolle tupakkaa. Niin kuin mitäettä?

Kysymyksiä tulvii päähäni ovista ja ikkunoista..

Eli toisin sanoen... Minulle on annettu mielikuva melko kylmästä tyrannista, joka istuu helkatin korkealla valtaistuimella määräämässä jopa kymmenen vuotiaan lapsen oikeusista viettää isänsä kotona aikaa. Joka raahaa äijiä kännipäissään kotiinsa toisen nukkuessa yms. Eikä saa itse ostettua tupakkejaan saati kuolisi nälkään, jos ei sitä safkaa kiikuteta nenän eteen.

Onko tämä tottakaan?

Onko tämä mielikuva annettu vain siksi, että meidän suhteemme olisi hyväksyttävämpää?

Miksi tämä mies kuitenkin palvoo vaimoaan, kuitenkin pitäen salasuhdetta yllä?

Miksi hän palkitsee palveluilla ihmistä, joka kohtelee huonosti?

Millaiset ystävät pettävät toisiaan?

Haluaako hän oikeastaan itse viettää lapsensa kanssa pitempiä aikoja kuin mitä hampurilaisen syönti vaatii?

Kuinka pitkään roikottamiseni olisi jatkunut kohdallani, jos en kokisi oloani niin kummalliseksi tällaisessa sopassa?

Miten ihmeessä minä törmään näinkin erilailla eläviin ihmisiin, jotka eivät edes välitä mistään?

Mitä ihmettä teen itse väärin ja miten pitäisi muuttua, että voisi kerran elämässä saada ihan normaalin tasapainoisen suhteen ilman minkään näköisiä ongelmavyyhtejä. Voisi olla toki tylsääkin välillä, mutta entäs sitten. Mikä helvetti sen estää tällaista löytämästä... No olisko se, että roikotan itteeni näissä epämukavissa kummissa. Pohdin kysynnän ja tarjonnan lakia. Jos on joku on saavuttamattomissa niin onko se mielenkiintoisempaa? Jos taas olisi parisuhteessa niin olisiko se kuolettavan tylsää?

Taidan kuitenkin kuulua siihen gängiin, jotka osuvat paikalle kun tarve vaatii. Tuon iloa niin kauan kuin jaksan sitä ammentaa kuitenkaan saamatta itse loppujen lopuksi mitään ... (Niin tuttu lause. Ei enää kiitos).

 

Silti. Vaikka olinkin epämukavuusalueella ja tämän miehen aivotoiminta ja moraaliarvot herättävät paljonkin kysymyksiä, niin jos maailma olisi toinen, olisin valmis tutustumaan tähän uudelleen. Jonkin kirjoittamattoman seurusteludirektiivin mukaisesti. En vain jaksa oikein uskoa ihan kaikkea ja sitäkään, että muuttaisi maailmastaan mitään. Jotenkin se paistoi eilisessä puhelussa äänestä. Toivoisin, että lakkaisi kyselemästä, mtä muut haluaa. Niin kuin minultakin. Opettelisi hieman omaa tahtoa. Mitä itse haluaa. Ei se töykeyttä tarkoita. Vain hieman arvostusta itseään kohtaan ja sitä kautta muitakin. Ei koko elämäänsä voi tehdä aina muiden sanelun mukaan. Ei muut siitä rikki mene vaikka ajatus pelottaisikin. Eikä tuskin itsekkään vaan silloin olisi sitä oikeaa munaa, mitä miehestä pitäisi löytyäkkin, muutenkin kuin vanhoissa tarinoissa.

Voihan se toki olla niinkin, niinkuin niin moni äijä toimii, että koska se tunne on niin tärkeä niin täytyy nostatella sitä jonkun muun kanssa, jotta saa arkeen säpinää. Ihastuminen ja hullaantuminen on kivaa, kukapa sen kieltää. Se on kuitenkin vain sellaista väärää itsekkyyttä, koska siinä leikitään täysin ulkopuolisen tunteilla.

No mutta juu. Elämä jatkuu, eikä siitä voi ikinä tietää mitä tuo tullessaan. muuta kuin säätiedotteet jossain määrin. Perjantain lämpöistä päivää odotellessa.