Nythän tuo on tapetilla, kun sitä eduskunnassa käsitellään. En voinut olla kiinnittämättä huomiota vastustajien kristillisiin arvoihin perustuvasta kielteisestä kannasta ja raamatun kymmenestä käskystä löytyvä "Älä tapa!" on tullut mielipiteissä ja monessa muussakin yhteydessä esiin.

Elämä on arvokas, se on totta, mutta olen syvästi sitä mieltä, että laki pitäisi sallia. Tietysti tiukoin ehdoin.

Olen omakohtaisesti pari kertaa ollut tilanteessa, jolloin olen asiaa pohtinut ja toivonutkin, että laki sallisi eutanasian. Kun oma isäni sairastui syöpään, hänen loppumetreillään olisin toivonut hänelle valinnan vapauden. Nuhteeton, aina säntillisesti veronsa ja muutenkin kunniallisesti elänyt pidetty mies. Kaksi lasta kasvattanut.  Hyvä tyyppi.

Hän sairastui syöpään ja heti diagnoosin saadessaan kuuli tuomionsa, ettei tule selviämään siitä. Vaikka tuomio kuulosti julmalta niin siitä huolimatta häneen virtasi uskomaton halu elää. Hän otti vastaan rankat hoidot vaikkei mikään taannut sitä, että mitään ihmeitä tapahtuisi. Kokeili luonnon lääkitystä, jotain kääpäteetä jne. Ensinmäisen hoitokerran jälkeen hän oli niin huonossa kunnossa, että jälkeenpäin kertoikin, että luuli jo hetken tulevan. Jonkin verran toipui ja ihminen, joka huuhaata oli koko ikänsä huudellut kaikenmaailman uskomusasioille, kävi jonkun kiertävän parantajapastorin luona. Jos vaikka ihme tapahtuisi. Viimeisenä oljenkortenaan suostui toiseen hoitojaksoon ja kunto sen jälkeen oli jo niin heikko, että avasin suuni lääkärin tavatessa ja pyysin, että ei enää kidutettaisi isääni turhilla hoidoilla. Lääkärikin totesi, ettei varmaankaan seuraavaa hoitoa enää tule.

Vaikkakin isäni tahto elää oli luja niin viimeistään siinä vaiheessa kun ei enää kyennyt käymään vessassakaan.....Vaimonsa vieraiden edessä mellastaessa vessaan tullutta sotkua....

... oli kipulääkkeistä ollut jo jonkin aikaa sekaisin....hän istui ruokapöydän ääressä minua vastapäätä. Katsoi yhtäkkiä silmiini. silmiini ja sanoi: " Pahinta ei ole se, että meni terveys. Pahinta on se, että meni ihmisarvokin." Ja tämä oli viimeinen selväjärkisin lause, minkä isältäni kuulin. Se hetki oli voimakas ja tunsin, että isäni oli luovuttanut ja hyväksynyt väistämättömän. Jos olisi voinut valita, luulen, että hän olisi itse pyytänyt päästä pois rauhallisesti ja kunnikkaammin. Hän kituutti vielä viikon verran.

Toisen kerran asiaa pohdin, kun edesmennyt anoppini vietti viimeisiä hetkiä saattohoidossa. Hänellä oli diagnosoitu syöpäkasvain, joka oli lonkeroitunut ruokatorven ja keuhkoputken väliin. Vahvalla sydämmellä varustettuna virui pitkäänkin kykenemättä puhumaan, syömään, juomaan. Eläessään omatahtoinen nainen oli jo hautajaisistaan ilmaissut vahvat mielipiteensä. Veikkaanpa, että armollisempaa olisi hänellekkin ollut eutanasia, kuin monta päivää menettää voimiaan ja lopulta tukehtua.

Älä Tapa! Elämä on arvokas. Luulen, että jokainen joka makaa kivuissaan nähdessään omaisten surun ja odottaa omaa kuolemaansa, pohtii tätä mahdollisuutta. Kuoleminen kuuluu elämään. Miksi sitä ei sallita arvokkaammin? Miksi kituminen on jotenkin hyväksyttävämpää, kun se ei vielä itseä koske?

Eräs mummo vaikeroi hiljaista pyyntöään maatessaan liikuntakyvyttömänä sairaalassa, jo kolmatta vuotta, "Pääsispä jo pos täältä, minulla on ollut hyvä elämä, voi kun pääsisin jo pois."

Vaikkei eläimiä ja ihmisiä voi kaikessa verratakkaan  niin eläimilläkin on lopulta paremmat oikeudet. Kun eläin on sairas ja mitään ei ole tehtävissä, on velvollisuus päästää se lepoon. Jos pitkittää kärsimystä niin se menee jo eläinrääkkäyksen puolelle. Miten ihmisistä ajatellaan niin erilailla? Kituminen parempi vaihtoehto kuin arvokkaampi lepoon pääsy.

Jos itse makaisin kasviksena  tai olisin niin huonossa kunnossa, ettei paranemisen mahdollisuuksia ole.... haluaisin pois vaikka rakastan elämää.