Otsikon seesteisyys tosin on samaan aikaan myös hyvin kiireistä aikaa. Välillä tuntuu, ettei ehdi itsekkään mukaan. Mutta koska olen tällä hetkellä itse itseni keskiössä, kuljen väkisinkin mukana. Vain maisemat ja tehtävät vaihtuvat. 

Surua ja hämmennystä aiheutti kisuni pois meno. Koko viikon olin jotenkin pihalla. Eksyin työpaikalla vessaankin ihmettelemään, missä päin rakennusta oikein olen. Alkuviikon pitkät päivät ja aamuherätykset väsyttivät flunssan kanssa niin, että kyselin useammin kuin kerran sosiaalisen median kautta apuja puhelimen löytämiseen. Hukkailin tavaroita. Kotona ahdisti hiljaisuus ja kaksi jäljellä olevaa kissaani. Murehdin jo heidänkin kohtaloa. 

Perjantaina pääsin hieman irti siitä pallukasta, mikä rinnassa painoi. Pienet päikkärit, illemmalla musiikkia kuuntelemaan ja kameran käyttöä harjoittelemaan hyvässä seurassa. Halauksen voimaa ei voi vähätellä. Sillä todellakin on elvyttävä vaikutus. Ja naurulla. 

Tiedän ja olen sallinutkin itselleni sen, että kun tulee hetki surra niin suren ja kun olen liikkeessä, nautin hetkestä ilman huonoa omatuntoa.

Ihmeen nopeasti nuo pienet karvakamut ovat sopeutuneet muutokseen. Poika yritti hieman jyräämällä pommittaa toisen alemmalle tasolle, mutta ilmeisesti saarnani pelossa... Olen sille pitänyt monologeja aamuisin kiusaamisesta ihan kuin muka ymmärtäisi... Se on nyt melko reilu kaveriaan kohtaan. Ne vuorottelevat viekkupaikasta ilman sen suurempaa draamaa. Tyttökissa on välillä vetäytynyt omiin oloihinsa, mutta on alkanut nukkumaan vieressäni ja herättää ryskyttämällä sängyn vieressä sijaitsevaa kynttilälyhtyä saadakseen ruokaa. Ihan niin kuin ennenkin. Urheita pikkaraisia ne ovat. Pitkiä päiviä keskenään, mutta ottavat minut ilolla vastaan.

Kummallisuutta kuitenkin maailmassani riittää, enkä varmaankaan ikinä lakkaa ihmettelemästä. En sinänsä halua ketään arvostella, näin vaan näköjään käy ja joskus ihmisten on vaikea hypätä toisen asemaan ja tunnelmaan, jos eivät ole itse juuri siinä tilanteessa. Olen varmasti sortunut samaan itsekkin, mutta pistää pohtimaan, miten toiselle kertoa, niin, että vastapuoli ymmärtäisi tilanteen ilman loukkaantumista tai tulkintaa töykeydestä. Jotenkin vaan ajankohdan sattuma oli yleisellä tasolla sellainen, ettei olisi oikeasti jaksanut puida ja pohtia muiden elämää, mutta koin, että ihan kuin olisi jokin kohtalon vai minkä lie vitsi tai ironinen tapa mitätöidä omaa suruani ja antaa sille tilaa.

Toki voisin olla puhelimeen vastaamatta tai avaamatta ovea. Mutta toisaalta, jos itsellä on myös tarve saada lohdutusta tai myötätuntoa niin avaan oven ja vastaan puhelimeen. Myöskin koen, että olisin töykeä, jos en vastaisi tai avaisi ovea. Todellisuus taitaa olla vain niin, ettei minun murheet taida yltää muiden ongelmien tasolle, joten puitava on vaikkei jaksaisikaan. 

Kun tulin eläinlääkäriltä, ehdin parkua noin viisi minuuttia kun puhelin soi. "Siskoni" otti kyllä osaa suruuni, onhan hän kokenut itsekkin, mutta puhelun aiheet siirtyivät kuitenkin aika nopeasti hänen perheasioiden puimiseen ja siivoamiseen. Aikaa oli vähän, joten puhelun loputtua pakotin itseni syömään. Hengitin hieman ja raahauduin illaksi töihin.

Seuraavana päivänä ajattelin vetäytyä viltin alle niin tätini soitti ja ilmeisesti halusi purkaa töissään sattunutta kriisiä. Mitä kuuluu? -Kissani kuoli eilen. -Nyt sitten meni, olihan sillä jo ikää, otan osaa. Mutta sellainen kauhea juttu tapahtui, että....blaa blaa blaa

Tragedia oli kieltämättä aika järkyttävä. Pieni yritys, joka kuljettaa vanhuksille ruokaa. Tätini alainen oli omalla reitillään ja soittanut kesken päivää paniikissa. Asiakas oli ampunut itsensä ja tämä ruokakuski oli avaimilla mennyt ensimmäiseksi paikalle. Tapaus oli järkyttänyt kaikkia osapuolia. Sinänsä hyvä, että tätini kuitenkin soitti ja jutteli asiasta ja toivottavasti helpotti. Ei tuollaisen puheluun voi sanoa, että nyt ei sovi. Mutta autoinko tarpeeksi ja toisaalta raskaiden tragedioiden kuuleminen on aika raskasta saati sitten kun itsekkin on juuri silloin melko väsähtänyt.

Illalla piipahdin pihalla tupakilla. Tämä erikoinen naapurini sattui olemaan myös ulkona tupakilla ja siinä hetki rupateltiin. Otti osaa lemmikin poismenoon ja alkoikin sitten purkaa omaa ahdistusta. Hänellä on vakavempia mielenterveysongelmia ja pohti menemistä sairaalaankin. Häntä ahdisti olla kotona ja purki tätä ahdistusta sen hetken kun olimme ulkona. Olin jonkin aikaa kotona, kun ovikello soi. Naapurini kysyi, että voiko hetkeksi tulla kun ei yksinkertaisesti pysty olemaan yksin kotona. Totesi myös huolensa, että millainen kuva minulle hänestä jäi. Juteltiin hetki ja keitin kahvit. Kerroin, että totutellaan yhden poissaoloa koko perhe. _Joo, mutta minua ahdistaa ja pitäisi saada juomaa, onko alkoholia? Saan välillä raivareita kun napsahtaa päässä. Sitten naapurini meni keskelle lattiaa makaamaan ja hihkui, että ompa ihanaa, että saa olla pitkin pituuttaan lattialla kun on niin maanläheinen ihminen. Hetken siinä ihmettelin, kunnes totesin meneväni nukkumaan. vieras lähtikin ihan tyytyväisenä, kun sai katkaistua ahdistusoloaan.

Minä kyllä väsähdinkin ja viikko meni tässä ahdistusinformaatiotulvan tasoittelussa. Minulta kuoli perheen jäsen, joka oli vain kissa. Noh ajatelkoot muut niin, mutta minulle itselleni se oli paljon muutakin, mitä kaikki eivät voi käsittää. Ainakaan miltä sen menetys tuntuu.

Viime viikonloppuna musiikki, mukava seura ja P:n vierailu sai jotenkin takaisin normimpaan tilaan.

 

Toinen ihmetyksen aihe on ollut sellainen, että nyt kun olen opiskellut  valokuvausta ja ilmaisutekniikkaa, ovat muutkin intoutuneet. Sinänsä on hauskaa, että intoni tarttunut, mutta jostain kummallisesta syystä minulle on sadellut linkkejä ja kuvia milloin mistäkin. Kuvatulva. Varsinkin kun on pohtinut ajan riittävyyttä. Jostain syystä nyt pitäisi katsella koko maailman kuvat kerralla. Ja jokaisen ehdotukset ovat elämää tärkeämpiä. Kuitenkin olisi nastaa keskittyä tosiaankin omaan tekemiseen, oivaltamiseen ja edetä kurssin mukaisesti ja katsella opettajan vihjaamat näyttelyt rauhassa. Ja sitten vasta kun aikaa tulee niin katsella muutakin. Jos katsoisin ja kommentoisin kaikki mahdolliset kuvat, mitä minulle on postitettu, tekstitetty, mesetetty ja kerrottu suullisesti niin eipä tarvitsisi unien ajankohtaa paljoa murehtia. Niihin ei hetkeäkään riittäisi. Kun on aikaa teen sen toki, mutta ihan omalla tavallani.

Tässä on vähän joutunut taistelemaan siitä ikiomasta tilastaan nauttia täysin siemauksin. Onneksi intoa riittää koulutunneilla ja sain opettajaltakin kehuja asenteestani. Se taitaa olla niin, että minulla muun maailman olemassaolo lakkaa siksi aikaa kun peuhaan opintojen kimpussa. Kyllä se maailma pyörii kuitenkin ihan ilman leelian lepotuolianikin.

Minä rakastan tuota hommaa ja väsymyskin katoaa aina kun pääsen tekemään mistä tykkään. Tää on niin mun juttu.

 

Kaiken härdellin keskellä olen kuitenkin aikas seesteinen. Onnellinen. Jotenkin kaikki jutut ovat kohdillaan ja hyvällä mielellä. Vaikkakin on surua ja draamaa, mutta kuitenkin sitä hyvää oloakin tuottavaa. Suhdeluku kun vain pysyisi balanssissa ainakin noiden miinusmerkkien suhteen niin jaksaa intoilla.

IMG_7965.jpg

"The Blue Spoon Blues"  Ihan tavis kertakäyttölusikka pikaisessa sommittelutehtävässä.