Simmahdin sohvalle jokunen tunti sitten ja heräsin siirtyäkseni unten maille. Unipa ei tullutkaan. No ei sitten. Päässä alkoi pyöriä ajatuksia kaiken tasapainosta, että miten ei voisi tasaisesti joko saada kaikesta jotain tai sitten vaikka valita mitä haluaa. Sitten jos saakin jotain niin se tekee toisen kateelliseksi, vaikka se joka on saanut niin olisi mieluummin valinnut jotain muuta. Se mitä eniten olisi kaivannut niin on täysin saavuttamattomissa.

Raha, rakkaus, terveys, kaverit Jos on rahaa niin joko kaverit ovat siitä kateellisia ja katoavat. Toisaalta hyvät ystävät osaavat iloita puolesta. Jos on ystäviä paljon niin se saattaa myös käydä kalliiksi ja viedä terveydenkin, jos kamujen kanssa hippuloi kaiken.

Joillakin ei ole omaisuutta ja käyttövaraa, mutta voi olla lapsia jotka tekevät onnelliseksi. Kavereita joka nurkassa.Toisella taas voi olla turvattu lompakko, muttei esim. ketään kenelle jutella vaan ympärillä pyörii tukahduttava yksinäisyys.

Terveys. Kaiken a ja o. Sen kun menettää täysin niin sitten ei ole mitään. Rahalla ei tee mitään, jos ei voi nauttia mistään. Mennä minnekkään tai jakaa kokemuksiaan. Tai pahempaa. Olet kotisi vanki, eikä kukaan käy. Vanhuus hiukan pelottaa kyllä.

Minä haluan kaiken. Kaikki riittää. Terveyttä sen verran, että pärjää töissä ja pystyisi joten kuten kulkemaan. Jalkani tuntuu kyllä uhkailevan. Rahaa sen verran, että pärjää. Ja ehkä laittaa sitten koti sellaiseksi, että jos mihinkään ei pääse niin ei kyllästy ja pienillä vaihteluilla saa muutosta aikaiseksi. Vaikka kukkia silloin tällöin tai uudet verhot. Lapsia en tule saamaan kuin kauppareissuilla kohdatessa ja ne kohtaamiset jäävät ohituksen asteelle. Näin on oikeastaan on  ihan ok.

Se loppu onkin kinkkisempi. Kaverit jäivät aikanaan edelliselle paikkakunnalle ja kasvoin heistä ulos. Uusien hankkiminen ei ollutkaan sitten niin helppoa tädin kahvilassa pyöriessä. Sitten olin jumissa siellä ja täällä. On niitä jokunen kertynyt, muttei sellaista läheistä ystävää oikeastaan ole. Sellaista tasapainoista kaikkine oikkuineen. Osaanko itse sellaista ylläpitää tarpeeksi hyvin?

Rakkaus ja suhdeasiat  on kaikkein vaikeimmat. Olin luullut pyörremyrskyä rakkaudeksi mikä joskus on osunut kohdalle.Ei sitten ollut, ehkä hullaantumista enemmän. Mitä se edes on ja miten sen tunnistaa, ettei hukkaa menemään? En tiedä kai vieläkään.

Ehkä mallia voisin ottaa siitä ajasta kun oli lemmikkejä. Sehän oli pyyteetöntä. Ne olivat maailmani. Minä kuuluin niille ja ne minulle. Kyllä siinäkin touhussa takkuja oli ja meni useastikkin hermo, mutta ne olivat. Ja sitten kun eivät enää niin veivät palan mennessään. Ei siinä ollut tunteiden vuoristoradasta tietoakaan vaan tasaisuudesta. 

Jotenkin tuo Hermannin kohtaaminen saa vain tätä asiaa pohtimaan. Veikkaisin, että olin aikanaan ihan överi hullaantunut. Mutta jonkinlaista rakkautta on pakko olla, jos on pystynyt antamaan anteeksi ja oikeastaan deletoinut kaiken.. Vaikka huomasin reissun päällä väsyneenä ajoittain, että pitäisi saada seuraan tottumattoman olla hetki ittekseen vaikka kaivamassa nenää niin silti hänessä on jotain himputin liimaa. Näin tänäänkin... Tai nythän on yö... eilen. Perhana mä en jaksaisi kadottaa ihan hirmuisen moneksi vuodeksi tuota taas. Näinä aikoina muutenkin piristävää. 

Yhdistin pieneen retkeeni vierailun mummelin luona, jota autoin noissa kuolinpesäasioissa ja tämän Hermannin moikkaamisen. Jotenkin vain sitä on niin mahdottoman iloinen, mutta tässä tuleekin se kinkkisyys. Uskaltaako sitä hyvää oloaan paljastaa liikaa. Ja jos en paljasta niin onko se huono juttu.  

Niin se mummelikin kaikkine sairauksineen lisäsi tätä pohdintaa.On ollut jo pidempään kuin korona jumissa kotonaan.

Tultiin silloin heti juttuun kun tavattiin ensimmäisen kerran. Peri sukulaiseni tilan maineen ja viime vuonna kysyi useasti, että haluanko käydä siellä maalla, kun siellä olisi niitä marjojakin. Jokainen kerta olen vastustanut käyntiä käärmeiden takia. Nyt tällä kertaa kysymys oli toisenlainen. Alusti kysymystä sillä, että sai tilan niin myöhään, että terveys ehti mennä. Kulmien alta tuikki, että haluisinko nyt kuitenkin käydä siellä katsomassa niitä marjoja. On ajatellut rakennuttaa mökin tontille ja voisin sitten siellä käväistä kun olen lomilla. Lupasin tällä kertaa piipahtaa. Haistoin, että tässä on jokin ajatus takana. Utelin, että mitä ne hänen lapsensa tuumaa, kun eivät minua tunne. Totesi vain, että minä omistan tilan ja minä päätän ja sina sat sinne mennä. No pakkohan se on ainakin kurkata. Veikkaan kyllä, ettätällä hetkellä taitaa rakennusten kunto yöpymiseen olla heikohko.Noh täytyy käydä katsomassa.

Ajatukseni täysikuun alla hieman harhailee, mutta ydin ajatus kai oli se, että pitäisi olla tyytyväinen siihen mitä on vaikka toisella olisi jotain parempaa. Maailma muuttuu kuitenkin kaiken aikaa ja välillä on enempi hankalampaa kuin muuulloin. Toisinaan taas paremmin. Olipa sitten mikä lokero milloinkin kyseessä.