Olen pohtinut jo pitkään, että mahtaako vanhuskissa erittää jotain unettavaa höyryä. Kyllä se joskus piereskeleekin, mutta se höyry, millä on kopsahduttava vaikutus, on hajutonta ja mautonta. 

Vaikka olisin kuinka virkeä ja katsoisin vaikka kuinka mielenkiintoista ohjelmaa niin nukahtamiseen ei mene, kuin viisi minuuttia siitä, kun tuo katti röjähtää kainaloon. Kops. Joka ikinen ilta olen nukahtanut sohvalle ja missannut monta hyvääkin ohjelmaa.

Nukkumisia ja heräämisiä olen miettinyt aiemminkin. Varsinkin noiden kattien käytöstä herättämisen puolesta. Ilmeisesti olen hengittänyt huonosti, kun aina on joku katti pomppinut päälläni herättääkseen. Kerran ilmeisesti kuorsasin liian kovaa, kun edesmennyt kisuni läimäytti tassullaan täysillä naamaani ja ärsyyntyneen oloisena vaihtoi paikkaa hieman alemmaksi kylkeeni kiinni ja huokasi syvään.

Viimeinen kisuni on silloin tällöin herätellyt. Sairaslomalla leikkauksen jälkeen useammin. Lääkkeet varmastikkin vaikuttivat hengitykseeni ja tämä katsoi parhaakseen töniä hereille. Nyt olen kisuni puolesta saanut nukkua. Mutta olenkin herännyt mitä kummallisimpiin uniin.

Unissa olen touhuillut milloin mitäkin. Yhtäkkiä mitenkään siihen uneen liittyen on kaikunut korviini todella kova ääni. Kerran heräsin metallin kirskuntaan. Kerran lamppu tai astia rysähti lattialle. Kerran joku puhalsi torveen korvani juuressa. Siis mitään näistä ei tapahtunut oikeasti. Vain unessa. 

No tietenkin annoin mielikuvituksen laukata ja sain tarinan aikaiseksi siitä, että nämä edesmenneet ihmiset yrittävät pitää minua hereillä. Nyt kun tuo mummeli kuoli, on portti ollut auki ja mellastavat herättelemässä niin kauan kun voivat, ennen kuin heidät kutsutaan takaisin. Siinäpä taas oivallinen leffaidea. En tosin pitäisi sitä kauhuna vaan jonain tarinana huonotuurisen ihmisen halusta sulkeutua omiin oloihinsa törmäillessään jatkuvasti outouksiin ihmisten käytöksissä. Kun sitten on yksin niin ei kuitenkaan olekkaan vaan jossain toisessa ulottuvuudessa olevat tyypit tekevät käytännön piloja. Sitä en ole vielä keksinyt, miten tarina etenee. Miljöö tässä leffassa on kuitenkin harmaa. Vettä sataa joka ikinen päivä. Lukuunottamatta niitä päiviä, kun sataa räntää.Väriä löytyy sentään yhden toimivan lampun alta,  missä on hetikohta näivettyviä tulppaaneita. Päähenkilö joutuu vaihtamaan kiireen vilkkaa kukkasia, sillä, jos ne ehtivät kupsahtaneina makoilemaan maljakossa liian pitkään niin maailmasta saattaa kuolla värit sukupuuttoon.

Hmmm... Olisikohan aika ammentaa luovuutta johonkin järkevään toimintaan ...