Onko sitten keväisen auringon lämmittävien säteiden vaiko talviloman rentouttavan tunteen aiheuttamaa, mutta minulla todellakin on herännyt jokin sisuskalun riepale eloon. 

Uhmasin sitä kohtalokummaa ja tosiaan kampesin itseni ihmisten ilmoille. En kauas, koska rahapussini tila on melko surkea. Ajattelin, että visiitti tuohon lähimpään paikkaan on taatusti varmin tapa saada lomaeuforiat katoamaan todellisuuteen. Mutta kappas kummaa, ettei näin käynytkään. Päinvastoin. Sain tutustua uusiin mukaviin naamoihin ja vanhat tutut ottivat ilolla vastaan seuraansa. Tuli kutsu pippaloihinkin joskus kesämmällä. Ihan kiva juttu Kaikenkaikkiaan siisti ilta. 

Koska olin jokaikinen päivä ollut reipas niin sallin yhden totaalilöysäilypäivän lauantaille. Sunnuntaina käväisin ihailemassa P:n Thaimaarusketusta ja napsimassa tuliaiset. Hassua, että ostin jokin aika sitten kierrätyskeskuksesta mekon kesäksi, jota olen silloin tällöin kokeillut ja jäänyt hetkeksi siihen asumaan. Haaveillen lämpöisestä kesästä ja siinä mekossa voisin tallustella uimaan, kauppaan, töihin..... ihan minne vaan. P oli valinnut hukkaamani kassin tilalle uuden ja hoplaa. Värit käyvät mekon väreihin täidellisesti. vieläkin kivempi odotella kesää. Paria pikkujuttua vaille valmis siihen hellepäivään, kunhan vain osuisi tänä vuonna vapaille.

Kun kävelin kotiin ja kuuntelin sulan veden lorinaa sieltä täältä. Vaikka tuli vaatteidenkin takia lämmin, niin koin jotain yllättävää. Perhosia. Ihan itsessäni. Sellaista ihastuksen sekaista jännitysmelskettä sisuskaluissa. En ole tuntenut näin pariin vuoteen ja jollain tapaa tuntuu, että siitä on ikuisuus. Ei lainkaan pöllömpi fiilis. Tajusin myös hymyileväni. Mikäs siinä poskia nostellessa, jos on hyvä fiilis. 

Mitään mullistavaa ei kuitenkaan ole muuten tapahtunut, mutta silloin kun liikenteessä olin niin näin pitkästä pitkästä aikaa tutun hahmon. Saatan toki kuvitella, mutta jotenkin tuntui, että eipä tuo pahaa tykännyt näkyilystä. Ainakaan vienosta hymystä päätellen. Ja se hymy tuntui hiipivän poskille useamminkin. Ollaan jokusen kerran juteltu jostain ihan asiasta ja olen aina pitänyt tästä olemuksesta. Olikin niin pitkä aika välissä, etten ole nähnyt, että ajattelin jo poistuneen muihin maisemiin. Nyt ei kovinkaan montaa sanaa vaihtunut, mutta sellaista ujoa hymyilyä. No se ilmeisesti riittii hieman edes liikauttamaan jotain täysin jumissa ollutta sisuskalua.

Se fiilis, mikä voi tulla pelkästä katseesta, kun joku ensin vain katsahtaa kohti ja tajutakseen mitä näki, katsoo uudelleen pidempään, ja hymyilee. Jotenkin sitä tuntee itsensä silloin merkitttävämmäksi. Popoing popoing popoing. Joku voisi taas väittää... kuulen hänen äänensäkkin korvissani, minkä olen aiemin kuullut, että "olet lapsellinen!". Entä sitten. Jos jokin saa iloiseksi niin ei se paha asia voi olla.

Oikeastaan en tän kummempaa hehkuttele asiasta. Jokin pieni ele ja hetki sai vain ihan ällistyttävän muutoksen itsessäni. Nautimpa piruuttani. Veikkaan, että tämä "hymypoika" jää platoniseksi rakkaudeksi, mutta toisaalta on nastaa, että jossain on joku jonka näkeminen on silloin tällöin mukavaa ja sitä odottaa. Hyvä syy hymyyn ja sitä hymyilyäkin olen kaivannut. Tavallaan sain jonkinlaisen zemppi-piikinkin. Tämä kuntoilupuoli on ollut hippasen takeltelevaa, mutta jospa nyt sais toisenlaisen draivin siihenkin päälle. 

Ainut miinuspuoli tässä iloisuuden heräämisessä on tosiaan hajoavat astiat. Kun pääsin kotiin ja alon tiskaamaan niin siirtäessä lautasia kuivauskaapista rysähti tietenkin kaksi lattialle ja tietenkin se kalliimpi meni rikki. Hajotkoot sitten vaikka kaikki. Iha sama. Kai nyt joku oikeus välillä onnellisempi on olla. Jos se jonkun astian tai kenkäparin taikka laukun tai muun tilpehöörin maksaa niin sitten se taas maksaa. Aivan sama, vaikkakin epäreilua. Joillekkin onnen tunne kun kuitenkin  on ihan ilmaista.

Muistan kun olin ravintoloissa ja kahviilassa töissä. Aina oli joku tietty asiakas tai porukka, jota hieman odottelikin. Ja kun kävivät, oli päivä pelastettu. Hassulla tavalla ne ihmiset antoivat sille päivälle sen, millä jaksoi aloittaa seuraavankin päivän. Kerran eräästä paikasta lähtiessä pois sain yhdeltä porukalta nallen. Sanoivat, että, kun tulee ikävä niin rutista sitä sitten. Se nallerukka taisi jäädä eksälleni, mutta tuokaan muisto ei onneksi päästä katoa koskaan. Tällaisia on silloin tällöin ikävä. 

Hmmm... nykyisessä ammatissani on vain ne samat naamat. Onkohan yksi syy, että 14 vuodessa alkaa "elämäntarkoitus"  hieman laimentua nähdessä nämä samat  kasvot jokaikinen päivä 8h/päivä. Metka huomio muuten sekin, että, kun sai positiivisuutta osakseen niin tuntee olevansa myös itsekkin sitä. Yllättävää ( hitusen ironisella äänellä kirjoitettuna ;))

Nyt pikkuperhoset ja pörhiläiset asettukoot untenmaille. Tuo tyhmä kellonsiirto ei vain nyt meinaa nukuttaa.

Ötyjä