Jo vain on tämäkin neljän päivän viikonloppu melkein päätöspisteessä. Kaikennäköistä olen touhunnut vaan tuntuu, ettei mitään ehdi.

Suuria tunteita on ainakin sisältänyt nämäkin neljä päivää.

ILO:

Torstaiyöstä lähtien olen nyhertänyt keittiöni kimpussa. Puiset listaosat hioin ja maalasin. Muut pinnat päällystin sisustuskalvolla. Päällystyksen aloitin eilen aamulla ja yhdeksän aikaan illalla sain pienellä avustuksella ovet paikalleen ja osan vetimistäkin. Hinnaksi on tähän asti tullut maalineen, kalvoineen, pensseleineen, vetimineen n. 140e. Puolet vetimistä puuttuu vielä. Maalia meni vain tippa, joten täytyy pohtia uusia kohteita, mihin tyrkkään. Hieman alkoi tympiä työn touhu eilen ja laatikot ja roskisosasto odottaa vielä huomiota. Unohdin syödä ja osittain teippipinta ei meinannut pitää. Meinasi mennä hermot ja onneksi oli kohdekkin mihin kiukkuni suuntasin.... Mutta kun illalla oli ovet paikallaan niiin olin onnellinen. Keittiö on valoisampi ja huomattavasti siistimpi jo nyt. Tavarat vain omille paikoilleen niin hyvä juttu.

k%C3%B6ks%C3%A4%20ennen.jpg

Ennen....

k%C3%B6ks%C3%A4%20j%C3%A4lkeen.jpg

Ja jälkeen.

Tähän kohtaan voisinkin tuoda käden jälkiäni tältä vuodelta. Virkkausinnot... Laukku ja keskeneräinen matto. Raidat on vähän levottomat vaan en jaksanut enää purkaa. Pikkuhiljaa kierros kerrallaan teen tuon valmiiksi. nyt kädet huutavat hoosiannaa.

laukku.jpg

matto.jpg

Keräsin myös jotain kuvia vuoden varrelta, mutta teen niistä oman artikkelin.

 

Toinen ilon aihe on ollut Saara Aalto.  Fanitus on vain kasvanut. Kuulun heihin, joka ei alkuun ymmärtänyt koko artistia ollenkaan. Lahjakkuutta ei voi kukaan kiistää, mutta jokin tarttumapinta on puuttunut, särö, inhimillisyyskö. Onko noin täydellinen edes tältä planeetalta oleva ihminen? Liian täydellinen? Voiko täydellisyys olla joskus liikaa ja jopa ehkä ärsyttävää? Mutta mitä enemmän Saarasta on näytetty muutakin niin jotenkin tullut lähemmäksi yleisöään. Hän toden totta on elävä tunteva ihminen, joka on taatusti tehnyt työtä menestyksensä eteen. Ottanut riskejä ja voi luoja kuinka lahjakas hän todella on. Ja mikä parasta... voittanut niin britit, suomalaiset ja monet muunkin maalaiset puolelleen.

Ainakin jännitystä on riittänyt ja toivon todella, että voittaisi ansaitsemansa ykköspaikan. Tosin ykkönen on jo :)

Minun lemppareita on Oh so quiet, No more tears ja Abban Winner takes it all kolahti ja jysähti niin, että olen kuunnellut useampaan otteeseen. Siinä esityksessä on juurikin se tunne, mitä olen itse tuntenut viime aikoina.

 

ÄRSYTYS:

Päätimme lähteä P:n kanssa viettämään synttäreitä. Kävimme syömässä kauan kaivattua penttiperuspihviä. Paneroitu possunpihvi ranskalaisilla. Tarviiko muuta. No eipä tarvitse. Mistään vain ei meinaa nykyisin löytyä kyseistä annosta kuin huoltoasemilta. Löytyipäs nyt kun toivoin, paikasta nimeltä Morrison.

Matka jatkui Tuomaan markkinoille ja sain karusellista ihan mukavia kuvia. Oli kyllä ihan älyttömän kylmä ja oli melkeimpä pakko nauttia kuumaa punaviini -glögiä.

Tiesin sen samperin Pelle Hermannin, joka osan tuotoksistani päällä istuu kuin tatti tai jokin hiton matriarkka, viettävän syntymäpäiviään. No kun Helsingissä olen niin käynpäs kysymässä ihan paikan päällä. Teennäisen iloiseen tervehdykseen en antanut vastakaikua vaan muistutin lähettämisestä topakasti. Lähtikin hakemaan muistitikkua, mihin oli niitä tallettanut. Sitä tosin ihmettelin, että, jos oli muistitikulleen tallentanut niin kuinkakohan oli ajatellut tikun toimittaa. Sainkun sainkin materiaalini ja pinnani alkoi hieman helpottamaan. Ja unohdin koko hyypiön olemassaolon. Viivyimme ravintolassa hetken kun saimme kutsun erääseen seurueeseen. Ilmeisesti eräs herra ihastui ihan kunnolla, kun lähdimme yhtä matkaa. Tapaus kävi piipahtamassa eilen auttamassa kaapinovien kiinnityksessä ja lörpöttelimme ja katseltiin leffaa. Vaikuttaa oikein mukavalta, kiltiltä ja fiksultakin kaverilta.... mutta mutta... pääsen takaisin siihen ärsytykseen.

Heräsin aamulla ja tutkin muistikortin antia. Ei ole todellista. Olen elokuun 25.päivästä lähtien materiaaliani odottanut. Eikä siinä ollut vieläkään sitä mitä pyysin. Kiukkuni alkoi nousta. Olen niitä kohteliaasti pyytänyt. Enää en niin kohteliaasti, mutta kauanko vielä pitäisikään. Pohdin asiaa puuhastellessani kaapinovien kimpussa. Voisin antaa olla ja todeta kuvat menetetyksi. Mutta en voi. Vaikken taidoiltani ole kaksinenkaan, mutta tein kuitenkin pitkän päivän niiden eteen. Sen lisäksi maksoin melko korkean hinnan päästäkseni mukaan ylipäätään koko kiertueelle. Olen tuntenut itseni suorastaan raiskatuksi. En seksuaalisesti varsinaisesti vaan se mitä olen, on saanut niin kovan henkisen mukiloinnin, ettei mitään rajaa. Vilpitön usko ja toistamiseen mahdollisuuden antaminen toi vain lisää nujertamista niin luottamukseen muihin kuin myös itseeni. Jokin kumma on tosiaan siinä, että se mun into ja ilo on vain hakattava teoin ja sanoin lyttyyn, että voi hakea hymyilempiä kasvoja. Jotenkin tämä tekee ihan älyttömän kipeää. Ehkä siksi, että vaikka se hemuli, joka kävi auttelemassa on ihan ältsin kivan tuntuinen niin mä pelkään ihan hirveästi. Jos päästän taas jonkun lähelle niin miten minua taas siitä rangaistaan, jos erehdyn olemaan onnellinen. Ehkä en sitten ole vieläkään valmis. Haluaisin olla, mutta pitkitetty kiduttaminen jätti kyllä melkoisen syvät arvet ja siitä olen vihainen.

Kaikesta vihasta, peloista ja pettymyksestä huolimatta, kuin myös muidenkin mielipiteistä huolimatta paskin puoli kai koko hommassa on sekin, että minä oikeasti  rakastuin tuohon Pelleen. Kohtelusta huolimatta. Puutteista huolimatta. Kaiken mahdotomuudesta huolimatta. Minkäpä tunteilleen mahtaa ja onko niissä mitään järkeä koskaan ollutkaan? Osa minusta halusi mennä halaamaan, unohtaa kaikki paska ja kysyä kuulumiset ja kertoa omatkin. Mutta loukatuksi tuleminen ja se etten anteeksipyyntöä edes ole saanut vaan enemmänkin heittäytyi uhriksi on saanut kiukun päällimmäiseksi. Ehkä minä edelleen olen odottanut jotain muunlaista päätöstä koko touhulle kuin sen, että tulin loukatuksi, suutuin ja lähdin ovet paukkuen. Kai se on myönnettävä itsellekkin, että koska välillä olen valvonut öitä tämä henkilön takia, nähnyt unia jne... Se tunne kuitenkin vieläkin elää ja hengittää. Olisi ehkä helpompaa, jos saisin kuvani ja voisin jatkaa jo oikeasti matkaani. Mutta tämäkin on pitkittynyt. Side ei vain katkea. Kai se tunne joskus kuolee vaikkei sitä millään tapetuksi ole saatu hyvistä yrityksistä huolimatta.

 

HÄMMENNYS:

Edeltävässä kerroinkin oikeastaan hämmennystäkin samalla kuin kiukkua tunsin. Hämmennyin myös näistä toiveistakin. Toivoin lottovoittoa. Ei ole ikinä pätenyt rahatoiveisiin vaikka muut toiveet olen aika hyvin saanut läpi. Mutta nytpä voitin sen kolme euroa. Huh.... Hyydyin äskeisen pätkän kirjoittamiseen ja se kertonee kuinka paha olo mulla oikeasti on.

 

JÄNNITYS:

Huomenna ratkeaa ensi vuoden metkut. Toivotaan parasta ja pidetään peukkuja pystyssä. Metkaa on se, että rupsahdan vuodella yhdessä yössä. Ainakin numeroin.