Olen ollut hurjan väsynyt. Olen elellyt suruni kanssa. Koettanut väistää sen sivuun viikolla, kun olen ollut töissä. Torstaina oli pakko luovuttaa. Sain perjantain vapaaksi. Se oli helpotus. Itku vain tulee ulos, eikä sitä voi väkisin estää. Ja koska jouduin ajoittain estämään niin vanne silmien takana on puristunut kireälle.

Itkin koko illan ja perjantai aamun. Olin ihan turta. Sitten pakottauduin nousemaan ylös ja puuhailemaan. Välillä parkuen, välillä hengittäen siirsin sohvan järkevämpään paikkaan. Pari muuta huonekalua löysi myös paikkansa. Tein hommia jaksamisen tahtiin ja illalla olinkin jo hieman levollisempi.

Jännä, ettei minulla ole yhtään valokuvaa ollut esillä. Siis sukulaista tai edellisistä lemmikeistä. Nyt on jäytänyt, että nämä kaikki kolme kisua haluan kuviksi esille. Siitä tuli pakkomielle. Lähdin lauantaina Ikeaan etsimään sopivaa kehystä. Sellaista kolmen kuvan komboa. Ikeasta en löytänyt, muttaa mukaan tarttui tekokukka, kynttilä, muuta pientä tilpehööriä ja matto.

Autottomana pähkäilin miten 160x200m maton saisin kuljetettua. Bussi olisi ok, mutta, jos se lähtee liikkeelle liian aikaisin niin lennän tavaroiden kanssa. Taksi mksaa. Kavereita en halua kyyditsemään, koska en jaksa jutella kenenkään kanssa.

Siispä kantopuuhiin. Ikeasta Espoon keskuksen juna-asemalle ja omalta asemalta kotiin. Välillä podin silmienvuotokohtauksia, mutta sitkeydellä pääsin perille asti. Mukava hikikin tuli, joten kävi hyvin kuntoilusta. Perillä kotona taas parit itkukohtaukset.

Seuraavana päivänä olin taas väsy. Tämä tulee niin aaltoina. Taidan olla masentunut. Mun olisi pakko suorittaa tämä kuva-asia vaikka mikä olisi. Ei muuta kuin matkaan ja kulkuneuvoa odotellessa kuivailin taas silmiä. kuinka paljon kyyneleitä riittääkään. Kävin teettämässä kuvat. Etsin kehystä ja vihdoin löysin yhden kolmen kuvan jutun. 

Kotona huomasin, että en ollut kuvia ajatellut ollenkaan, että kaksi on vaakaaja yksi pysty. Eihän ne sitten käyneet tähän kehykseen. Onneksi löysin vihdoin omasta varastosta sopivan kokoisen kehyksen. Asettelin kaikki lomittain samoille raameille. Leikkasin taustalle mustaa koristeellista kartonkia ja liitin vielä runon mukaan, kohtaan mihin mahtui. Runo oli yllättäen eläinlääkärin kuitissa ja jollain tapaa lohduttava.

Kun sain homman valmiiksi, asetin sängyn päädylle kehyksen, tekokukan ja valot. Tähän asti ankeasta huoneesta tuli lämmin ja jotenkin tuntuu, että kisut olisivat lähellä. 

Mun suru on muuttunut käymään läpi kaikkien kolmen kissan menetystä. Ne ovat kuitenkin korvanneet lapsen, jota en saanut. Olleet mun kavereita, perheenjäseniä, ystäviä ja ennen kaikkea seuraa. Hurja määrä puhdasta rakkautta. Elämää. Tärkeimpiä asioita maailmassa. Jostain syystä en laittanut mitään muistojuttua aiemmin. Vasta nyt kun kaikki ovat poissa. Nyt se tuntuu oikealta. 

 

"Olen avaruuksien kissa,

olen kissa ihmeellinen.

Olen unien, tähtien kissa,

tulin takaa pilvien.

Minä rakensin teille talon, 

jossa paljon rakastetaan.

Nyt takaisin lähden, mutta palaan

uniinne toisinaan."

-Kaarina Helakisa

 

Kyllähän minä tiedän, että tämä on vaihe elämässä. Tämä tila, kun pää on purua ja rinnassa puristaa. Tämä on käytävä läpi. Ehkä keväämmällä helpottaa...