Eilen pillittäessä loputtomien ohareiden perään.... no joo... Tällä kertaa aidosti ikävöin ihmistä sen kaiken härdellin takaa, sitä johon ihastuin... tuli mieleeni ajatus kysymyksistä. Vähän sillä ajatuksella, että viesteissä kiellettiin kysymästä mitään. Elämä taitaa olla kuitenkin yhtä ihmettelemistä, joten kysymykset kuuluvat kuitenkin ihmisen perustoimintoihin. Vähän niinkuin syöminenkin.

Jo alkioasteella saatellaan elämän alkuun kysymyksellä: "Hups vaan, kuis tässä näin kävi?" Tosin omalla kohdallani epäilen, että olin suunniteltu vahinko. Tai ainakin korjaussarja jolla sai sekin avioliitto muutaman vuoden lisäaikaa.

Sitten kun pulautetaan turvatyynystä ulos niin paukahtaa pikkuisiin aivoihin todellinen kysymysten tulva: Mitä hittoa teitte mulle, heititte kylmyyteen? Mitä tapahtui? Mikä tämä vatsaani korventava olotila on... ai nälkäkö? No miten hitossa saan sitten ruokaa? Siinä kohtaa kun sanoja ei löydy niin ei auta kuin huutaa. 

Sitten tulee virallinen kyselyikä. Silloin saa kysyä kaiken, minkä ikinä siihen ikään ymmärtää vain kysyä. Vaikka muille saattaa olla väsyttävää niin kuitenkin se on hyväksyttävää. Sehän on oppimista.

Sitten säännöllisen epäsäännöllisesti kasvun aikana tulee paljon paljon ihmeteltävää. Varsinkin teininä.Taitaa koko maailman kysymykset pärähtää päälle ja mitä enempi hormoonit hyrrää niin sen enempi lisääntyy tunnetason kysymykset... niin ja miks ei tekniset suoritteetkin askarruta.

Sitten ihmetellään, miten saisi työpaikan, joissa vaaditaan nuoruutta ja pitkää kokemusta. Kun työpaikka löytyy niin ihmetellään kuinka palkalla pärjää.... Se ihmetys jatkuukin sitten läpi koko työelämän. Ellei flaksi ole käynyt senkin asian suhteen.

Sitten kun löytyy vähäisellä elämänkokemuksella elämänkumppani, joka osoittautuu mykäksi jatunteettomaksi niin ihmettelin, että mites tästä pääsisi pois?

Siinä välissä on ihmetellyt, miten saisi lapsia, mikä ongelma tässä on, tehtäisiinkö asialle jotain, milloin sulle sopii? Miks toi tyyppi ei tee elettäkään mun eteen, mutta odottaa kyllä palvelun pelaavan? Miksi mä olen näin väsynyt?

Kun eroan niin seuraavaksi ihmettelen taas... Miksi tuo nyt alkoi huomioimaan ja puhumaan kun ei 11 vuoteen? Miksi se ei nyt pyynnöistä huolimatta jätä rauhaan?

Mitä sitten tekis? mitä harrastaisin? Miten selviän yksin? Miks paino ei laske vaikka teen vaikka mitä?

Mitä laittaisin päälle näyttääkseni nätiltä?

Mistä löytäisin itselleni jotain kivaa seuraa?

Sitten löydän nettideittailun ja tämä "aikuisen kyselyiälle" ei tahdo tulla loppua.

Miks toi tyyppi syö mun jääkaapin tyhjäks ja haukkuu päälle, että miks en hommannut parempaa ruokaa vaikka olinkin hankkinut hänen edellisenä päivänä ilmoittamaansa lempparia?

Miten pääsen tuosta pelottavasta ja uhkailevasta tyypistä eroon niin, että henkikultani säästyy?

Miks toi homo etsiytyi seuraani ja yrittää pakottaa "läheisyyteen" vaikka pitää miehistä?

Mitä ihmeen nappeja nämä kolme perättäistä treffailukaveria oikein on ottaneet... ja vieläpä viinan kanssa? Panacodia, pilvee, kokaiinia?

Kerran pohdin, että milloinkahan nämä treffit oikein loppuu, kun tämä kaveri kysyi joka ikiseen asiaan perusteluita? Lempiväriin, lempiruokaan, työpaikan valintaan... no kaikkeen maan ja taivaan väliltä.

Miks toi tyyppi lähti treffeille, kun on puhelimessa puhunut koko tämän ajan?

Miks toi ei puhu mitään muuta kuin toistaa kaiken, mitä sanon?

Nukahtaakohan toi tyyppi just?

Mikäköhän se oikea ikä mahtaa olla herralla, joka ilmoitti pituudekseen 180cm ja päälaki ylettää leukaani?

Miksi tuo ihminen sanoo rakastavansa vaikka juuri sanoi, etten ole edes tarpeeksi kaunis?

Miksi hän pettää kaikkia?

Miksi toi tyyppi sanoo rakastavansa vaikkei halua nähdä mua selvinpäin ja on tehnyt kolmet oharit?

 

Ja muualta löytyy kyssäreitä... vetäiskö lärvit vai lähtiskö salille? Mihin mun paino katos+ Mitä hiton pahaa mä olen tehnyt?  Miten mä jaksan? Mistä sitä oikeeta onnea löytys? Kun löydän sisältäni niin löydän oitis sen joka sitä romuttaa.

Miks mun sukulaisetkin käyttytyy noin huonosti?

 

Mä kyselen varmaan viiskymppiseks. Vielä siis vajaa kahdeksan vuotta. Sitten en varmaan enää kysele muuta kuin, että keittäskö kahvit? Ostaisko kukkia? siivoisinko tänään vai huomenna? Mitäköhän söis? Tuliskohan telkusta joku leffa? Miten toi maailma jaksaa tapella toisiaan vastaan? Montakohan "vittu"-sanaa toi kloppi mahtoi ärrän jonossa viljelläkkään ostaessaan suklaapatukkaa? Paljonkohan räkää toi katu on imuroinut?

Näiden säestämänä odottelenkin sitten sitä aikaa kun makaan liikkumattomana vanhainkodissa tai sairaalassa.... niin tai kotini lattialla, että millonkahan täältä pääsis pois?