Välillä on aikakausia kun todella ihmettelen, mikä ihme mättää. Nyt on taas niitä aikoja kun alavire meinaa taas viedä. Pohtiminen menee jo koomisuuden puolelle siinä mielessä, kun mietin yksinäisyyttä ja sitä miten ihmeessä asiaan voisi vaikuttaa. Ja en vain kykene vaikuttamaan oikein mitenkään siihen, mitä eteeni tulee. Ja nyt vähän vaikuttaa siltä, että se jokin mikä toimiamme ohjaa on taas sillä tuulella, että on pistänyt jonkin näkymättömän vuoren eteeni... tai sähköaidan ympärilleni, ettei kenenkään tapaaminen ole edes mahdollistakaan. 

Junailijaystäväni osoittautui varatuksi, joten flirtti on ollut läpänheittoa. Niin joo.. olisihan se pitänyt jo tunnistaa. No olenhan niin pönttö välillä, että tosiaan kuvittelen ihmisten minusta pitävän niinkuin itse toivoisin. Oikeastaan en ole tästä asiasta niin pettynyt, sillä tämä juna-buddy on myös liian nuori. Mutta jos sokkotreffinsä aikoo järjestää niin otetaan vastaan.

Toinen ystäväni on puhunut moneen kertaan tutustaan ja ollut sitä mieltä moneen kertaan, että järjestää jotkin pienet kemut, jos vaikka kohdatessamme kemiatkin kohtaisi. Veikkaan tosin, että sekin on melko mahdoton ajatus jo sillä, että tämä heppu on tainnut omistaa elämänsä Thaimaalaisen naisen näkemisen odotteluun, joka siis onnistuu vain lomamatkoilla joka toinen vuosi...hmmm

Kolmas ystäväni aikoi yhyttää myös tuttuunsa, mutta tämäkin on melko nuori, joten melkein tyssähti ajatus jo siitä heti alkuunsa.

Nettideittailun lopettaneena pohdinkin, että vähiin katosi edes mahdollisuus tavata uusia kasvoja. Jotenkin baareissa pyöriminenkään ei innosta kuin vain ns. juhlapäivinä.

Eilen otin rohkeasti yhteyttä erääseen henkilöön, joka ei oikeastaan merkitse minulle mitään erityistä. Mutta olisi ollut nastaa viettää edes hetki rupatellen ja siis toisen ihmisen seurassa ja antaa jopa flirtille tilaa. Kaveri oli tulossa pitkin päivää käymään, mutta kun ajankohta läheni niin peruutti, kun olisi myöhästynyt ja olisi mennyt turhan myöhäiseksi. Hohhoijaa... Chattaillessa ystäväni kanssa, hänen todetessaan, että yksinäisiä taitaa olla enemmänkin liikkeellä, kun eräällä sosiaalisen median palstalla joku mies huokaili, että kuka vaan saisi tulla pussaileen, kunhan joku. Totesin jo melkeimpä lakonisesti, että mun kannattaa jättää tällaiset suosiolla väliin. Jos olisin ryntäilemässä suin päin pussailemaan niin todennäköisesti liukastuisin ja katkoisin koipeni ennen kuin ehtisin ketään koskettaa. Olen meinaan alkanut tulla siihen tulokseen, että mun elämä on mitä ilmeisemmin määrätty elämään yksin. Vailla lämpöä, kosketusta, rakkautta. Niin se vaan on ja se pitäisi vain hyväksyä. Ympärilläni on tosiaan muuri, osittain itse rakentanut, mutta sen portin minkä voisin itse halutessani avata, en saa auki. Avain on hukassa ja tähän en edes kykene itse vaikuttamaan.

Olen vain jääräpäisesti koko elämäni ajatellut, että olisin ansainnut... ansainnut ja ansainnut... no joo... korjaan, että ihan yhtälailla mulle kuin muillekkin olisi tässä maailmassa joku. Edes kerran elämässä, joka edes hetken rakastaa minua itseäni, eikä vain sitä tunnetta, minkä toiselle tuotan siihen asti kun huomaan, ettei sieltä toiselta puolelta irtoa takaisin mitään. 

Kohta mittari täyttyy taas 43 ja mä tunnen tän elämän jo tolla saralla eletyksi. Nämä on nähty, eikä kellään tosiaan taida olla minulle mitään annettavaa. Jos innostun jotain ihmistä auttamaan tai hemmottelemaan... lahjomaan in tai innostun ylipäätään niin siihen asti menee kivasti kun annan tunteen viedä kokonaan. Kun se toinen on "voittanut" niin alkaa jokin ihmeellinen säälimätön henkinen runnominen. Se on siinä hetken niin kauan kuin jotain irtoaa, mutta tuskin kauempaa ja minun itseni takia ainakaan. Ja se, että homman voisi lopettaa nätisti niin ei mun kohdalla sovi vaan multa tosiaan täytyy tuhota hieman itsetuntoa ja luotto ihmisiin, ennen kuin homma on paketissa.

Tämä kuulostaa varmasti itsesääliltä, mutta ei se oikeastaan ole sitäkään vaan sitä, että on varmaankin aika lakata hakkaamasta päätä seinään ja hyväksyä totaalinen yksinäisyys. Puute siitä, mitä ei ole koskaan kokenut. Keskittyä kaikkeen muuhun. Kyllä päivät saa täytettyä, mutta on vaan niitä hetkiä kun olisi niin ihanaa jakaa juttuja toisen kanssa. 

No, olenhan jo käsitellyt lapsettomuudenkin niin tämä on vain yksi ns. Menetys muiden joukossa. Kun hyväksyn asian niin helpottanee. Tätä eloa on vain niin pirusti jäljellä ja pitkä matka yksin on ollut kulkea tähänkin asti.

Juttelin pitkän puhelun aiheesta ja mulle sanottiin, että kelpaan kelle vaan. Juonen juju vain kun on siinä, että kelpaisinkin kyllä, mutta kun riittäisi, että kelpaisi vain yhdelle, joka on tosissaan.

 

Hyviä juttuja onneksi nykyään sentään mahtuu hieman edes tasapainottamaan arkea.

Käväisin kuvaamassa puolitutun bändiä ja olivat melko tyytyväisiä tulokseen sillä kokemuksella, minkä omaan. Ja se kun ei ole paljon. Mutta tuo on se elementti missä viihdyn. Pomppien tuolilla, ryömien lattialla. Vääntäen välillä kropan ääriasentoihin tilan puutteessa. Heh, katson toki maailmaa kameran linssin läpi, mutta siihen liittyy niin paljon muutakin. Tutustuu uusiin ihmisiin. Sain kannustusta ja myöhemmin ohjeita ja kutsun tulla uudelleenkin. Täytyy vain kehittää juttuja. Tuossa oppii huomaamaan monia asioita kerralla. Aivoillekkin työtä. 

Toki suttua ja sälää tuli paljon, mutta niitä helmiä haasteellisuudesta huolimatta tuli jokunen ja suurin osa videoistakin onnistui melko hyvin. Huomasin, että osaan jo vähän ennakoida ja olla tilanteen tasalla. Varsinkin jos on tuttu biisi.

Haasteita antoi melko alkeellinen valaistus ja kitaristin ja etenkin basistin liikkuvaisuus. Mutta he olivat ihania. Ihastuin heihin ihan täysillä. Todella nuoria poikia, mutta lahjakkaita ja heitä oli ilo katsoa. Hyväntuulisuus tarttui yleisöön ja tunnelma oli todella korkealla. Olen muutaman kerran heidät nähnyt ja pojat ovat niin nuoria ja ujoja, että aiemmin töröttivät melko lailla paikallaan. Nyt heistä irtosi iloa ja liikettä. Veikkaisin, että kameran läsnäololla oli jokin vaikutus, kun kosketinsoittaja/laulajakin innostui flirttailemaan kameralle. Ihania "Staroja". Kaiken kaikkiaan hyvä ilta.

Olisi samalle illalle ollut toinenkin paikka kuvailla. Työkaverini punk-bändi. Taatusti mielenkiintoinen, mutta aika ei vain riittänyt. Sitä sitten vaikka seuraavaksi.

Nälkä kasvaa syödessä. Yksi rasite hommassa kuitenkin on. Kaveripyyntöjä alkoi satamaan jo tästä kerrasta ihmisiltä joita en tunne, enkä ole ollut tekemisissä. Ja yksi hemmo pyysi koko materiaalin käyttöönsä tuosta noin vain. Hmmm. Laitoin hälle yhden valikoidun kuvan mainitsemaansa lakanaa varten, minkä aikoi teettää bändille lahjaksi. Ei kiittänyt, ei edes vastannut, joten odotelkoot materiaaliani, jonka eteen itse tein työn ihan rauhassa vaan. 

Pikkujoulut tuli ja meni. Koko päivän oli ihan älyttömän kiva fiilis. Jopa niin kiva, että aiemmin harkitsemani piipahdus erästä artistia katsomaan meni arvonnan puolelle. Paikalla olisi kai ollut tämä kumman suhdeviritelmän toinen osapuoli, mutta olisin halunnut nähdä muusikon livenä. Kirjotin paperilapuille kyllä ja ei. Sekoitin ja olin helpottunut kun arpa sanoi ei. Hyvä tuuli jatkui. Pukeuduin ensimmäisen kerran elämässäni pikkujouluihin mekkoon. Olin muuten nätti.

Nyt odottelen tilipäivää, että voisin uusia salikortin ja saan sillä endorfiinit ojennukseen. Jospa ensi vuonna olis paremmilla fiilareilla ainakin kroppansa suhteen.