Vielä yksi yö ja voi ottaa vastaan uuden vuosiluvun. Lihakset ovat suloisen kipeitä kahden peräkkäisen päivän saliuurastuksesta. Tuskin maltan odottaa, että palkkanikin hieman nousee vuoden vaihteen jälkeen uuden työnkuvan mukana. Jos ei muuten niin ammattinimike ainakin.

Hetkeksi vaivuin kuitenkin suremaan. En menetettyä ilkeyttä vaan ilkeyttä ja itsekkyyttä yleensä, mitä niin usein kohtaa.  Muistelin kesää jossa olin innoissani uudesta tuttavuudesta siihen asti kunnes ensimmäinen ärähdys tuli korvilleni. Rakensin fiiliksen uudelleen... ja ana vain uudelleen. Haukkuja sellaisesta mihin en voinut vaikuttaa. Olin joustava, ymmärtäväinen ja avulias ja anteliaskin. Ammensin kaiken ymmärryksen monien kriisien kokeneelle. Lohdutin, olin tukena. Autoin tyhjän asunnon muokkaamisessa kodikkaammaksi antamalla ylimääräisiä mattoja kolme kappaletta. Pöytäliinan. Pari pikkupöytää. Jalkalampun, astioita, viinilasit. Yms yms. Pesin päiväpeitteet, silitin verhot ja ompelinkin ne. Autoin kuinka parhaiten pystyin.  Annoin aikani, lomani ja tämä ihminen ripustautui minuun kuin hukkuva. 

Neljännen kuukauden jälkeen kuitenkin ihmettelin, että hän ei ole kertaakaan ilmaissut mitenkään pitävänsä minusta. Halusi kuitenkin seurassani olla tai siis minun piti hänen seurassaan olla. Ihmettelin tätä ja vastaus oli, että hän on kömpelö näissä asioissa. Sain vain tokaisun, että hän on iloinen, että minä haluan olla hänen seurassaan. Ei niin kömpelö kai kukaan ole, etteikö pysty jotenkin ilmaisemaan edes vahingossa, että pitää toisesta varsinkin, jos vaatii tämän seuraa koko ajan. Jokaisen viikonlopun jne. Jäin kai odottamaan vuoroani, mitä ei tullut.

Entinen elämä, joka antoi ne vessaromppeet lahjaksi oli kuitenkin vain tyhmä. Hän oli töissä firmassa, mikä maahan toi kyseisiä tuotteita. Koki silloin helpoksi ja hauskaksi lahjaksi.

Tämä roskisihminen oli tietoinen kuinka tylsältä nämä lahjat tuntuivat. Hän otti siitä hyvän vihjeen ja tietoisesti ne roskapussipaketit hankki, paketoi ja lahjoitti. Minusta se on jo ilkeyttä. Ehkä sitten olin niin mahdottoman ilkeä häntä kohtaan ollut alusta asti, että hänen oli pakonomaisesti seurassani saatava olla vain etsien tilaisuutta loukata. En voi olla ihmettelemättä, että millainen ihminen toimii näin. Ja mikä estää niin voimakkaasti ola antamatta toiselle sitä tunnetta, että tämäkin olisi pidetty.

Anteeksi, että jauhan. Haluan käsitellä tämän pois ja tämä on yksi tapa. Ihmetellä ääneen, että mitä ihmettä joku tuollaisesta itselleen saa. Ja miksi tämä kaava toistuu? 

Olen kuullut, että ihminen hakeutuu samantyyppisten luo aina ja vain. Mistä ihmeestä olisin taas voinut tietää, kun hän eteeni kulki? Jotenkin ahdistava ajatus se on sekin, että pitäisi alkaa ajattelemaankin niin, että jokainen, joka minua lähestyy on jollain lailla sekaisin. Ettei mikään muu olisi edes mahdollistakaan. Eihän niin voi yksinkertaisesti ajatella.

Mutten voi loputtomiin katsoa kylmää tunteettomuuttakaan. Nauttien vain muutamasta harvasta hyvästä hetkestä.

 

Hetken pari kyyneltä vuodatettuani ja pohdiskeltua asioita huomasin itsessäni kuitenkin jotain uutta. Ehdin ilmeisesti jo rakentaa itsestäni eheämmän ennen kuin tämän kumman tapasin. Tämä pettymys ei tunnu kivuliaalta, ei musertavalta. Ei mitenkään. Voi olla, että olen jo pitkään halunnut hänestä eroon kunnes viimeinen niitti tuli. En koe menettäneeni mitään tärkeää, koska tämän miehen läsnäolo vaikutti jo fyysiseen terveyteenikin. Vei aikani rakkaimmista harrastuksistani pois ja aivan turhaan. 

Mutta totta kai sitä miettii, että miksi sitä ihan oikeaakin onnea, missä kaikki olisi balanssissa, miks ei sitä voisi ihan oikeasti kohdata niin että sitä riittäisi pidemmällekkin. Totta hitossa tirautan kyyneleen sille ajatukselle, että ovatko ihmiset nykypäivänä todellakin noin moniongelmaisia. Koitin etsiä netistä tietoa hänen käytösmalliinsa. Ylipäätään tietoa, että mistä voisi saada sitä tietoa enemmän, että voisi alkumetreillä kääntää kalossit toiseen suuntaan, jos merkkejä huomaa.Tuli mieleeni, että olen usein ehdottanut vaikkapa kriisipuhelinta, ettei kuormittaisi minua. Ei voi soittaa, koska ei halua puhua ulkopuoliselle. Minä olin ulkopuolinen. Jostain syystä tänään juolahti mieleeni, että voisiko olla pelko kertoa ongelmistaan ammattilaiselle, jos löytävätkin jotain vakavempaa..... Mistäpä sitä tietää.

Kello on vasta viisi ja tekisi mieleni mennä nukkumaan, että huominen tulisi nopeammin.

Voi olla, että intoudun kuitenkin vielä liukastelemaan ulos haistelemaan happea. Voi olla, että otan kamerani ja alan leikkimään. Jotenkin se odotuttaa vielä. Tiedän, että kamerainto kun alkaa, ei sitä lopeta mikään.

Löysin yli puolen vuoden etsimisen jälkeen kurssivihkoni, missä on kuvaustehtäviä. Luin tehtävät ja pistin kytemään ajatuksiini. Tässä kohtaa jokin abstrakti leikki voisikin olla paikallaan. Teiteilua vailla rajoja :)