Isoäiti, mummo....Rakkaalla voi olla monta nimeä. Joskus nimitän vanhempia naisia mummoiksi, riippumatta siitä onko heillä lapsia vai ei, vain koska vanhempi nainen kuulostaa tyhmältä.

Jotkut mummot ovat pelottavia. Eräs meinasi ajaa kesällä päälle. Pelkääjän paikalla oleva mieskin piteli käsillä silmiä kiinni kun kuski päätti pasauttaa kehä1:n poikki... punaisia päin.

Eräs tapaus etuili kassajonossa käyttäen suurta viekkautta. Olin juuri saavuttamassa vuoroni asettaa ostokseni liukuhihnalle kun takaa pölähti näennäisen herttainen mummeli. Latoi nopeasti juuri vapautuneelle pätkälle ja niin iloisesti hössötteli jotain "oih iiih, eikös tähän voi nämä ostokset laittaa" . Jäin hölmönä katsomaan, mutta kassaneiti ilmoitti, että tässä on jono, pitäisi mennä jonon päähän. Taas alkoi "oooih ja iih, minä ihmettelin, että mitä täällä odotetaan. Pitääkö minun nyt ottaa nuo ostokset pois?" Totesin, että anna nyt tämän kerran olla, mutta seuraavalla kerralla jää kassalla jonottamaan. Myhäili sitten tyytyväisenä pakatessaan ilmeellä "Ähäkutti, pääsimpäs etuilemaan". Ja minä mulkoilin mummoa silmät viirussa, että "Tiedän mitä teit. Seuraavalla kerralla ei mene läpi".

Noilla jotka vielä vapaana liikkuu on kieltämättä melko paljon rohkeutta. Kunnioittakaamme heitä.

Kohta tulee kuluneeksi kolme vuotta mummoni pois menosta. Tietenkin juuri minulla oli maailman paras mummo. Niinhän kaikilla. No mutta tässä tapauksessa kävi hyvä tuuri, että näinkin hyvä tyyppi osui kohdalle. Mummoni asui toisella paikkakunnalla joten häntä näki juuri sopivasti. Ei siis mitään perheriitoja aiheutunut ainakaan siitä, että hän olisi hyökkäillyt kutsumatta nurkantakaa neuvomaan miten pitäisi elää. Mummoni ei myöskään ollut sellainen kodin kuvalehtien "perusharmaanuttura"-tyyppi jolla on lempeä hymy ja puhuu lempeällä pehmeällä äänellä.

Mummoni oli ihan tavallinen ihminen. Sota-aikojen koulima viiden lapsen yksinhuoltajaäiti. Elämä ei ollut ihan kevyimmästä päästä. Ukkini, jota en koskaan ehtinyt tapaamaan oli ilmeisesti melkoinen kulkija. Pelasi korttia junissa ja milloin missäkin ja lopulta kuolikin hämärissä olosuhteissa. Kuusi lasta ehtivät yhdessä tekemään joista yksi jäi pienenä auton alle ja menehtyi. Olivat ukin kanssa rakentaneet perheelle talon pohjoisemmassa Suomessa. Mutta talo myytiin, koska yhdellä lapsista oli lonkkavika ja  joutui Helsinkiin leikattavaksi.
 Siitäpä ukkini sai hyvän verukkeen pistää perhe muuttamaan Helsinkiin ja talo myyntiin. Ukkini lähti edeltä hommaamaan asuntoa ja perhe seurasi perässä. Helsingissä äiti pienten lasten kanssa meni pankkiin hakemaan rahaaruokaan ja majapaikkaan kun isukkia ei sitten näkynytkään missään. Voin kuvitella mummoni järkytyksen kun selvisi, että tili on tyhjä.

Onneksi asiat järjestyvät aina jollain lailla vaikkei aina helposti. Perhe päätyi kuin päätyikin lopulta pääkaupunkiseudulle. Ukkini kuulemma piipahteli kotona tuomassa ruokaa, mutta oli mokoma pelannut talorahat kortilla. Mummoni sai kuitenkin pesueensa kasvatettua kovalla työllä ja pienellä palkallaan ja ystävällisten ihmisten avustuksella. Kun vanhin poika oli siinä iässä, että piti koulunkäyntiä miettiä niin tämä lähetettiin sitten isovanhemmilleen. Tämä vanhin poika oli isäni. Asiassa tosin oli kova ristiriita. Joskus myöhemmin kuulin isältäni kuinka katkera hän oli siitä kun hänet "heitettiin" perheestä ulos. Ja hänen mummonsa ei ilmeisesti ollut maailman paras vaan aika ilkeä. Mummolleni oli taas tärkeää, että edes yksi lapsi saisi kunnollisen kolutuksen ja hyvän ammatin. Ja kolmas... isäni sisko oli läpi elämänsä katkera, ettei saanut kunnollista koulutusta vaan hänenveljensä.

Eli taisi tässäkin tapauksessa raha pilata monta hyvää asiaa. Mutta mummoni taatusti ajatteli taloudellisesti erittäin tiukkoina aikoina lapsensa parasta.

Juolahti eräs tarina ja ajatelma mieleen juuri äsken kirjoittaessa..... Kuudes lapsi, järjestyksessä tosi taisi olla kolmas tai jotain, jäi siis rekan alle. Ukkini oli alusta asti väittänyt, ettei lapsi olisi hänen. Mummo taas väitti, että varmana oli. Lapsi oli riidan aihe ollut läpi lyhyen elämänsä. Mummoni puhui tästä aina melkeimpä siihen asti kun järki juoksi, että se lapsi eli riidan alla ja juoksi pois. Tuli juuri mieleen, että kaksi muuta sisarusta jotka olivat katkeria toisilleen iät ajat menehtyivät molemmat syöpään. Jotenkin toivoisi, ettei kenenkään tarvitsisi lapsiaan haudata ja mummoni joutui kolmesti sen tekemään.

Vaikka liikuntakyky huononi huomattavasti kuuskymppisenä niin päässä oli silti älliä vaikka muille jakaa. Kun lähentelein 18 ikävuotta niin kävin silloin tällöi kyläilemässä. Mummo kaatoi viinit karahviin ja siemailimme punaviiniä sitten hienosti kristallilaseista. Pelattiin korttia ja parannettiin koko maailma. Ne ovat jotenkin ikimuistoisia juttuja. Ihan uniikkeja.

On jotenkin lohdullista, että kun vanhenemme ja muisti menee niin aivot pelastavat meidät paljolta. Kun viimeisiä kertoja kävin katsomassa niin mummollani oli aina kovin hauskaa. Oli juuri ollut kuulemma TV2 studiolla Tangomarkkinoilla. Juontaja oli kiusoitellut kovasti ja mummoni oli tanssinut ja tanssinut. Voittaja oli kuulemma ollut Arja Koriseva. Eli Arja Korisevalle tiedoksi, että Jos on surrut lehdissä hitin puuttumista niin dementoituneelle mummolleni olet ollut ikimuistoinen tähti ja näköjään unohtumaton ;)

Kiitos mummolleni aikuisen viisaudesta, mitä omilta vanhemmilta oli välillä hieman hukassa. Ja hienoista hetkistä!

Hautajaisissa oli kova pakkanen, mutta aurinkoista. Aurinkonlasku oli kuin pilke silmäkulmassasii. Illalla katulampun valossa ilmassa välkkyi pieniä kiteitä kuin olisit keijupölynä vielä käynyt luonani. Terveisiä sinne, meillä on täällä kaikki hyvin!