Edellisessä jorinassani kerroinkin yhden puhelun voimaannuttavasta energiasta. Kuljin kohti loppuviikkoa kuin viilipytty. Miten voikaan tuntea itsensä niin rauhalliseksi ja tasapainoiseksi niin, että siihen kiinnittää jo huomiota kuinka hyvä olo on. Olin irtautunut näistä psyykkisistä ongelmista kärsivistä ihmisistä. Sain kurssilta vähän jo sitä mitä tarvitsin. Tili ammottaa tyhjyyttään, mutta pienellä organisoinneilla saan kuin saankin rahat riittämään seuraavaan tilipäivään. Vaikka persaukisuus on iskenyt niin menin ja tilasin itselleni kaksi kaunista puseroa. Kitkuttelen niitä maksellen hetken aikaa, mutta olen mielestäni ansainnut itselleni jotain kivaa ja tällä kertaa nettitilaus osui nappiin ja olen enemmän kuin tyytyväinen.

Perjantaina kuitenkin... En tiedä onko tuo toinen häröilijä jollain ihmeen vaistolla varustettu vai mistä kyse, kun aina kun olen sillä tuulella, että jes, kaikki hyvin niin johan alkaa paukkumaan. Hän siis otti sähköpostitse yhteyttä ja taas jälleen kerran pyysi mukaan omia mieltymyksiään tyydyttämään. Kun keskustelin asiasta, etten juuri tästä asiasta ole kovin innostunut niin alkaa sellainen hänelle tyypillinen selityssessio ja maanittelu. Luin monttu auki hänen viestejään ja aloin ärtymään. Luulin jo, että olen hänestä päässyt ja, että tämä on ollut molemminpuolinen käsitys ja vain työjutuissa pidämme yhteyttä. Kuitenkin se ns. lirkuttelupuoli tuli esiin ja ilmeni samassa yhteydessä, että samaan aikaan oli treffejään sopinut toisen henkilön kanssa seuraavaksi päiväksi. Henkilön, jonka olemassaolon takia aiemminkin oli tämä kummajainen heittäytynyt minua kohtaan täydeksi k...pääksi. En tiedä, millaisilla aivoilla hän noita asioitaan oikein junailee. Ei ehkä ihan terveimmillä, mutta onneksi nyt on silmäni ihan totaalisen auki tämän henkilön suhteen.

Patologinen valehtelu. Pitäisi kai sekin oire opetella jostain kirjoista, vaan jotenkin ei jaksaisi enää paneutua noihin mielen kiekuroihin. Miten ihminen voi edes käyttää suurimman osan ajastaan totaalisen diibadaaban ulostamiseen, missä ei ole totuuden jyväsiä kuin hivuttaen. miten tämä ihminen ei edes itse tajua, että ympäristö vain nyökkäilee ja kuuntelee diibadaaban suoltamista ja jatkaa elämäänsä. No minä saan yleensä tuollaisesta pultit ja tekstillä yritän turhaan kaivaa jotain vastausta vaikka sairaan ihmisen kanssa se on turhaa, joka asiaansa uskoo itse kuin vuori. Näkemättä valheen takaa enää todellisuutta.

Aamupäivä menikin sitten sananvaihdossa ja olin raivona. Kuinka tuo edes kehtaa. Jotenkin väsähdin omasta euforian katoamisesta taas ja kun tulin töistä kotiin simahdin sohvalle. Nukuin erittäin huonosti yön. Näin tästä kyseisestä kaverista painajaisia. Tai oikeastaan sellaista ahdistavaa unta. Hän käyttäytyi unessa juurikin niin härskisti, mutta avoimesti kuin normisti peitellen, mutta asioista joista on jäänyt kiinni. Siinä unessa, hänen tarkoitusperä oli vain hyväksi käyttää kaikkia ja teki ihan kaikkea loukatakseen. Hän seurasi unessa  ja tuli koko ajan silmieni eteen tekemään juuri sitä mitä selkäni takana on touhunnut. Yritin koko ajan juosta pois, mutta hän oli siinä aina.  Hahmo, jota edessäni käytti hyväksi oli kuin märkä rätti tai kynnysmatto, jolla ei ole mitään ihmisarvoa. Vain loukkaamisen välikappale. Heräsin painajaiseen ja meni pitkään kun sain unen päästä kiinni.  Aamulla olin kuin jyrän alla.

Tarvitsin kaksi pannullista kahvia. Siivosin, kävin ulkoilemassa, sovittelin kauniita puseroitani, juttelin uuden tuttavuuteni kanssa melkein kaksi tuntia. Pähkäilin koulutehtävää... Mä olen taas ehjä ja energinen.

Vuoden jollain lailla henkisesti itsessään kiinni pitänyt henkilö on irti. Itseäni kai eniten ihmettelen. Minussahan hän on ollut. Ihan lähellä. Sisällä sisimmässäni. Miten ihmeessä? Hän on kohdellut todella törkeästi ja kuitenkin on kuin ei mitään. Miksi minä olen niin paljon hänestä välittänyt? Ollut kiltti vaikken oikeastaan ole saanut kuin joitakin kivoja hetkiä maksaen niistä aina jotenkin ja vielä saanut silmilleni. Olen toki saanut omiin tekemisiini harrastuksen puolesta ovia auki, mutta saa niitä muutenkin. Miten ihmeessä tuo ihminen on ollut minussa noin vahvasti. Miten minä olen voinut häntä rakastaa?

Nyt vihdoin tuo ihminen on minusta kaukana. Ei vain fyysisesti vaan henkisesti. Hän ei elä minussa enää. Kasvot ovat kadonneet mielestäni. Ne singahtivat todella kauas kuin raketti.  Kuvia hänestä on ja katselin äsken koulutehtävääni varten ja näin niissä vain henkilön. Ei kaipausta, ei muistoja, ei mitään. Ihan kuin häntä ei olisi olemassakaan. Eikä kai olekkaan ainakaan sellaisena jona hänet opin ja halusin tuntea.

Aurinko paistaa. On lämmin. Illalla katson hyvän leffan. Ensi yönä nukun. Ideoin juttujani ja huomenna menen jo jotakin toteuttamaan. Kisut, jotka olivat hetken kauempana ovat taas liki. 

Kevät, uuden alku. Valon energiaa, kun ne voimaimurit ovat poissa.

Elän.