Ihan alkuun turinoin tuon 2015 kummallisen vuoden viimeiset päivät pakettiin.

Joulu meni ihan mukavasti. Rauhallisesti. Selkä tosin meinasi ratketa tavaran kannossa. Jouluruokien ja kaiken muunkin, mikä oli loppu.Laskeskelin, että raahasin jotakuinkin parikymmentä säkillistä tavaraa, kissanhiekkoineen noita mäkiä ylös kaupasta. Samalla työt, salit ja tukipuhelut päälle.

"Systeri" saapui kyläilemään jo aaton aaton aattona. Meillä oli ihan mukavaa, mutta huomasin itsestäni kyllä sen, että viidessä päiväsä melko pienessä kämpässä, pitkään yksin asuneena, kaipasin sitä omaa tilaani. Hetken hengähdystaukoa.

Ja kun aamusta iltaan puidaan avioeroa, lapsuustraumoja, lakiasioita ja muitakin melko synkkiä asioita niin tällaiselle amatööri -psygologille/lakimiehelle aika oli kieltämättä melko raskasta.Vaikka välillä yllätyn itsekkin maailmankatsomuksestani niin heti aamusta ja illasta ei aina valmiita vastauksia ole. Ja välillä yritän liiaksikin ottaa vastuuta muista, vaikka fakta tosiaan on, että jokainen joutuu kuitenkin vastaamaan itse omasta elämästään. Itsellänikään ei oikeastaan ole koskaan ollut sellaista, joka ottaisi murheeni omikseen ja konkreettisesti auttaisi. Ei edes fyysisesti. Toki ystäviä, jotka kuuntelee, muttei vaikkapa kissanhiekkoja kukaan kanna tai seiniäni maalaa. Olen aina ollut oman elämäni mies/nainen. Hommat ovat tasaisesti jakautuneet sitten ihan itseni molemmille puoliskoille. Olinpa sitten suhteessa tai en. Välillä oikeasti kaipaisikin ihan vain sitä, että joku pitäis vaikka hetken kiinni. Olisi olemassa, pyyteettömästi, ilman että se jollain lailla mulle aina maksaa jotain. Se riittäisi pitämään minutkin pystyssä. Siitäkin saisi voimaa, kun tuntisi edes hetken, että jonkun käsivarret suojaisi muulta maailmalta. Kuinka voimaannuttavaa se olisikaan. Puhuimmekin uudenvuoden jälkeen asiasta, että henkiset voimavarani alkavat huveta tähän auttamiseen siinä määrin, että tarvitsen nyt enemmänkin siihen omaan elämääni tilaa. Eilen juttelimme ja selvästikkin se positiivisempi vire on päällä. "Siskolla" on nyt treffejä tulossa ja se on hyvä juttu. Elämää on jatkettava ja noustava vaan sieltä synkkyydestä.

Joulupäivänä lapset piipahtivat isänsä kanssa tapaamassa äitiään. Kissaparat saivat kyytiä, mutta muuten meni kaikki hienosti.

Tapanina vieraani poistui ja olinkin aika puhki. Oikeastaan kaipasin sohvalleni ja lasillista viiniä. No mitään ei kotona ollut, joten siivosin joulun pois ja päätin piipahtaa baarissa parilla. Juttelin tuttuni kanssa niitä näitä ja oli ihan nastaa olla vaan ja tyhjentää hetki omaa päätään. Fiilis muuttui ihan hauskaksikin siitäkin huolimatta, että jouduin todella outoon kiistaan tuntemattoman kanssa. Juttelin siis tuttuni kanssa ja yhtäkkiä viereen tuli joku vanhempi mies. Hän ilmoitti olevansa rakastunut ja halusi jutella kanssani. Totesin kohteliaasti, että kiitoos kohteliaisuudesta, mutta olen sen verran väsähtänyt, etten jaksaisi nyt millään uusien tuttavuuksien kanssa jutella ja meillä on juttu kesken kaverini kanssa. "Ai, onko toi poikaystäväs?", no ei, mutta meillä on tarina kesken ja tosiaan nyt ei sovi. Tää tyyppi alkoi inttämään käyttäen sanoja "Mutta MINÄ HALUAN jutella". Sitten siitä tulikin ihan käsittämätön jankutussessio. Alkoi toden teolla ahdistamaan. Mikä ihme minussa on, että oletetaan tosta noin vaan, että olen velvoitettu pitämään jollekkin epämiellyttävälle ihmiselle seuraa vaikka en tosiaan tahtoisi? Jos vastaan töykeästi, saan haukut ja hirveen numeron aikaiseksi. Nyt nätisti ja moneen kertaan, muttei auttanut sekään. Poistuin muualle niin tää tyyppi seuras moneen kertaan perässä. Sitten repesinkin jo huutamaan, että on nyt jumalauta kumma kun ei mene perille nätisti, eikä töykeästi. Onko hänellä joku missio pilata päiväni vai mikä helvetti siinä on, että pitää väkisin itteensä tunkee? Sitten kysyi vaan, että johtuuko hänen hampaista...no voi juma...En edes tarkistanut hampaita vaan en jaksanut hänen kanssaan jutella vaikka vaati ja juuri myös siksi. Poistu onneksi sen episodin jälkeen paikalta.

Sitten ilta jatkuikin ihan mukavasti. Laskin tosin leikkiä erään pariskunnan kanssa. Heitettiin ryhmähalit ja suustani pääsi kiljahdus "jee, kimppakivaa". Pariskunta taisi ottaa vitsini tosissaan kun valomerkin tultua mies alkoi lähestyä. Ilmeeni taisi olla sellainen, että voi ei, kun paikalle saapui salamana eräs mies meuhkaamaan, että olen hänen tyttöystävänsä ja minut pitäisi jättää rauhaan. Rupesi naurattamaan ja nyt oikeastaan vähän harmittaa, kun sivuutin tän henkilön täysin ja poistuin ulos. Just tollasta asennetta miehessä kaipailisin. Joku joka on tilanteen tasalla ja puolustaa. Vaikkakin tässä tilanteessa oli koomisuutta siinä mielessä, että olin vähän niinkuin itse hölmöyksissäni saanut tän pariskunnan miehen lähestymisen aikaiseksi. Tämä mun "poikaystävä" virnuili ja taisi nauttia ritarillisuudestaan selvästi. Sanoi vieläpä, että tuli pelastamaan nähdessään ilmeeni. Jäi kyllä mieleen. Ehkäpä jopa vaivaamaankin. On se kumma kun sitä ei silloin huomaa, kun edessä seisoo, se käytös mitä on etsinytkin.

Menin ulos ja aloin jostain syystä juttelemaan erään hemmon kanssa. Tultiin juttuun ja huomasin olevani taksitolpalla höpisemässä. Kutsui luokseen, mutta päätin lähteä kuitenkin kotiin. Numerot vaihdettiin ja pari kertaa höpistiinkin puhelimessa. Yksityisyrittäjänä kuitenkin melko kiireinen, joten tysähti varmaan siihen. Seuraava vuorokausi menikin nukkuessa. Olin niin poikki, että nukuin kellon ympäri kahteen kertaan.

Uuden vuoden aattona houkuttelin kaveriani juhlimaan. Jotenkin kaikki olivat kipeänä, joten menin yksin. Onhan tuolla aina joku tuttu. Olin jotenkin helpottuneella tuulella. Onnellinen, että outo vuosi on vihdoin loppumassa. Jos alkuvuodesta kuulin lauseen, että "kiva kun et ole kaunis...."  niin tämä kaunis/ruma-ajatelma taisi olla viimevuoden teema. Vuosi nääs loppui siihen, että sellainen herttainen pappa otti asiakseen vielä tulla sanomaan, että, "Anteeksi rouva, mutta minun oli pakko tulla sanomaan, että olette kauneimpia naisia, jonka olen nähnyt. " Tämän sanottuaan, pappa vain poistui. Onhan se kiva kuulla, mutta jäin pohtimaan, että tämä oli pakko olla jonkinlainen kohtalon oikkujuttu. Jos yksi ihminen yritti musertaa muutenkin heikkoa itsetuntoani niin se lähetti vielä vuoden viimeisillä tunneilla jonkun minulle sanomaan kauniisti. Kai varmaankin sillä ajatuksella, että "Älä vähättele ittees, vaikka joku idiootti sanois mitä". Näin minä sen otin. Toisaalta tämä The Kaunis-asia alkaa olla melkolailla puitukkin. Tänä vuonna toivon sen kuulevani oikealta ihmiseltä niin,ettei se vain ole kohteliaisuus jossain baarissa. Kertakin riittää siihen ajatukseen, että ihmisen joka väittää välittävänsä, pitää silmissään myös kauniina.

Koomisinta koko illassa oli se, että joskus muinoin eräs kaveri tuli melkoisen juubassa sanomaan, että "Läheks paneen". Pidin varmaan puolen tunnin puhuttelun, että miten naisille puhutaan ja kuinka halpana pitää ja jäkäjäkäjäkäjäkä. Muutaman kuukauden kuluttua tapasin tän hemmon toisessa yhteydessä ja hän oli selvinpäin. Pahoittelin jäkätystäni, mutten voinut olla kysymättä, että mahtaako tuolla lauseella oikeasti saada naista? Hemmo hymyili vähän nolon olosena, että ei, mutta aina kannattaa yrittää.

Noh, tämä samainen kaveri oli uutta vuotta juhlimassa melkoisessa tinassa. Näin toljottelevan kauempaa ja pitkään toljottelikin. Sitten keräsi rohkeutensa ja kysyi, että saako istua pöydän päähän. Koomiseksi tilanteen teki se, että hän kysyi sen englanniksi. Sellaisella vähän tangerolla, että kän sit hier? Höpisin suomeksi, että istu vaan ja kyllä suomella pärjää, ollaan ennenkin juteltu. AAA oukei. Toljotti hetken ja totesi, että "mii laik, teik juu" ja tökkäsi kädellä juuri ja juuri osuen olkapäähän. Rupesi naurattamaan, mutta kohteliaisuudesta huolimatta vipelsin paikan toiseen päähän. Vähän myöhemmin tupakkipaikalla pummasin ...suomeksi tulta. Hemmo pohti hetken ja valo syttyi "oo juu niid a lait". Repesin, tällä kertaa nauramaan. Mahtoi pojalla pikselit olla totaalisen sumussa, kun ei meinannut millään ilveellä mennä jakeluun, että olen tosiaan suomalainen.

Vuosi vaihtui ja olin tosi positiivisella tuulella. Kirjoitin tännekkin hyvällä draivilla positiivisia ajatuksia. Toiveikkaana, että tästä tulee hyvä vuosi. Kesken kirjoittelun puhelin soi. Taas podettiin oikeusdraamaa, avioeroja ja kaikennäköistä negatiivisuutta parisen tuntia. Kirjoitukseni jäi kesken. Päätin puhelun jälkeen lähteä purkamaan negatiiviset energiat salille. Siellä ne jo kuukausikaupalla tuijottaneet silmätkin touhusivat raudan kanssa. Kun astuin sisään, törmäsin niihin ensimmäiseksi. Kaiken kukkuraksi taustalla soi kappale, jossa sanoissa oli jotain... silmäs kun nään, olet niin kaunis, että pökerryn. Tai jotain sinneppäin, esittäjästä ei tietoa. Menin vaihtamaan vaatteita ja keräilin rohkeutta, että nyt uskallan kysyä apuja erääseen laitteeseen, johon en yksin uskalla mennä. Kun tulin salin puolelle niin voi perkele.... Silläpä olikin treenikaverina joku nainen. Voi rähmän rähmän rähmä. No enpä kehdannut mennä juttelemaan, kun tää nainen selvästi esitti itseään niin, että hölmömpikin tulkitsee, ettei kannata muitten naikkosten tulla mitään apuja utelemaan. Hikoilun jälkeen marssin kotiin ja voi hyvää päivää kun otti päähän. Sitten tämä entinen sussu, joka pyyteli fb:n kautta aiemmin anteeksi hölmöilyjään otti taas yhteyttä. Tää hemmo pyöritti taannoin muitakin kuin minua yhtäaikaa. Nyt sillä oli otsaa udella, josko mulla olisi hänen kolmannen yhtäaikaisen sutturan yhteystietoja... Siiis että niinkuin MITÄ. Sadattelin terveiset takaisin vähemmän mairittelevalla tavalla.

Sitten puimme taas oikeusjuttuja/avioeroja/lapsuustraumoja jne parisen tuntia.

Pikkuhiljaa positiivisuuteni olikin jo sen veran kaukana, että pyyhin koko kirjoitelmani mäkeen.

Aloin pohtia elämääni. Tätäkö se tosiaan on?. Olen varmaan jokin kammottavuuden perikuva, koska en yksinkertaisesti saa sitä oikeanlaista virettä päälle. Ja jos saan niin kyllä se viedään vaikka väkisin. Ansaittuako? No kai sitten niin, mutta mitä ihmettä olen oikeasti tehnyt, että näin on? Tai jättänyt tekemättä?

Mun pitäisi ammentaa itsestäni kaikki tyhjäksi ympäröivälle maailmalle, mutten itse ole ansainnut edes tervehdystä ilmaiseksi. Salihemmo toljotti tervehtimättä niin kauan kun tervehdin ensiksi. Se homma oli sitten selvä. Tavoite saavutettu ja muut naiset kehiin. Tapaninpäivän tuttavalle olisin kaiketi kelvannut tyhjennysastiaksi vaan en lähtenyt niin sekin oli sitten siinä. Yks olettaa, että olen joku numeropalvelu ja vieläpä tämmöisessä asiassa, missä itse on pettänyt niin pitäisi olla niitten muitten numerot olemassa (????) Ilmeisesti anteeksipyynnön tuoma fiilikseni oli liikaa ja piti vetää takas.. joo olet hyvä ihminen ja sori siitä, mutta loukkaan pikkusen vielä vähän, kun tilaisuus tuli. Kelpaan ilmaiseksi psykologiksi ilman koulutusta, mutta kun niitä huolia olis itselläkin. Selkä ei ota parantuaakseen. Nyt tutkittu, mutta tuloksia oottelen. Rahatilanne on huono. Juuri verokortin rastitusmahdollisuuksia pohtiessani huomasin, että viime vuonna tulot olivat tippuneet reilu neljätuhatta euroa edellisvuoteen nähden. Ei siis mikään ihme, että rahat ovat olleet tiukilla, jos edes riittäneet. Ihmettelen tosissani Sipilän aivoituksia, että mistä ne mahtaa vielä nipistää lisää. Nyt on jo ne lisät kadonneet. Ja sairaslomat päälle.

Tosissaan joo... kun tapaan uuden ihmisen niin sille pitäisi olla hyödyksi. Olen siis vain hyödyke. Tähänkö tämä maailma on mennyt? Vai onkohan aina näin ollutkin vaan mulla on ihan erilainen katsontakanta. Oletan, että jos jollekkin olen hyvä niin saisin sitä hyvyyttä itsekkin. Silloinhan se maailma menisi omalla painollaan eteenpäin. Mutta jotenkin tuntuu, että vilpitöntä hyvyyttä ei saa, ennen kuin on tehnyt hitosti töitä sen eteen tai maksanut siitä jotain.Ja jos sittenkään saa. Jos yritän asioita toisella lailla edistää niin lopputulos on jokatapauksessa sama. Kaikkeen en edes voi itse vaikuttaa.

Töissä oli juuri info/keskustelutilaisuus työhyvinvoinnista. Puheeksi tuli ergonomian lisäksi niinkin kauniita asioita kuin positiivisuuden lisääminen ja negatiivisuuden vähentäminen.

Tunnistan itseni välillä negatiiviseksi. Sanon ongelmat usein ääneen, joten se on varmaan yksi syy siihen, että minut useinmiten kuullaan negatiivisena. Niin... niitä ongelmia sanon ääneen, mitkä muutkin tietää ja tahoillaan valittaa, mutta ei aja asioitaa eteenpäin. Olen kuullut negasta muiltakin. Mutta en voinut olla pohtimatta asiaa taas hiukan eri kantilta. Tämä negatiivisuus/positiivisuus-löpinä kun tuppaa pätemään jokaisella elämänalueella..

Olen meinaan huomannut sitäkin vähän joka suunnalta katsottuna, että sen negatiivisuuden jotkut onnistuvat myös siirtämään niin kauan kunnes se tulee joltain lopulta ulos. Vaikka töissä, jossa usein toimimme ryhmänä olen huomannut tätä useinkin. Esimerkki: Yksi henkilö on kiinni siinä hommassa, minkä neljästä tyypistä osaa parhaiten. Kolme muuta tekee niitä muita hommia, mistä on helpoin irtautua. Yksi huomaa, että eräästä vehkeestä olisi virta loppu ja tarvitsisi hakea siihen laturi. Ei kuitenkaan sitä tee, vaikka aikaa juuri siinä kohtaa olisi. Ongelmanhan voi siirtää seuraavalle sitten kun sen aika on. Hommia tehdään toista päivää, kahdessa vuorossa, tällä vaivoin toimivalla vehkeellä. Itse teen vain sen neljä tuntia. Kaiken kaikkiaan yhteenlaskettuna seuravaan päivään mennessä on 12 henkilöä (vaikkakin samoja henkilöitä, mutta lasken sen vuoroina) tehnyt tällä laitteella töitä ja se tosiaan simahtaa kohdallani (hirveän yllättävää). Ja tietenkin siinä kohtaa, kun laturin, jonka säilytyspaikka on vaihtunut jo kolmeen otteeseen, eikä ole hajuakaan, minne se on sairaslomallani muuttanut. Lähden etsimään laturia, enkä iloisena. Ihmettelen ääneen, että miksei sitä asiaa voinut silloin hoitaa kun aikaa olisi ollut. Olin siis negatiivinen. Olisinko kenties positiivisempi, jos tekisimme yhteistyötä ja ongelma olisi ratkottu ennen kuin siitä tuli ongelma? Jos joku huomaa jonkin asian puuttuvan ja hänellä on aikaa hakea se niin tekisi sen myös. Mutta mieluummin vaivan siirtää jollekkin muulle. Eikös se ole passiivista negatiivisuutta sellainen, että pistetään roihu kytemään tarkoituksella, kun se sitten leimahtaa niin aletaan puimaan (positiiviseen(?) sävyyn) toisen negatiivisuutta.

Tämä oli vain yksi esimerkki, mutta ajatus on lähtökohtaisesti siinä, että, jos aina ne vähän vaivaa vievät asiat teetetään muilla niin ne, joille sen ongelman siirtää, myös kuormittaa juuri niitä, jotka useinmiten ottavat asiakseen saattaa homman loppuun. Sitten ihmetellään ja syytellään toisia negatiivisuudesta vaikka olisi voinut siihen asiaan itsekkin vaikuttaa. Eli väittäisin, että siihen naamioituun negatiivisuuteen kun saisi muutosta asenteisiin niin saataisiin yhteispelillä paljon enemmän aikaiseksi, kuin valittamalla, että joku toinen on negatiivinen, koska tekee myös sen toisen hommat. Joillekkin tuntuu se positiivinen ajattelu olla sama asia kuin se, että miten pääsee helpoimmalla, kuulematta siitä kommentointia.

Toinen vastaava esimerkki on siinä, jos vuositolkulla pyydetään muutosta johonkin asiaan. Ja vastaukseksi saadaan silmien pyörittelyä tai jokin ei-niin-perusteltu vastaus. Sitten se ongelma on tasan niin kauan kunnes sattuu vahinko ja on pakko tehdä se muutos. Tämä passiivinen negatiivisuus koskee melko usein näitä ylempiä herroja, jotka eivät numeroiden takaa näe käytäntöä ymmärtääkseen, mitä se oikeasti on ja miten muuutos niihin numeroihin vaikuttaa pidemmällä tähtäimellä.

Yksityiselämässä olen törmännyt tähän ihmissuhteissa. Teetetään siivoukset auttamatta, maksatetaan ruuat, vähätellään toisen itsetunto lyttyyn. Petetään muiden kanssa, kuitenkin olettaen, ettei sama sovi toisin päin, pakotetaan toinen asioihin vastoin tahtoaan, vongataan lahjoja niitä itse antamatta, odotetaan tervehdys sitä itse antamatta..... Kun sitten ihmettelen ja mainitsen asiasta, ettei tämä ihan normaalia ja oikein ole niin vastaus on kuin automaatio. Olet negatiivinen!

Olen tehnyt tosi paljon töitä omiin asenteihin ja salin kautta saanutkin sitä hyvää energiaa. Mutta se ei riitä yksin, en voi tehdä töitä yksin ammentaakseni sen positiivisuuden jollekkin, joka se vain ottaa antamatta mitään takaisin. Se vastavuoroisuus... niin fraasilta kuin kuulostaakin niin pätee tähänkin.

Enpä voi kuin toistaa taas kyllästymiseen asti, että kohtele niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan. Olisi hirveän paljon helpompaa ajatella itsekin positiivisesti, jos sitä itsekkin saisi. Ihan yhtä ilmatteeks kuin muutkin.

 

 

 

 

 

 

7