Tästä päivästä on tullut varsinainen löysäilypäivä. Ehkä siksi, että päätä on särkenyt heräämisestä lähtien. Ja ehkäpä välillä on ihan hyvä löysäilläkkin. Olenhan joka päivä kuntoillut ahkerasti. Uskaltauduin jo pari kertaa salillekkin ja uimaan sen jälkeen. 

Aloitin alkuun ajatellen pienimuotoisen projektin, joka tuntuu kasvavan kasvamistaan. Ajattelin teettää kaikista ottamistani kuvistani tärkeimmät. Laitan ne kansioon ja lajittelen aihepiirien mukaan. Kuvia plaratessa tajusin, että noita on paljon. Ei taida kaksi kansiota riittää. Mukavaa kuitenkin huomata, että on sitä tosiaan tullut jalkauduttua useamminkin. 

Hassua, että muutama vuosi sitten, kun tylsyyden puuskassa googletin tapahtumia. Edes jotain katsottavaa niin aina se ehdotti philharmonikkojen konserttia. Aina. Muutama vinkki muistakin tapahtumista niin olen oppinut löytämään tapahtumat ihan itse. Joistakin on tullut perinteitä ja joitakin uusiakin. Ja välillä osuu ihan vahingossa johonkin, missä nähtävää. Sinänsä tapahtumakuvat ovat aika mageita. Vaikkei itse tapahtumasta, mutta ihmisistä niissä. Osa ovat sellaisia, joita ei voi julkaista, koska ei ole lupaa. Saavat säilööntyä kansiossani.

Hassua on sekin, ettei ajatus ole tullut mieleeni aiemmin. Jotenkin olen mieltänyt valokuva-albumin sellaiseksi, mihin kerätään vaikkapa jonkun reissun kuvia. Kuvia perheestä. Kuvia lemmikeistä jne. Digi-aikana koko albumiajatus on jäänyt unholaan.

No nyt saa taidepläjäykseni konkretisoitua. Tosin vain kymppikuvaksi. Vähän isommaksi, jos joku pomppaa selkeästi sen arvoiseksi. Arvostan toki kaikkia otoksiani. Tämä on oikeastaan ensimmäinen luova juttu, missä arvostan jokaista otosta. Albumit kertokoot samalla tarinaa noista mukavista pikkureissuista.

Aiemmin teetettyjä kuvia etsiessä selailin taas vanhoja kuvia. Se oli aika haikeaa, koska niissä oli isäni ja ikävä nosti päätään. Edesmenneet kisut... Voi jestas, niitä tuli ikävä. Pillityshetken jälkeen keskityin katselemaan vanhoista kuvista sisustuksellisia asioita.

Huomasin, että aiemmissa asunnoissa on aina ollut vallitsevana puu. Tai oikeastaan lastulevy, mutta sävyinä jotakuinkin kaikki puun sävyt. Voi jee! Miksi? Siis huoneessa on koivun värinen kirjahylly. Käsittelemätön mäntylaatikosto. Käsitelty vähän orassimpi mäntyinen yöpöytä, joka toimi sivupöytänä. Vaalea sohva, jossa kirsikan väriset puuosat. Tummanruskea senkki. Mikä ihme on riivannut? Ei ihme, että on ollut rauhatonta.

Muistan, että lapsuudenkodissani oli maulla sisustettu sen aikaiseen kuosiin. Sävyt ja huonekalut sopivat yhteen vaikkei kai kalliita edes olleet. Sitten tuli 80-luku. Se kai selittänee kaiken kaikkeen. Muista en tiedä, mutta voisin ottaa puolustuksekseni 80-luvulla eletyn lapsuuden ja varhaisnuoruuden. Beessin värinen rocky-vuodesohva on taatusti nuijinut sen geenin, mikä on säädellyt makuani niin pukeutumisessa kuin sisustamisessakin. Tästä onkin kestänyt pari vuosikymmentä aikaa kehittyä edes vähän parempaan suuntaa.

Osaltaan on varmasti vaikuttanut myös raha. Osa huonekaluista on vain ilmestynyt jostain joltain tarpeettomana. Oli tuossa jokin ajanjakso, kun kodin täytti täysin epäkäytännölliset jutut. Siihen kohtaan varmaan vain näyttänyt hyvältä.Jos vihdoin on ollut rahaa, on kaupassa päättänyt ostaa vain siksi, että se on halpa ja käyttötarkoitukseen tarpeellinen. Siitä viis, että mätsääkö muihin kaluihin.

Nyt kun vihdoin oli mahdollisuus, olen pikkuhiljaa alkanut saamaan jollain tasolla kotiani sellaiseksi , että kalut sopivat edes jotenkin toisiinsa. Työtä on vielä ja pohdittavaa löytyy seinätauluista lähtien. Jos tilaa olisi enemmän, nakkaisin jonkin kukkatapetin sohvan taakse. Oih.

Huomasin tuossa, että vaivihkaa olen ottanut lapsuudenkodistani vaikutteita. Ruokapöydän päälle löysin valaisimen, joka on sinneppäin. Nyt intohimonani olisi tummanvihreä samettisohva. Se aion vielä joskus hankkia.Nyt sain päähäni, että sen verran 80-luvun muoviosastoa voin kotiini ottaa päivitettynä, että kelpuutan vielä joku kaunis päivä kirkkaan muovituolin.

Nykypäivänä kirppis ja kalkkimaali ovat aika kivoja juttuja. Pohdinpahan vain, että onkohan koti kuitenkaan koskaan sellainen, etteikö siinä jotain uusisi. Projektit ovat mukavaa ajanvietettä. 

Parvekkeen laittelin talviteloille ja kohtapuoliin täytyy kaivaa jouluvaloja esiin. Hassua, että nyt jo tekisi mieli vaikkei vastapäinen koivu ole edes kellastunut vielä. Joulusta tulikin mieleeni, että mihinkähän ihmeeseen joulukuuseni tungen. Kyllä sille varmasti jokin paikka löytyy.

Aainiin... Käväisin pikkureissulla Linnanmäellä Iikweekissä. Jaksoin sinne kävellä vaikka kiroilinkin mennen tullen mäkiä ja portaita. Kannatti kuitenkin. Pelkääminen oli tällä kertaa tosi hauskaa. Zombiekujalla sai kunnon adrenaliinit kirkuessa zombien pyöriessä melkein iholla. Kauhusirkuksessa istuttiin niissä roikkuvissa istuimissa. Siellä oli todella vakuuttava sirkustirehtööriksi pukeutunut tyttö, joka oli tosi uskottava. Tuijotti vain silmiin ja viittilöi menemään eteempäin. Kun katosi näköpiiristä niin yhtäkkiä käv kirkumassa kulman takaa. Voi jösses, kun meinasi pissat tulla housuun :D

Sitten vastaan tuli örkkiheppu. Hänkin tuli tuijottelemaan silmiin. Tuijotin takaisin ja hymyilin kauniisti. Örkillä petti pokka ja meinas ruveta nauramaan. Kiiti äkkiä säikyttelemään muita. Ajattelin, että hähhäh, voitin tämän erän ja loossini lipui eteenpäin. Mutta eikö se pirulainen saanut kuitenkin säikäytettyä loppumetreillä. Kauhuviikon örkkipörkit voittivat siis meikäläisen mennen tullen 10-0. Hassua kuin aikuinen ihminen kirkuukin niin estottomasti vaikka tietää oikeasti olevansa turvassa.

Ulkona pyörivät spookypellet. Vaikka välillä hieman uskottavuus kärsi, kun yleisö heitä halusi halailla niin hyvin hoitivat peljästyshommansa. Seuraavaksi täytyy käydä katsomassa valokarnevaalit.