Pohdimpa tuossa juuri, että minussa on jotain muuttunut. Hymyilin kun heräsin. Hengitän.

Olenkin ihmetellyt huonoa tuuriani jo pitkään. Oivalsin ainakin yhden syyn juuri. Olen koko sinkkuajan kipittänyt kohteliaisuuksia karkuun vain juostakseni suoraan päin seinää.

Tapasin viikko sitten ihmisen, jonka seurassa oli ihan järjettömän turvallinen olo. Tapaaminen kesti vain hetken, mutta jäi vaivaamaan koko viikoksi. Siinä lyhyessä hetkessä hän osoitti huolehtivaisuutta, sympaattisuutta, ystävällisyyttä. Heh ja tapitti sellaisella katseella, että juurtui mieleeni. Sanoi jopa kauniiksi. Minkä koin aitona, sillä olin niin ulkoisesti kuin sisäisesti räjähtänyt. Ilman meikkiä, harmaita ohimolla. Vaatteet, mitä nyt olin kaapista hätään kaivanut. Eli melkoisen naturellina olin.

Olisihan tuo lähempääkin tuttavuutta halunnut tehdä, mutta selitin tilanteeni, että poden pahaa oloani pois enkä laastarina halua ketään käyttää. Se ei olisi reilua....

Kipitin siis taas karkuun ihmistä, joka oli minulle kiltti.

Mutta koska tämä vaivasi niin paljon niin jarrutin. Pistin pakin päälle. Otin yhteyttä ja kerroin kuinka paljon tuo hetki merkitsi. Ihan kuin olisin saanut lämpöisen halauksen mukaani, jolla pärjätä viikko. Vaikken yleensä edes pysty katselemaan ympärilleni uusia ihmisiä ottaakseni heitä maailmaani, kun edellinen suhde on juuri päättynyt, niin nyt pysähdyin. Harvoin törmään ihan aitoon ihmiseen, joka vilpittömästi haluaa minusta pitää huolta.

Tuli hyvä mieli jo siitä, että sanoin ääneen ansaitsemansa kiitoksen ja olipa tämä henkilö siitä hyvinkin mielissään. Tästä on hyvä jatkaa..... ;)

Sisäisesti taas hyvä olla kun ahdistavat tekijät ovat pois elämästäni. Ansaitsen parempaa ja nyt jopa tunnen itseni kauniiksi. Puolen vuoden aikana romahti paino 15 kiloa. Niin ikävältä kuin se kuulostaakin niin olen huomannut, että mitä isompi olen, sen paskempaa kohtelua olen saanut. Ehkä jotkut olettavat, että isommat ihmiset eivät ole ihmisiä. Onneksi ei kaikki. Mutta on liian moni osunut jo kohdalle.